Polttavan kuuma meri

Valdemar

En kyennyt muistamaan milloin olin viimeksi nukkunut. Olin samaan aikaan väsynyt ja täysin valveilla. Minusta tuntui, että kaikki unettomuus sai minut hallusinoimaan, sillä en oikeastaan saanut selvää siitä, missä olin tai miksi olin siellä, missä olin. Kaikkialla ympärilläni oli pimeys, kuin musta verho, joka laskeutui silmieni eteen estäen minua näkemästä. Tuntui, että vaikka miten ponnistelin nähdäkseni, pimeys muuttui ainoastaan mustemmaksi. En ollut varma edes siitä, olivat minun silmäni auki vai olivatko ne suljettuina. Tunsin olevani jonkinlaisessa huoneessa, mutta vaikka koetin sen seiniä käsilläni, en löytänyt ovea ulos. Unettomuus painoi minua, ja tunsin oloni heikoksi. Liikkuminen oli työlästä. Tuntui kuin jokin pimeydessä pistäisi vastaan, kun koetin kävellä suljetussa huoneessani.

Minua kiusasi hirveä näläntunne. En saattanut muistaa, milloin olin syönyt viimeksi. Miten minä olin mahtanut päätyä tänne? Oliko tullut kuluneeksi muutama tunti vai muutama päivä, sitä minä en tiennyt. Muistini oli täynnä aukkoja. En muistanut, mitä oli tapahtunut ennen tänne joutumistani. Muistin kyllä nimeni tai ainakin minä luulin niin. Minulla oli myös jonkinlainen käsitys siitä, kuka minä olin. Yritin muistaa, mitä olin tehnyt viimeksi tai milloin olin viimeksi nukkunut, mutta turhaan. Minä istuin pienessä, pimeässä huoneessani yksin, saamatta lepoa.

Olin varma, että oli kulunut useampi päivä. Silloin minä aloin kuulla puhetta huoneeni ulkopuolelta. Outo ääni jylisi ja kumisi seinien läpi. Minä en tuntenut sitä. Oloni oli turvaton. Minä pelkäsin, että joku oli tullut hakemaan minua, mutta samaan aikaan toivoin pelastusta vankilastani. Minä kuuntelin ääntä, mutta en saanut selvää sanoista. Tuntui, että ääni huoneeni ulkopuolella puhui jotakin omituista kieltä, jota minä en tuntenut. Minä pysyin vaiti ja kuuntelin. Ääneen yhtyi joinakin päivinä muitakin ääniä, kaikki tuntemattomia. Minä kuuntelin ja koetin pinnistää saadakseni sanoista selvää. En ollut vieläkään saanut unta.

Sitten eräänä päivänä seinien takaa kuuluviin ääniin yhtyi tuttu ääni, turvallinen ääni. Minä tunsin sen jostakin. Kesti vähän aikaan ennen kuin muistin, mutta sitten se iski mieleeni kuin olisin aina tiennyt vastauksen. Kyseessä oli äitini ääni. Saatoin kuulla tämän puhuvan, mutta en vieläkään tiennyt, mitä sanottiin. Jos minun äitini puhuisi niiden muiden kanssa, heidän täytyi yrittää auttaa minua. Minä painauduin seinää vasten ja yritin vastata. He eivät tainneet kuulla minua. Minä kiersin seinältä toiselle ja huusin minkä keuhkoistani pystyin. Vastasivatko he? Minä kuulin äitini ääneen ja nyt se kuului selvästi ja kirkkaasti:

”Kuuleeko hän?”

Minä kuulen, minä kuulen kyllä. Sitten puhe muuttui jälleen vaikeaksi ymmärtää.

Puhe toistui päivittäin. Kaksi ääntä, joskus kolme. Äitini puhui paljon. Joinakin päivinä saatoin kuulla hänen laulavan. Minä en vieläkään nukkunut. Nälkä kasvoi kasvamistaan, minusta tuntui, että kehoni oli painoton, heikko, kepeä kuin vastakuoriutuneen kananpojan untuvainen höyhen ja toisinaan raskas kuin lyijy. Minun täytyisi kohta nukkua, mutta uni ei tullut. Minun täytyisi kohta saada jotakin syötävää. Ihoani kutitti vähän väliä, eikä kutina loppunut vaikka raavin niin kovin kuin pystyin. Kauanko aikaa oli kulunut?

Minun mielessäni pyöri usein se, miten kauan ihmisen olisi mahdollista valvoa ilman, että todellisuudentaju katoaisi. Minä kuulin ne äänet yhä, mutta yritin vastata nyt vain harvemmin, sillä ääneni tuntui kadonneen kaikesta huutamisesta. Minä en tiennyt pystyivätkö he kuulemaan minua. Olin alkanut epäilemään, että kaikki se puhe olisi vain mielikuvitukseni tuotetta, joka johtuisi unettomuudestani. Ihoani kutisi ja poltti aina vain enemmän ja minä raavin sitä, niin että siitä lähti paloja irti. Minun oli yhä nälkä, enkä ollut saanut ruokaa. Minä söin omaa ihoani, joka irtosi kasvoistani ja kyljistäni. Minä söin omaa kehoani, ja saatoin tuntea sen heikentyvän päivä päivältä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kauan olin ollut täällä. Minä en vieläkään muistanut miksi minä olin tänne joutunut. Minä aloin unohtaa senkin, kuka minä olin. Aina kun kuulin äitini puhuvan seinän takana, minut valtasi lämpö ja toivo siitä, että näkisin vielä ulkomaailman. Mutta millainen maailma huoneen ulkopuolella odotti? Minä en muistanut.

