Äidin syli

Herman Eurasto

Joka ikinen, joka oli vielä elossa, olisi otettava mukaan. Näky oli suorastaan saatanallinen ja haju vielä sitäkin pahempi. Oli ymmärrettävää, että ihmisillä, jotka eivät osanneet käsitellä jotakin vaikeaa ja traumaattista kokemusta, oli tapana täyttää tyhjiö keräämällä tavaroita. Olin nähnyt useita sellaisia tapauksia. Suurin osa sillä tavoin sairaista keräsi roskaa. Rikkinäisiä tarvikkeita, alennusmyynneistä ostettuja vaatteita tai elektroniikkaa, joista ei oltu viitsitty poistaa edes hintalappuja, kasoittain vanhoja lehtiä, ja sitten ihan vain roskaa roskaa. Muovia, vanhoja pyyheliinoja, ruokapurkkeja, aivan kaikenlaista. Mutta että eläimiä. Puolustuskyvyttömiä eläimiä, jotka olivat omistajastaan riippuvaisia. Talossa oli monta kymmentä kissaa ja koiraa, joista suurimmasta osasta näki jo kauas, ettei niistä huolehdittu asianmukaisesti. Koirat olivat ulkona häkeissään, ilman vettä, ilman liikuntaa. Kissat, joita ei oltu leikattu, liikkuivat vapaasti talossa, ulostivat minne tahtoivat, ja tappelivat keskenään. Talosta oli löytynyt jo useampi kuollut kissa, joita oli ollut enää vaikea edes tunnistaa kissoiksi. Ulkohäkeissä oli yksi kuollut koira. Minä kysyin, miten tällaista oli saattanut tapahtua, mutta rouva Ahokivi oli silmin nähden häpeissään eikä suostunut vastaamaan. Minun vatsaani väänsi. Minulla oli itsellänikin kotona kaksi koiraa; saksanpaimenkoira Chili ja sekarotuinen Bumba, joka oli basenjin ja suomenpystykorvan risteytys.

Siivoustiimi aloitti heti, kun eläimet oli lastattu autoihin ja valmiit lähtemään. Kaikki eläimet tarvitsivat eläinlääkärin tarkastuksen, ja minä olin melko varma, että moni niistä joutuisi lopetettavaksi. Kissoista nuorimmat eivät olleet tottuneet ihmisten käsittelyyn, osa oli täysin villejä. Koiristakin muutama vaikutti aivan liian aggressiiviselta, että niille voisi etsiä uuden kodin. Minua sapetti oikein kamalan paljon eläinten puolesta. Tällainen menisi kenellä tahansa tunteisiin. Minä tiesin varsin hyvin, ettei minulla ollut psykologina varaa olla puolueellinen tai näyttää rouva Ahokivelle miten paljon puhdasta raivoa tunsin tätä kohtaan, mutta ihmisiä mekin olemme. Minun täytyi seisoa ulkona hetki ja rauhoittaa ajatuksiani ennen kuin saatoin palata takaisin sisään.

”Selvän teki rouva Ahokivi. Saanko sanoa Ilmi? Pitäisikö meidän nyt puhua vähän? Tämän täytyy olla sinulle äärimmäisen raskasta.” Nainen pyyhi silmiään lohduttomasti nukkavierun paitansa hihaan ja nieleskeli kovaäänisesti.

”Haluaisitko sinä kertoa minulle, miltä sinusta tuntuu nähdä eläinten lähtevän?”

”Pahalta. Ne ovat minun eläimiäni. Miten joku voi tulla ja ottaa ne minulta pois? Tiedänhän minä, että en ole ehkä pystynyt huolehtimaan niistä kunnolla, mutta ne ovat minun. Jos valtio maksaisi minulle hieman enemmän. Ei minun eläkkeeni oikein riitä aina kaikista huolehtimiseen, mutta ne ovat silti minun lapsiani.” Näinkö sinä pidät huolta lapsistasi, ajattelin, mutta vastasin:

”Miltä sinusta tuntui, kun me löysimme sen yhden kissan kuolleena seinänvälistä? Sen täytyi järkyttää sinua? Tai entäpä se toinen, joka oli kuollut kellariin? Tai se koira, joka oli nääntynyt tuolla ulkona.” Mielessäni vilahti karmeita kuvia eläinten puoliksi mädäntyneistä, pienistä ruumiista.

”No minua nolotti aivan kamalasti. En halunnut, että kukaan näkisi sellaista. En minä tarkoittanut mitään pahaa.”

”Mutta etkö ole sitä mieltä, että jos et kykene huolehtimaan niistä kaikista, niin ainakin osa niistä olisi parempi antaa uuteen kotiin. Johonkin, missä niistä pidettäisiin hyvää huolta.”

”Ei, ei, ne ovat kaikki minulle tärkeitä, ne ovat minun lapsiani. En minä osaisi päättää kenet antaisin pois. Enkä minä halua antaa niitä pois, en yhtäkään.” Rouva Ahokivi niiskutti kuuluvasti ja kyyneleet vierivät naisen punaisille, paksuille poskille. Hänen rasvaiset hiuksensa tarttuivat hien kastelemaan otsaan. Hän on aivan tavattoman rumannäköinen, ajattelin.

Minulle soitettiin keskipäivällä, juuri kun olin lähdössä lounaalle. Heitin naulakosta nappaamani päällystakin tammisen työpöytäni päälle ja istuuduin tuolille. Nostin kuulokkeen ja vastasin. Odotin tovin ennen kuin toisesta päästä alkoi kuulua puhetta.

”Sieltä löytyi vielä yksi yllätys. Rakenteita tarkistaneet työmiehet löysivät kellarin lattian alta mukavan pikku yllätyksen.” Lisää kuolleita kissoja, arvelin harmissani ja hieroin otsaani.

”Nimittäin kuollut vauva. Kuolleena syntynyt. Itse asiassa jäljellä ei oikeastaan ollut paljoakaan, joten tunnistamiseen meni tovi. Vauva oli ollut siellä pitkän aikaa. Se oli kääritty isoon pyyhkeeseen ja pakattu muovipussiin.” Paidankaulus tuntui kiristävän niin, että oli vaikea saada henkeä. Lounas saisi jäädä sikseen.

”Poliisit ovat pyörineet siellä jo aikansa ja Ahokivi on viety laitokselle. He tahtoisivat kovasti, että sinä jututtaisit naista. Jospa sinä saisit hänestä enemmän irti. Toistaiseksi ei ole sanonut juuri mitään. Käyttäytyy kuin hysteerinen ja väittää, ettei hän tiennyt asiasta mitään.”

”Minä lähden sinne saman tien. Perun vain ensin iltapäivän aikani.” Huokaisin syvään. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä ihmettä sen naisen päässä oikein liikkui, enkä minä ollut lainkaan varma, että saisin asiaa selville.

Ensimmäinen puolituntia kului rauhoittumiseen. Ilmi Ahokivi oli täysin sekavassa mielentilassa. Toisteli jotakin, mistä ei itkulta voinut mitenkään saada selvää, ja ravasi kiihtyneesti huoneessa edestakaisin. Minä istuin paikoillani ja odotin, että nainen lopulta istuutui minua vastapäätä, pyyhi kasvonsa tarjoamaani paperinenäliinaan ja veti henkeä syvään, ääni väristen. Sitten nainen jäi odottamaan, että minä sanoisin jotakin, mutta pysyin vaiti. Se oli usein helpoin tapa painostaa ihminen avautumaan; odottaa vain niin kauan, että toiselle tulisi epämukava olo ja hänen olisi sanottava jotakin. Ahokivi väänteli paperimyttyä käsissään ja puri huultaan. Minä odotin.

”Minä en halua puhua,” hän sanoi viimein. Minä en vastannut mitään, jatkoin vain odottamista.

”Kun siitä kaikesta on vain ihan liian kauan aikaa, ei siitä tarvitsisi puhua. En minä mitään pahaa tehnyt, minä en vain tiennyt paremmin. Ja se oli tyttäreni, joka sen kirotun lapsen synnytti. Jaana oli aivan mahdoton, ei sellaista lasta voinut pitää kurissa.” Onnistumisen tunne kävi lävitseni. Hän ei olisi vaikea sittenkään. Hän vaikutti ihmiseltä, jolla oli kova tarve puhua ja kiinnittää huomiota itseensä. Kukaan vaan ei ollut aiemmin kuunnellut naista. Ehkä siksi, että hänestä näki jo kauas, ettei hän ollut kovinkaan älykäs. Hän oli luultavasti ollut aikoinaan hylkiö. Minä naputin sormenpäilläni odottavasti kolme kertaa pöydän kulmaan ja katsoin sitten naiseen. Tämä katsoi minua suoraan silmiin ja tuntui hieman hätkähtävän.

”Niin, tuota. Ehkä minä sinulle voisin kertoa, jos sinä sitten lupaat kertoa poliiseille, että en minä ole mitään pahaa tarkoittanut. Minusta he ovat kovin pelottavia, heti syyttävät ja käyvät päälle.”

”Tottahan minä heille puhun. Kerro nyt vain. Aloita ihan alusta ja kerro rauhassa. Minä olen täällä ihan sinua varten.”

Jaana

Minä en ollut ollut missään yhteydessä äitiini isän kuoleman jälkeen. Olin siis hyvin yllättynyt, kun sain puhelun poliisilaitokselta. Olin varsin tietoinen siitä, että äiti oli syöksynyt melkoiseen pakkomielteiden kierteeseen sen jälkeen kun isä kuoli ja minä olin pistänyt välit poikki. Olin kuullut isäni sukulaisilta, että äiti oli alkanut adoptoimaan kodittomia eläimiä ja niistä oli tullut hirveä ongelma naapureiden kanssa. Äiti oli itse asiassa ollut aina pakkomielteinen, ja pitänyt minuakin aikoinaan otteessaan kovin lujasti. Olin aina ajatellut, että hänen sylinsä oli kuin kuristava hirttosolmu, joka hiljalleen puristui ympärilleni ja tukahdutti minut. Hän oli siis kaiketi tarvinnut itselleen vauvankorvikkeen, kun minä olin lähtenyt. Vaikka enhän minä ollut ollut mikään vauva. Minä olin ollut täysi-ikäinen, kun vihdoin pääsin irti siitä helvetistä. Äiti oli kuitenkin kohdellut minua pakonomaisesti, pitänyt minua otteessaan kuin vauvaa.

Muistan, että minä en saanut lähteä minnekään yksin. Minä olin hänen ainoa lapsensa, joten ymmärsin hyvin, että hän suhtautui minuun hieman suojelevasti. Kyseessä oli kuitenkin paljon muutakin. Minä en saanut käydä edes kaupassa ilman häntä tai isää. Isä olisi kyllä päästänyt minut, mutta äiti ei. Niinpä minulla oli tapana karata ulos. Minä kiipesin alas ikkunasta tai hiivin ulos alakerran takaovesta. Tapanani oli mennä joihinkin kotibileisiin tai toisinaan yökerhoihin. Olin alaikäinen, mutta ikäisekseni hyvin pitkä ja melko tukevarakenteinen, niinpä minä saatoin hyvin mennä täysi-ikäisestä. Pian äiti sai kuitenkin selville puuhani, ja sekä huoneeni oveen että sen ikkunaan ilmestyivät lukot. Rangaistukseksi minut lukittiin huoneeseeni aina, kun en ollut koulussa. Tosin se oli liian myöhäistä, sillä minä olin jo tullut raskaaksi.

Äiti pelotteli minua, että isä heittäisi minut ulos, jos saisi tietää. Hänellä oli kovasti valtaa minuun. Niinpä me yhdessä peitimme raskauden. Minä käytin hirmusuuria vaatteita ja isälle väitin niiden olevan uusinta muotia. En syönyt juuri mitään ja vatsani näytti aivan liian pieneltä siihen nähden, että kannoin lasta. Äiti haukkui ja syytti minua ja lukitsi minut huoneeseeni. Hän toi huoneeseen kasoittain peilejä, niin että saatoin nähdä itseni koko ajan jostakin niistä. Hänen mukaansa minun täytyi katsoa itseäni ja ymmärtää, että minä olin syntinen. Mutta äiti aina lupasi, että hän antaisi anteeksi ja pysyisi rinnallani, vaikka kukaan muu ei. Minä tulin hulluksi itseäni katsoessani. Lopulta minä särjin joka ikisen peilin, istuin huoneeni lattialla, yltä päältä veressä, itkien.

Kun minä synnytin lapsen, se oli kamala kokemus. Äiti oli keittänyt vettä, keittiösakset ja kuminauhan napanuoran sitomiseen. Hän oli tuonut kasan pyyhkeitä ja asettanut ne alleni. Synnytys oli kivulias ja tuntui kestävän kamalan kauan. Kun lapsi syntyi, se oli aivan hiljaa. Minä olin tiennyt, etten saisi pitää lasta, mutta kun se ei hengittänyt syntyessään, minulle iski paniikki. Huusin äidille, että tämän oli tehtävä jotakin, mutta hän vain kietoi kuolleen vauvan yhteen pyyhkeistä, peittäen sen pienet kasvot, ja totesi:

”Se on jo kuollut. Turha sille on enää mitään tehdä.”

Päivät kuluivat ja minä olin hyvin masentunut. Äiti toisteli, että vauva oli syntynyt kuolleena, koska minä olin syntinen. Syytin itseäni murhasta. Sitä mitä äiti lapselle teki, minä en tiennyt.

Minulla ei luonnollisesti sen jälkeen ollut lainkaan kavereita, sillä olin koulusta poissa pitkän aikaa. Eikä äiti ei tuntunut luottavan kehenkään. Minun täytyi tulla suoraan koulusta kotiin sen päätyttyä, useimmiten isä haki minut autolla, vaikka koulumatka oli vain vajaa kaksi kilometriä. Isä oli pitänyt minun puoliani ainoana ihmisenä maailmassa. Sitten isä kuoli auto-onnettomuudessa. Minä tiesin heti, että en jäisi äidin luokse. Hän muuttui yhä pahemmaksi isän kuoleman jälkeen. Minulla oli ainoastaan yksi kaveri ja se oli kissani Miisu, keltaraitainen maatiaiskissa, pullea kuin mikä. Minä olisin ottanut kissan mukaani silloin kun karkasin, mutta äiti ei antanut. Sinä kesäiltana, kun olin lähtenyt, hän oli pidellyt minusta kiinni väkisin, niin että minuun oli sattunut. Olin riuhtonut itseni irti, jättänyt kaikki tavarani ja juossut ovesta ulos, enkä kääntynyt katsomaan taakseni. Kissa oli jäänyt.

Herman Eurasto

Tapauksen selvittämiseen oli uhrautunut jo useita päiviä, jotka olin viettänyt rouva Ahokiven kanssa puhuen. Olin ollut oikeassa siitä, että naisella oli ollut kova tarve ripittäytyä. Hänellä ei ollut koskaan ollut sellaista ystävää, jolle saattaisi avautua. Minusta tuli sellainen tahtomattani. Lisäksi olin puhunut Jaana Ahokiven kanssa. Perheen synkät salaisuudet olivat hiljalleen tulleet päivänvaloon.

Ilmi Ahokivi oli ollut orpo, eikä tiennyt mitään omista biologisista vanhemmistaan. Hän oli kasvanut hoitokodissa, jossa häntä oli pahoinpidelty melkoisesti, niin hoitajien kuin muiden lastenkin toimesta. Naisella oli siis kova tarve tulla rakastetuksi. Avioliiton hän oli solminut miehensä kanssa heti kahdeksantoista vuotta täytettyään, mutta se ei erityisesti ollut tyydyttänyt naisen tarvetta läheiseen suhteeseen. Avioliitto oli hyvin käytännöllinen, mies oli elättänyt naisen eikä tämä ollut tehnyt päivääkään töitä. Näin ollen naisella ei juuri ollut mitään sosiaalista yhteyttä ulkomaailmaan. Ahokivelle selvisi pian, että hän ei voisi tulla raskaaksi. Niinpä he olivat adoptoineet pienen tytön. Paperilla kaikki oli näyttänyt hyvältä, eikä Ahokiven pakonomaiset taipumukset olleet näkyneet ulkopuolelle. Hän piti kuitenkin lapsestaan kiinni sairaasti. Lapselle ei oltu koskaan kerrottu, että tämä oli adoptoitu.

Jaana Ahokivi oli tullut teini-ikäisenä raskaaksi. Hänen äitinsä oli pitänyt tyttöä kammottavissa oloissa, lukittuna ja henkisesti kidutettuna. Ahokiven puheesta kävi ilmi, että tämä oli selvästi kateellinen tyttärensä raskaudesta, ja pelkäsi menettävänsä otteen omasta lapsestaan, jos tämä tulisi äidiksi. Lapsi oli kuitenkin syntynyt kuolleena. Sitä, oliko Ilmi Ahokivellä ollut osuutta asiaan, oli vaikea sanoa. Hän ei koskaan suostunut myöntämään mitään sellaista. Nainen oli käärinyt kuolleen lapsen ja istukan pyyhkeen sisään ja sulkenut ne muovipussiin. Hän oli silloin remontoimassa miehensä kanssa kellaria, ja oli onnistunut piilottamaan likaisen salaisuutensa kellarin lattian alle. Oli kulunut vuosia eikä Ilmi Ahokivi ollut puhunut kenellekään asiasta. Pian hänen miehensä kuoleman ja tyttärensä lähdön jälkeen Ahokivi oli täyttänyt tarpeensa tulla rakastetuksi keräilemällä eläimiä, joita hän aivan tosissaan piti lapsinaan. Hän osoitti kuitenkin samanlaista sairasta ja kieroutunutta käsitystä hoivasta myös eläimiänsä kohtaan, mitä oli osoittanut tytärtäänkin kohtaan.

Paperilla Ilmi Ahokivi sai useita diagnooseja, mutta ne eivät kertoneet koko totuutta. Minun tai kenenkään muun olisi mahdotonta tietää, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia naisen päässä oli todella liikkunut. Tapaus jäi mietityttämään minua kovasti, sillä ensimmäistä kertaa urani aikana minä koin sellaista kuvotusta, että en edes tahtonut ymmärtää potilaani tekoja. Jokin Ilmi Ahokiven tyylissä puhua, ei antanut lainkaan sijaa säälille. Nainen oli itse kokenut kamalia asioita lapsuudessaan, mutta tapa, jolla hän puhui siitä, sai naisen vain vaikuttamaan entistä etovammalta. Hän kuulosti siltä, että oli osasyyllinen siihen, miksi häntä oli kohdeltu kaltoin. Naisessa oli selvästi esiintynyt joitakin vastenmielisiä piirteitä jo pikkulapsena. Jokin oli ollut pielessä jo alun perinkin. Vaikka enhän minä saisi ajatella sillä tavoin.

 

 Tapauksen jälkeen päätin, että olisi aika jäädä eläkkeelle, olihan minulla jo ikääkin sen verran.  

Askeleet yläkerrassa

Sofia

Minä makasin suuressa parisängyssämme ja kuuntelin kevätaamun herättämiä lintuja, jotka laulelivat toisilleen ikkunan alla kasvavassa pihlajapuussa. Auringon säteet osuivat huoneeseen paljastaen lipaston päälle kerääntyneen pölyn, joka leijaili ilmassa kuin hitaasti tanssahdellen. Saatoin haistaa hiljaisuuden talomme sisällä ja se teki oloni kovin levottomaksi. Minulla oli aina levoton olo, kun Nicolas oli poissa. Hänen sukunsa perintökalleus; valtava vanha talo ja sen ympärille levittäytyvä tila, henkivät pysähtynyttä aikaa, ja nurkissa uinui menneisyyden löyhkä, joka ei lähtenyt pois pesemälläkään. Olin sisustanut talossa aika rankalla kädellä meidän mentyämme naimisiin, mutta talo ei senkään jälkeen suostunut luopumaan ikänsä tuomasta mäntypuun ja raskaiden tekstiileiden hajustaan. Se teki minut levottomaksi. Silloin kun olimme muuttaneet taloon, Nicolas oli kertonut tarinoita siitä, miten talossa kummitteli. Olin kuitenkin vakuuttunut, että kyseessä olivat vain vanhat rakenteet, jotka narisivat, ja putket, jotka paukkuivat öisin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö minusta olisi tuntunut hieman jännittyneeltä talossa. Minulla oli aina yksin ollessani ikävä tunne, että jokin talossa seurasi minun tekemisiäni.

Muistutin itseäni, että en kuitenkaan ollut tällä kertaa talossa yksin. Painoin käteni valtavalle vatsakummulleni ja odotin tuntevani sen heräävän, mutta palleroinen taisi vielä nukkua. Minä kutsuin lasta palleroiseksi, vaikka tiesinkin hyvin, että se tulisi saamaan Nicolaksen äidin nimen, Sylvia, kun se syntyisi. Minusta nimi vain ei sopinut pienelle lapselle, saati sitten sellaiselle, joka oli vielä äitinsä vatsassa. Niinpä lapsi saisi toistaiseksi olla palleroinen. Minä nousin sängystä vaivalloisesti. Raskaus alkoi olla viimeisillään ja tunsin oloni suorastaan valtavaksi. Kaikki liikkuminen oli kömpelöä ja hidasta, ja nivustaipeitani jomotti aamuisin. Lisäksi minua oli raskauden myötä alkanut huimaamaan kovin helposti ja nytkin seisoin hetken paikoillani odottaen, että pyörivä huone ympärilläni pysähtyisi. Kävelin vaatekomeron luo ja avasin sen oven. Joka aamu minä katselin haikeasti vanhoja vaatteitani; tummanharmaita suoria housuja, kauniita kauluspaitoja, hempeitä ja liehuvahelmaisia hameita ja viininpunaista yömekkoani. Minä tahdoin jo kovasti mahtua niihin vaatteisiin. Sieppasin kuitenkin rekistä joustavalla vyötärökappaleella varustetut, mustat verkkahousuni ja suuren äitiystunikani, jossa oli keltaisia kukkia ruskealla pohjalla. Vaatteet näyttivät kammottavilta, mutta tuntuivat hyviltä, eikä sillä muutenkaan olisi väliä minun yksin ollessani. Aina kun Nicolas oli kotona, yritin panostaa ulkonäkööni enemmän, mutta nyt kun hän oli työmatkalla, ei sillä olisi väliä, millaisissa vaatteissa vietin päiväni. Toisinaan olin pysynyt koko päivän pelkässä kylpytakissa ja kuljettanut mukanani torkkupeittoa lisälämmikkeenä, kun en jaksanut vaivautua pukeutumaan.

Minä tallustin alakertaan valmistamaan itselleni aamiaista. Sitten minä asettauduin olohuoneen sohvalle syömään, jotta voisin samalla katsoa televisiosta aamu-uutiset. Silloin kuulin askeleita yläkerrasta. Kummitukset ne siellä vain kävelivät yläkerran huoneesta toiseen, mutta minun käsivarsieni karvat nousivat aina pystyyn, vaikka miten monta kertaa kuulisin sen äänen. Ensimmäisen kerran, kun olin ollut kuulevinani askeleita yläkerrassa, olin pelästynyt suunniltani. Olin kiertänyt koko talon tarkistaakseni, ettei kukaan ollut murtautunut sisään, ja kun Nicolas oli palannut kotiin, tämä oli nauranut minulle ja kertonut, että kyseessä olivat talon kummitukset. Minä tiesin, että vanhan talon lattialankut ne vain narahtelivat, mutta en voinut olla tuntematta oloani levottomaksi. Minulla oli jatkuvasti haluton olo mennä yläkertaan, sillä kaikki haamutoiminta tuntui keskittyvän sinne. Alakerrassa ei koskaan kuulunut ääniä, mutta yläkerrasta kuuluivat milloin askeleiden kopina, toisinaan pauketta kuin joku availisi ja sulkisi ovia tai ikkunoita ja joskus jopa kammottavaa kirkunaa ja pihinää, joka oli kuin joku yrittäisi huutaa puhkotuin keuhkoin. Tuuli se vain oli. Mutta minulla oli inhottava tunne, joka pakotti minut pitämään katseeni olohuoneen oviaukosta näkyvään portaikkoon. Minusta tuntui aina, että joku seisoi portaiden yläpäässä ja odotti minun menevän yläkertaan. Niinpä yksin talossa ollessani nukuin useimmiten olohuoneen sohvalla, kasvot oviaukkoon päin, jotta voisin pitää silmällä portaikkoa. Vasta kun yö kääntyi aamuun, minä kiipesin portaat ylös yläkertaan ja torkuin vielä hetken makuuhuoneessamme.

Koko talo oli minun mielestäni aivan liian iso. Talossa oli suuri ullakko, joka oli kylmätilaa nyt, mutta josta saisi remontin avulla ainakin kolme lisähuonetta. Yläkerrassa oli neljä makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta ja alakerrassa oli kaksi kylpyhuonetta lisää, olohuone, takkahuone ja tilava keittiö. Sitten talossa oli vielä kamalan kokoinen kellari, mutta sinne oli säilötty kaikki vanhat huonekalut, joten siellä ei mahtunut edes kävelemään. Alakerran toisen kylpyhuoneen yhteydessä oli vielä pieni sauna, jota me emme käyttäneet kovinkaan usein. Lastenhuone palleroiselle tulisi yläkertaan, pieneen makuuhuoneeseen, joka oli lähimpänä minun ja Nicolaksen makuuhuonetta. Minua huoletti hieman, että vauva joutuisi nukkumaan yksin, mutta ajattelin, että siirtäisin alkuun pinnasängyn meidän makuuhuoneeseemme, sänkymme viereen, sillä palleroinen tarvitsisi minua öisin.

Nicolas

Sofian äänestä paistoi tuttu levottomuus, kun me puhuimme puhelimessa. Minä tiesin tunteen hyvin, sillä minä koin oloni itsekin samanlaiseksi aina ollessani yksin talossamme. En minä sitä Sofialle myöntäisi, mutta talo pelotti minua. Se oli aina pelottanut. Sofialle minä kiusoittelin vitsikkäästi, että talossamme kummitteli, mutta sisimmässäni minä todella uskoin siihen. Aikuinen mies, joka uskoi kummituksiin, mitä vielä! Eihän sellaista saattanut kenellekään myöntää. Olin kuitenkin asunut kyseisessä talossa koko elämäni ja minä olin nähnyt ja kuullut sellaista, että minun olisi ollut vaikea kiistää kummitusten läsnäolo. Siksi minua harmitti, että Sofia joutui olla talossamme aivan yksin. Tai ei sentään, oli hänellä Sylvia turvanaan, mutta minusta kyllä tuntui, että Sofia huolehtisi vain enemmän olostaan vauvan takia. Minulla oli kamalan paha tunne siitä, että minun vanha huoneeni, jossa olin nukkunut lapsena, oli nyt muutettu lastenhuoneeksi. Minä en tahtoisi oman tyttäreni nukkuvan siinä huoneessa, mutta en kehdannut sanoa mitään vastaankaan. Sofian mielestä se olisi hyvä ajatus.

Kun minä olin pieni, minä pelkäsin sitä huonetta ihan hirveän paljon. Tahdoin aina nukkua yövalo päällä, mutta en siten saanut tarpeeksi unta yön aikana. Niinpä omat vanhempani jättivät yläkerran eteiseen valon yöksi päälle ja minun huoneeni oven raolleen niin, että saatoin juuri ja juuri nähdä, ettei huoneessani ollut mitään pelättävää. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä toisinaan öisin eteisen valo värisi ja minä olin varma, että joku käveli lampun edestä peittäen sen valon hetkeksi. Minä en saattanut sulkea silmiäni, sillä pelkäsin, että kun avaisin ne, joku seisoisi minun ovensuussani ja tuijottaisi sisään kasvot ovenrakoon painettuina, yksi tarkkaavainen, suuri silmä minuun leimattuna, mustien varjojen peittämien kasvojen ympäröimänä. Lapsen mielikuvitus se vain taisi olla. Mutta kun eteisessä kävivät myös askeleet. Eivät ne olleet pelkkää lattian ratinaa, vaan aivan selkeät askeleet, jotka kuuluivat ensin lähempää ja loittonivat ja tulivat sitten takaisin ja pysähtyivät aivan huoneeni oven taakse. Toisinaan askeleet kuuluivat myös ullakolta. Ne kumisivat huoneeni kattoon aivan minun yläpuolellani. Joskus, kun kävin öisin vessassa, kylpyhuoneen ovi oli suljettu, vaikka saatoin vannoa, että olin jättänyt sen auki. Äidillä oli vielä tapana jättää kylpyhuoneeseen valokin palamaan. Isä valitti siitä koko ajan: ”Sylvia kulta, täytyykö tuon valon palaa päivin öin, eikö sitä voisi sulkea, kun kylpyhuonetta ei käytetä.”

Minä tiesin hyvin, että Sofia tunsi samaa levottomuutta talossamme kuin minäkin. Se tuntui aivan siltä kuin joku katselisi koko ajan, seuraisi ja pitäisi silmällä. Se tunne tuntui kuitenkin vain yläkerrassa ja ullakolla, ei alakerrassa. Niinpä minä tiesin, että Sofia nukkuisi minun poissa ollessani olohuoneen sohvalla. Minä olin itse tehnyt samoin lapsena joskus, kun en tahtonut mennä yläkertaan. Ja minä tiesin myös, että Sofiakin pitäisi silmällä olohuoneen oviaukosta näkyvää portaikkoa, sillä talossamme tuli aina vahva tunne, että joku seisoi portaiden yläpäässä. Minä olin vuosien aikana huomannut, että jokainen joka tuli taloomme vieraaksi, vilkuili olohuoneessa istuessaan tuon tuosta portaikkoon. Minä en siis ollut ainoa, joka saattoi aistia jonkun seisovan portaiden yläpäässä. Kummitukset olivat ainut asia, jonka muistin. Minulla ei ollut paljon muistoja lapsuudestani, mutta sen muistin, että kummitukset olivat kiusanneet minua ihan pienestä saakka.

Sofia

Minä olin soittanut vanhemmilleni, jos he voisivat tulla käymään minun luonani Nicolaksen poissa ollessa. He olivat luvanneet matkustaa melkein 500 kilometrin pituisen matkan heti huomenissa, jotta he olisivat perillä huomenillalla. Ajatus siitä, että en enää kohta joutuisi olemaan kaksin palleroisen kanssa tässä talossa, lohdutti minua ja mieleni tuntui pirteämmältä kuin päiviin. Olin jaksanut vetää ylleni ulkovaatteet ja käydä tervehtimässä kevätauringosta nauttivia lehmiämme. Samassa olin myös saanut nauttia tilamme työntekijöiden seurasta, joka oli toivottua ihmiskontaktia yksinäisyyteeni. Tosin illan tullen pikku kävelyni kostautui, sillä jalkojani särki aivan mahdottomasti. Ne eivät oikein tahtoneet jaksaa suuren vatsani painoa ja lumihangessa liikkumista.

Minun vanhempani olivat minulle aivan erityisen rakkaita, ja juuri siksi minun olikin ollut vaikea muuttaa tilalle. He olivat ihan liian kaukana vieraillakseen niin usein kuin olisin toivonut. Nicolaksen vanhemmat olivat kuolleet jo kauan sitten tilalla syttyneessä tulipalossa eikä Nicolas ollut puhunut heistä sen koommin. Minua oli alkuun ihmetyttänyt, miksi talossa ei ollut ainuttakaan kuvaa Nicolaksesta tai tämän vanhemmista. Nicolas ei tuntunut muistavan lapsuudestaan paljonkaan. Oli kuin kaikki heitä koskeva olisi vain kadonnut tai pyyhitty pois.

Sinä yönä minä päätin rohkaista itseni ja nukkua yläkerrassa. Asettauduin sängylle makaamaan. Vedin peitokseni ainoastaan lakanan, sillä minulle tuli öisin aivan liian kuuma nukkuessani enkä siksi saattanut käyttää oikeaa peittoa. Sytytin yöpöydällä olevan lampun ja otin pöydän laatikosta esiin keskenjääneen kirjan, jota olin yrittänyt lukea loppuun jo viikkoja. Palleroinen ei tahtonut vielä nukkumaan ja saatoin tuntea miten se tanssi vatsassani. Laskin kirjan alas ja painoin käteni kevyesti vatsalleni: ”olisi jo aika mennä nukkumaan, kultaseni.” Silloin kuulin sen taas. Askeleet.

Sylvia: muistelmat

Poikaraukkaa kävi sääliksi. Me riitelimme mieheni kanssa toistuvasti, pikkuasioista. Tällä kertaa Erik oli hermostunut siitä, että minä olin mennyt vaihtamaan takkahuoneessa olevan hyllyn paikkaa. Enhän minä tiennyt, että siitä niin suuri riita kehkeytyisi. Mies oli niin tuohtunut, ettei hän tänä yönä tullut nukkumaan. Minä kuulin miten hän ensin ravasi yläkerran eteisessä edestakaisin. Olin jättänyt eteiseen yöksi valot poikaparkaa varten, ja nyt saatoin nähdä oven alla olevasta raosta, miten melkein kaksimetrisen Erikin raskas olemus peitti eteisen kattovalon aina, kun tämä käveli sen ohi. Minä rukoilin mielessäni, että mies tulisi tänä yönä sänkyymme nukkumaan, mutta minä tiesin jo paremmin. Tämä ei ollut mitenkään uutta. Ja totta tosiaan, hetken päästä saatoin kuulla, miten hän käveli portaat ylös ullakolle hakemaan metsästysasunsa ja -kiväärinsä. Pian askeleet tulivat takaisin ja jatkoivat alakertaan. Saatoin kuulla miten ulko-ovi paiskattiin vihaisesti kiinni. Minä nousin sängystä ja katsoin ulos ikkunasta. Näin pitkän ja suuren hahmon katoavan talviyön lumenvalaisemassa maisemassa metsänrajaan. Minä tiesin, että menisi päiviä ennen kuin Erik palaisi.

Seuraavat päivät olivat hyvin rauhallisia, ja minä pidin siitä, että sain olla poikani kanssa kahden kesken. Tunsin oloni kuitenkin levottomaksi, sillä minä tiesin myös sen, että tämä olisi vain tyyntä myrskyn edellä.

Minulla oli selittämätön kyky tietää heti aamulla herätessäni, että tänään Erik palaisi. Minä seisoin yläkerran portaissa ja tuijotin olohuoneeseen. Kun ovi kävi, minä juoksin Nicolaksen huoneeseen ja pyysin poikaa menemään alakertaan leikkimään, ettei tämä kuulisi, mitä seuraavaksi tapahtui. Sitten menin makuuhuoneeseemme ja istuin sängylle odottamaan.

Minä valelin kasvojani kylmällä vedellä. Ne tuntuivat tunnottomilta. Kyyneleet olivat jo loppuneet. Toinen silmä oli paisumassa umpeen ja olin hyvin tietoinen siitä, miten pelottava näky minä olisin pienen lapseni silmissä. Koetin peittää nousevia mustelmia meikillä ja puin ylleni pitkät housut ja pitkähihaisen paidan, jossa oli korkea kaulus. Ne peittivät kaiken muun paitsi kasvot. Kasvoja minä en voisi peittää. Laskeuduin portaat alas alakertaan ja näin Nicolaksen leikkivän olohuoneen lattialla tinasotilaillaan. Minä kävelin varovasti oven suulle.

”Äiti? Miksi sinä olet taas kipeä?” Poika kysyi ja saatoin nähdä miten paljon hän pelkäsi minua.

”Ei äidillä ole mitään hätää. Tule tänne kultaseni. Äiti oli vain vähän kömpelö ja satutti itsensä. Tulisitko auttamaan minua keittiössä? Voisimme valmistaa isän nappaamaa jänistä?” Nicolas tuli luokseni varovasti. Minä halasin häntä ja saatoin tuntea, ettei hän pitänyt kosketuksesta. Minä puristin kipeillä käsivarsillani poikaa rintaani vasten ja pidättelin kyyneleitä. Kaikki muuttuisi vielä paremmaksi.

Sofia

Askeleet. Ne kuuluivat yläkerran eteisestä. Ensin ne tuntuivat tulevan lähemmäksi ja sitten ne loittonivat jälleen. Minä kuuntelin hiljaa ja muistutin itselleni, ettei kummituksia ole olemassakaan. Nostin kirjan päättäväisesti takaisin käsiini ja aloin lukea. Pian askeleet loppuivat. Ehdin lukea jo melkein kokonaisen luvun, kun ne alkoivat jälleen. Nyt ne kuuluivat ullakolta, ja ne todella kuulostivat aivan askeleilta! Yhtäkkiä ullakolta kuului rapinaa, kuin joku olisi kaivanut tavaroita. ”Hiiriä.” En pystynyt keskittymään kirjan sisältöön lainkaan. Huomasin, että en muistanut mitään viimeisistä lukemistani sivuista ja niiden sanat näyttivät vierailta. Askeleet ullakolla jatkuivat. Minulle tuli kamalan paha olo. ”Ne eivät mitenkään voi olla hiiriä.” Minä ponnistauduin vaivoin ylös sängystä. Minulla oli vielä ylläni valkoinen, suuri miesten teepaita, joka kiristi vain vähän vatsan kohdalta ja ulottui melkein puoleen reiteen. Sujautin jalkoihini valkeat aamutohvelini ja lähdin sitten eteiseen. Eteisessä oli hiljaista, eikä missään näkynyt merkkiäkään ihmisestä tai haamusta. Minä tassutin eteisen perällä olevalle ovelle, josta pääsisi ullakolle vieviin portaisiin. Oven eteen oli asetettu suuri kasvipurkki, jossa kasvoi jukkapalmu. Sen vieressä oli eteisenpöytä, jossa oli koristepatsaita. Ullakolla ei ollut käynyt kukaan, ainakaan minun tietääkseni, sinä aikana, jolloin olin asunut talossa. Minä en itsekään ollut käynyt ullakolla aikaisemmin. Nicolas oli sanonut, että siitä saisi lämpöeristeillä sopivasti lisää lapsille tilaa sitten, kun meillä olisi useampi. Siirsin vaivoin palmun pois tieltäni ja riuhtaisin auki oven, joka oli selvästi käytönpuutteessa jäykistynyt. Sen saranat narisivat uhkaavasti. Vasta silloin tajusin, että äänet, joita olin kuvitellut ullakolta kuuluneen, olivat loppuneet. Minä käännyin kannoillani ja vilkaisin alakertaan vievään portaikkoon. Minulla oli taas sellainen tunne kuin joku katselisi minua.

Kuljin narisevat portaat ylös vaivalloisesti, sillä ne olivat liian kapeat minun pyöristyneelle vartalolleni. Ullakolla hapuilin tovin valokatkaisijaa, mutta löysin sen sitten. Kaikkialle tulvi keltainen valo, ja saatoin nähdä pölynpeittämän, suuren tilan. Siellä ei ollut kuin muutama laatikollinen tavaraa ja metsästysvarusteita. ”Ei ketään. Ei ihmistä, ei haamua, ei hiiriä. Sinä olet aivan hupsu, mene takaisin nukkumaan.”

Yksi laatikoista oli auki. Minä istuuduin kankeasti alas lattialle ja minusta tuntui samassa, että ylös pääseminen tulisi olemaan vaikeaa. Aloin tutkia laatikon sisältöä. Se oli täynnä valokuvia. Minä olin löytänyt kadonneet perhekuvat. Ensimmäisessä kuvassa oli äiti, isä ja lapsi. Kuvassa isä oli pitkä ja suurikokoinen, hänellä oli pistävä katse ja ilme, jota oli vaikea lukea. Äidillä oli harteillaan vihreä huivi, jonka päälle vaaleat kiharat valuivat. Ne näyttivät hieman punertavilta. Äidin kasvot olivat puoliksi varjossa, ja omituisennäköiset. Keskellä oli onnettoman näköinen lapsi. Alakulmassa luki: Erik, Sylvia ja pikku-Nicolas. Kuvan alle oli taiteltu sanomalehdestä leikattu uutisartikkeli, jossa luki suurin kirjaimin: Nainen sytytti tulipalon tappaakseen perheensä – Vain kuusivuotias poika pelastui. 

Konna

Lisbet, 1979

Seiniä koristivat pienet kalat liikkumattomina ympärilläni. Eivät ne oikeita kaloja olleet vaan puun oksakohtia, jotka kesäyön harmaus maalasi pieniksi ahveniksi minun silmissäni. Sillä minä olin odottanut koko päivän, kun isäni ja veljeni olivat olleet kalassa, ja olin itsekin halunnut kalastaa niin kovin, että olin maannut hiljaa paikoillani rantavedessä ja koettanut pyydystää liian lähelle uskaltautuneita kaloja käsilläni. Olin saanut kiinni ainoastaan yhden rupikonnan, löytänyt jonkun pois heittämän viilipurkin kannen sekä kaksi simpukkaa, joista kumpikaan ei ollut lanttia isompi, ja polttanut paljaat olkapääni sekä niskani auringossa. Tämä oli vasta toinen päivämme rannikolla ja äiti oli vihainen siitä, miten olin onnistunut polttamaan ihoni niin pahasti. Hän pelkäsi, että hankkisin tätä vauhtia ihosyövän ennen kuin ehtisin kasvaa aikuiseksi. Minun olisi määrä pysytellä loppuviikko poissa auringosta ja käyttää takkia ulkona ollessani, vaikka ilma oli jo muutenkin tukahduttavan kuuma. Inhosin sitä miten takki liimautuisi käsivarsiin ja selkää vasten hiestä. Olin sitä paitsi tahtonut mukaan piknikille, jota perheeni oli suunnitellut huomispäiväksi. Nyt joutuisin jäämään kotiin ja isosiskoni Tina, olisi todella vihainen, sillä hän joutuisi jäämään retkeltä pois myös, vain minua vahtiakseen. Päivästä tulisi kaikkea muuta kuin hauska. Luultavasti hän istuisi kuistilla ottamassa aurinkoa ja kuuntelemassa musiikkia pienestä, kirahvinkeltaisesta matkaradiostaan ja minun täytyisi leikkiä yksin sisällä tai lukea jotakin mukaani ottamista kirjoistani, jotka kaikki olin lukenut jo useasti aiemmin. Koetin varovasti vaihtaa asentoani sängyssä, mutta palaneet olkapääni eivät sallineet minun nukkua muuta kuin vatsallani. Leukaani särki ja tyyny tuntui tukahduttavalta enkä saanut jalkojani mieluisaan asentoon. Katsoin huoneen poikki nukkuvaa siskoani, joka puhisi jo uhkaavasti. Kohta hän alkaisi kuorsata enkä minä sitten ainakaan voisi nukkua. Puuttuvien oksien seinille maalaamat kalat näyttivät huojuvan yön pimeydessä kuin olisivat lipuneet veden pinnan alla pakoon käsieni merenpohjaan heittämiä varjoja. Nousin ylös ja päätin käydä katsomassa vielä merta ennen kuin yrittäisin saada unta uudelleen. Jos olisin tiennyt, että se kerta oli jäävä viimeisekseni, olisin jäänyt sänkyyni kuuntelemaan sisareni kuorsausta.

Rikoskomisario Hans Kaira

Lisbet Jännesin kuolemasta oli tullut kuluneeksi jo melkein neljäkymmentä vuotta. Lisbet hukkui vuonna 1979, vain kaksitoistavuotiaana, perheensä kesämökin rantamatalikkoon. Paikalle sattunut, naapurimökissä asuva, seitsemäntoistakesäinen poika, Otto Gren, kertoi olleensa nukkumassa verannan sohvalla, sillä yö silloin oli ollut kuuma ja meren ääni helpotti hänen untaan. Hän heräsi naapurista kantautuvaan meluun, joka kuulosti vesirajassa räpiköivältä linnulta. Otto kertoi, ettei hän sijoiltaan kyennyt näkemään naapurin rantaa, sillä edessä kasvoi syreeni- ja omenapuita. Ääni lakkasi. Poika kuitenkin uteliaisuuttaan hiipi syreenipuiden lomaan vain vilkaistakseen mikä äänen oli aiheuttanut. Silloin hän näki oksien lomasta vedessä lojuvan pienen ihmishahmon, joka hänen sanojensa mukaan näytti isolta nukelta. Vaaleat hiukset levittäytyivät veden pinnalla kasvojen ympärille kuin kruunu. Otto kertoi juosseensa hädissään puiden poikki rantamatalikkoon ja nostaneensa tytön käsivarsilleen. Sitten hän kompuroi Lisbet sylissään Jännesien mökkiin sisään, apua huutaen. Tytön isä yritti turhaan elvyttää tytärtään.

Aluksi me luulimme, että tapaus oli tapaturma, mutta Lisbet oli vanhempiensa ja sisarustensa mukaan erinomainen uimari ja varsinainen vesipeto. Lisbetin veli oli jo tämän pienenä ollessa sanonut, että pisamanaamainen tyttö oli varsinainen rupikonna. Mokoma lempinimi oli jäänyt elämään ja lasta kutsuttiin Konnaksi vielä sinäkin kesänä, kun tyttö oli hukkunut. Lisäksi tytön ruumiista löytyi jälkiä pahoinpitelystä. Joku oli painanut tyttöä voimakkaasti pitääkseen tämän pinnan alla. Perheenjäseniä haastatellessa, oli selvää, ettei tytön isä, Albert Jännes kertonut kaikkea. Sitä olisiko hän kyennyt hukuttamaan oman tyttärensä, en osannut sanoa, mutta jotakin mies salasi. Mitään todistusaineistoa Albertia vastaan ei kuitenkaan löytynyt. Kun kaksi vuotta oli kulunut Lisbetin kuolemasta, Albert Jännes löydettiin kotoaan kuolleena. Hän oli ampunut itseltään hengen vanhalla metsästyskiväärillä. Osalle laitoksella juttu tuntui päättyneen siihen: Albert oli riistänyt itseltään hengen, koska ei ollut kyennyt sietämään syyllisyyden tuomaa tuskaa enää kauempaan. Vain vähän myöhemmin Albertin vaimo, Marta Jännes kärsi aivoinfarktin ja menetti sekä puhe- että liikkumiskykynsä. Lisbetin kuolema työnnettiin johonkin takahuoneen arkistolaatikoista. Nyt, melkein neljäkymmentä vuotta kaikista niistä tapahtumista, Lisbetin sisko, Tina, soitti ja kertoi, että Marta Jännes on lopulta nukkunut pois.

Tina

Päivällä jokin oli saanut ajatukseni pakenemaan lapsuuteeni, jota niin suuresti olin viimeiset vuodet oppinut välttelemään. Istuin nyt kuistilla kesäsateen hiljaa hyräillessä puun lehdillä. Sylissäni lepäsi valokuva-albumi, jonka olin löytänyt äitini kuoltua hänen makuukammarinsa suljetusta komerosta. Kuvat oli otettu vanhalla kesämökillämme noiden monen monien kesien aikana, jotka olimme siellä viettäneet. Ensimmäisissä kuvissa olin hyvin pieni ja isoveljeni kiusasi minua lakkaamatta. Myöhemmissä kuvissa olin pikkusiskoni kanssa. Leikimme laiturilla tai soudimme kumiveneellä, seisoimme mökin parvella yöpuvuissa tai siskoni piti kädessään isän nappaamaa ahventa, joka oli vielä liian pieni syötäväksi. Viimeisimmältä kesältä minusta ei ollut kuvia lainkaan, sillä olin ollut jo kuudentoista enkä enää kiinnostunut leikkimään siskoni kanssa. Noilta kahdelta päivältä oli ainoastaan kuva veljestäni ja isästäni kalaan lähdössä sekä siskostani, kun hän oli polttanut olkansa ja niskansa todella pahasti. Muistan, että olin siskolleni tuolloin vihainen ja toivoin aina sen yön jälkeen, että en olisi ollut. Palaminen auringossa tuntui niin pieneltä ja mitättömältä kaiken sen jälkeen, mitä sinä yönä oli tapahtunut.

Muistan heränneeni huutoon ja kaaokseen, kun Otto, jonka perhe silloin lomaili meidän naapurimökissämme, juoksi sisään sisareni käsivarsillaan, vettä valuvana ja apua huutaen. Minä seisoin portaiden yläpäässä ja tuijotin, kun isäni ja veljeni laskivat sisareni lattialle ja isäni koetti elvyttää häntä. Muistan miten äitini huusi minulle ja yritti patistaa minut pois paikalta. Lopulta hän kuitenkin unohti minut ja pudottautui maahan kuolleen sisareni ylle itkien. Seuraavana päivänä illan tullen lähdimme mökiltä emmekä koskaan palanneet takaisin.

Jostain kumman syystä minulle tuli sinä iltana valokuva-albumia selatessani halu nähdä meidän vanha kesämökkimme uudelleen. Otto, joka nykyisin on aviomieheni, lupasi vievänsä minut sinne, jos olisin varma haluavani. Hän oli kuitenkin varoittanut minua, ettei mökki luultavasti näyttäisi enää lainkaan samalta, ja kun saavuimme paikalle, huomasin ikäväkseni, että hän oli ollut oikeassa. Omistajat olivat ehtineet vaihtua jo kolme kertaa meidän jälkeemme. Vesiraja oli noussut, ja se missä me aikoinaan pidimme rantakalusteita ja illalliskatosta sekä pikkuvajaa, oli nyt kaikki vettä. Vanhat syreenipensaat, jotka minun äitini isomummi oli aikoinaan tahtonut kahden mökin väliin istuttaa, sekä niiden lomassa värjöttelevät omenapuut, oli kaikki kaadettu. Vanha mökkimme oli lisäksi saanut sekä lisäosan, että uutta maalia pintaan, mutta myös sisätilat olivat täysin muuttuneet. Mökki oli varustettu uusimmilla teknologisilla laiteilla eikä se oikeastaan enää edes muistuttanut kesämökkiä. Huone, jossa me siskoni kanssa sinä kesänä nukuimme, oli nyt työskentelytila, jossa oli tietokone ja tamminen kirjahylly ja kaikki kotitoimiston tarpeet.

Minä seisoin kasvot merta kohti käännettyinä ja tuijotin nyt vieraalta näyttävää rantamatalikkoa. Maisema ei herättänyt minussa mitään tunteita. Luulin tavoittavani kauan sitten menneen sisareni hahmon leikkimässä vesirajassa tai haistavani syreeninkukkien tuoksun merituulessa, mutta turhaan. Ainoa liike hiljaisessa maisemassa oli piharuohikossa kurnuttava rupikonna. Silloin minä hymyilin, sillä ajattelin, että sisareni saattoi sittenkin olla läsnä. Istuuduin ruohikolle konnan viereen ja avasin mukaan ottamani valokuva-albumin selatakseni kuvat jo kenties sadannen kerran läpi. Silloin katseeni osui johonkin. Etukannen sisäosa oli peitetty reunoista päälle liimatulla kultapaperilla, joka oli repsottanut kulmastaan jo albumin löytäessäni, mutta nyt paperi oli rypistynyt irti toisestakin kulmasta. Paperin alta pilkotti tavallinen, taiteltu ruutupaperi, joka oli kenties peräisin jonkinlaisesta muistivihosta. Ujutin ruutupaperin ulos ja se putosi kostealle ruohikolle. Ilta-aurinko hykerteli taivaanrannan punassa, kun taittelin paperin auki. Se oli isäni kirjoittama itsemurhaviesti.

Rikoskomisario Hans Kaira

Käänsin vanhan maasturini pihatien sepelille. Kun nousin autosta, silmäni osuivat kuistilla kyhjöttäviin hahmoihin. Tina oli kietoutunut aviomiehensä Otto Grenin, miehen, joka vuosia sitten löysi hänen siskonsa kuolleena rantamatalikosta, syliin ja painanut itkuiset kasvonsa tämän rintaa vasten. Mies istui kädet hellästi Tinan ympärille kiedottuina kevyesti keinahdellen ja piti silmänsä suljettuina. Hän avasi ne kuullessaan minun astelevan kuistin rappuja ylös. Mies nyökkäsi päällään hitaasti kohti pöydällä lepäävää lappua, sulki sitten silmänsä uudelleen ja jatkoi keinumista.

Viesti oli kipeätä luettavaa. Albert Jännes, Lisbetin isä, kertoi olleensa tyttärensä kuoleman aikaan ongelmissa. Parikymmentä vuotta aikaisemmin, silloin kun Marta ja Albert olivat juuri menneet naimisiin, Albertilla oli ollut suhde toisen naisen kanssa. Viestissä vakuuteltiin, että suhde oli jatkunut vain muutaman viikon. Siitä huolimatta nainen oli tullut raskaaksi ja synnyttänyt lapsen, mutta vasta keväällä 1979 Albert oli saanut tietää olevansa isä. Nainen tahtoi kiristää häneltä rahaa. Lapsi oli silloin jo melkein aikuinen. Isä ja lapsi tapasivat joitakin kertoja, yleensä nuhjuisissa kahviloissa kaupungin ulkopuolella. Jo alkuun Albert sai tietää, että hänen lapsensa osoitti merkkejä henkisestä epävakaudesta ja empatiakyvyn puuttumisesta. Kerran tämä saapui vihanpuuskassaan Albertin kotiin. Mies yritti rauhoitella lastaan. Kesken kaiken Lisbet yllätti heidät puhumasta. Albert oli kysynyt Lisbetilta myöhemmin, mitä tyttö oli kuullut ja vakuuttunut, ettei tämä nuoren ikänsä vuoksi ollut käsittänyt, että meneillään oli jotakin outoa. Albertin ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan äkkipikaista lastaan asiasta. Ja niinpä sinä yönä, kun Otto Gren kantoi meriveden kylmäksi kasteleman Lisbetin käsivarsillaan mökkiin, Albert oli jo sydämessään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Albert kuitenkin kirjoitti viestissään, ettei koskaan ilmiantaisi omaa lastaan poliisille. Lopulta hän kirjoitti, ettei syyllisyys anna rauhaa. Naisen, jonka kanssa Albertilla oli ollut suhde tai Albertin lapsen, Lisbetin murhaajan, nimeä ei viesti kertonut.

Lisbet, 1979

Meri oli hiljainen ja meluisa samaan aikaan. Se hengitti syvin huokauksin keveinä aaltoina rantaa vasten ja siniharmaan taivaan rannassa aurinko teki jo nousuaan. Se maalasi alimmat yöpilvet kepeällä punallaan. En saisi lainkaan nukuttua tänä yönä ja äitini olisi vihainen, kun nuokkuisin aamiaispöydässä ja pyörittelisin lusikkaa haluttomasti sokerimuroissani. Mitäpä tuo haittaisi, kaikki tuntuivat olevan minulle muutenkin vihaisia. Veljeni oli minua liiaksi vanhempi eikä siskoni tahtonut enää viettää aikaa kanssani tänä kesänä. Oloni tuntui kovin yksinäiseltä. Rantavesien kalat ja linnut tuntuivat pitävän minulle eniten seuraa. Jopa kumivene, jolla olimme siskoni kanssa vielä viime kesänä soudelleet, oli yhä varastossa ja tuskin kukaan täyttäisi sitä vain minua varten. Jossain kaukana lokki naurahteli hiljalleen liplattavan veden yllä. Istuuduin rantaruohikolle, vähän matkan päähän vedenrajasta.

Jostakin olin kuullut askeleet ja havahtunut siihen, että Otto, naapurissamme asuva poika, seisoi takanani. Pelästyin, sillä hänellä oli silmissään hurja katse. Hän tuli lähelleni ja hänestä huokui vienosti syreeninkukkien makea tuoksu. Minulle tuli äkkiä tarve päästä karkuun. Nousin ja loikkasin muutamalla askeleella matalikkoon. Merivesi tuntui viileältä säärissäni ja pohjamuta kylmältä varpaissani. Kahlasin pidemmälle karkuun ja hän seurasi. Jokin tuntui olevan pahasti vialla. Minä muistin, että Otto oli vieraillut isäni luona vain pari viikkoa aiemmin. Hän oli tuolloin vaikuttanut kumman kiihtyneeltä, vaikka en tiennyt miksi. Kävelin takaperin syvemmälle ja kompastuin kiveen lentäen selälleni veteen. Äkkiä vesi velloi ympärilläni kaikkialla ja koetin kauhoa itseäni pystyyn, kun tunsin kädet olkapäilläni. Kosketus sattui sanoinkuvaamattoman paljon palaneeseen ihooni ja ähkäisin kivusta vetäen vettä henkeeni. Se maistui suolalta ja mieleeni palautui suolakeksit, joita äiti oli minulle syöttänyt sairaana ollessani. Kädet hartioillani painoivat minut pohjamutaa vasten eikä minusta ollut taistelemaan itseäni pinnalle. Tunsin pakottavaa painetta keuhkoissani. Oli kuin ne repeäisivät hetkenä minä hyvänsä.

Veden alla oli kumman hiljaista. Hetken minä katselin suoraan Oton kasvoihin lainehtivan pinnan läpi, mutta sitten maailma ympärilläni kääntyi ylösalaisin. Taivas ja maa ja kaikkeus maalautuivat vaalean violetiksi massaksi kunnes en kyennyt enää näkemään mitään. Kehoni tuntui kuumalta ja raskaalta. Lopulta tietoisuus tuntui karkaavan kokonaan ja viimeinen asia, joka mielessäni välähti, olivat oksien kohtien muodostamat kalat puuseinässä. Ne tanssivat kaikkialla kuin kuolleiden kalojen varjot. Voisinkohan minä sittenkin lähteä huomenna mukaan piknikille, jos pitäisin takin ylläni koko päivän? 

Novelli on omistettu rakkaalle ystävälleni Jonnalle.