Sitten tuli kylmyys. Minä tärisin huoneessani ja minua huimasi. Äänet huoneeni ulkopuolella kuulostivat kiireisiltä, hätäisiltä, surullisilta jopa. Minusta tuntui, että seinien takana liikehdittiin rauhattomasti. Minä painauduin seinää vasten ja koetin puhua. Minä vastailin kysymyksiin, joista en saanut selvää, mutta jatkoin puhumista, sillä kuvittelin sen auttavan. Saatoin nähdä värejä tai niin minä ainakin kuvittelin. Punaista ja sinistä ja valoa. Valoa, joka kasvoi ympärilläni kunnes huoneen seinät olivat kadonneet ja minä seisoin keskellä merta.

Meri oli täynnä jäälauttoja, jotka kimmelsivät auringonvalossa. Saatoin nähdä rannat ja niillä komeilevat lumivuoret. Minun oli kylmä, hyvin kylmä. Minulla ei ollut vaatteita ylläni ja pakkasta oli varmasti ainakin kolmekymmentä astetta. Maisema oli kaunis. Se toi mieleeni jonkin uuden muiston. Muiston lapsuudesta. Me olimme matkanneet pohjoiseen perheen kanssa joskus minun ollessani kuusivuotias. Minä tunnisti sen meren, jota pitkin laivamme oli lipunut saareen, joka oli ollut jäisen kauneuden koskettama. Hengitykseni muuttui päivänvalossa pehmeäksi huuruksi ympärilläni. Oli hyvin kylmä. Rikkinäistä ihoani pisteli sitä vasten painautuva jäävaippa. Minä makasin jäälauttojen keskellä meressä. Oloni oli samaan aikaan tyyni ja rauhaton. Ihoni tuntui polttavan kuumalta kylmässä meressä.

Minä en vieläkään muistanut nukkuneeni.

Vivi

Silmien avaamiseen ei vastetta, puhe pelkkää ääntelyä, ei sanoja, ja paras liikevaste ekstensio kivulle. Luin lääkärin paperille kirjoittamia sanoja, mutta ne eivät kertoneet minulle mitään muuta kuin, että toiveet heräämisestä valuivat hukkaan päivä toisensa jälkeen.

Oli kulunut jo kuusi päivää eikä Valdemarin tila ollut juuri muuttunut. Minä tiesin, että poika saattoi kuulla minun ääneni ja reagoi siihen, sillä melkein aina kun minä puhuin, hän alkoi äännellä. Ne olivat alkeellisia äännähdyksiä, ja lääkärit vakuuttivat minulle, ettei Valdemar sanonut mitään, mutta toisinaan minä uskoin kuulevani jotakin, jonka tunnistin. Minusta poika tuntui sanovan minun nimeäni, mutta se oli varmaankin vain toiveajattelua.

Minä olin koettanut puhua Valdemarille aina kun vain jaksoin. Joskus minä lauloinkin, vaikka en ollutkaan hyvä laulamaan. Minulla oli hirvittävän huono sävelkorva ja tiesin, että ääneni kuulosti liian kimittävältä, mutta ei se haitannut. Valdemar tunnistaisi minun ääneni ja se olisi tärkeintä. Minä lauloin kehtolauluja, joita olin laulanut silloin, kun Valdemar oli ollut vauva. Siitäkin tulisi ensikuussa kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Vaikka Valdemar oli jo aikuinen, hän olisi aina minun vauvani. Hän oli nimittäin minun ainoa lapseni. Minä olin kasvattanut pojan yksin, ja pärjännyt kaikista niistä vaikeuksista huolimatta. Oli ollut vaikea katsoa, miten oma poika vaipui koomaan, eikä herännyt. Joka päivä olin toiveikas, että juuri sinä päivänä tapahtuisi tarvittava parannus, jokin merkki siitä, että poika olisi tulossa takaisin. Asiat kuitenkin muuttuivat vain huonompaan suuntaan.

Kahdeksantena päivänä Valdemarille nousi infektion aiheuttama korkea kuume. Lääkärit koettivat saada kuumeen laskemaan vuoraamalla pojan pedin jääpusseilla. Valdemar tuntui pian alkavan äännellä tavallista enemmän. Minä en tiennyt johtuiko se kuumeesta vai jääpusseista. Minä pidin poikaa kädestä ja hyräilin hiljaa. Toivoin voivani rauhoittaa häntä. Toivoin, että poika jollakin tasolla tietäisi olevansa turvassa.

Minä mietin usein, mahtoiko Valdemar nähdä unia vai oliko tämä täysin tiedostamattomassa tilassa. Miltä se kaikki mahtoi tuntua? Jos Valdemar ei koskaan heräisi, mitä sitten tapahtuisi? Jos hän vaipuisi vegetatiiviseen tilaan, tuntisiko hän kuolevansa? Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua ajattelemaan sellaista.

Kuume laski kymmenentenä päivänä ja minä tunsin oloni helpottuneeksi. Sairaalavuoteen viereen asetetusta tuolista oli tullut minun toinen kotini. Olin löytänyt varastosta vanhoja Pupu Tupuna -kirjoja, joita olin tavannut lukea Valdemarille silloin, kun tämä oli ollut sairaana. Minä olin ottanut niistä sairaalaan mukaani muutaman, joita ajattelin lukea ääneen sinä iltana. Lääkärit olivat kehottaneet minua yrittämään kaikkea mahdollista, joka voisi herättää Valdemarissa jonkinlaisia muistoja. Aloitin kirjasta, jonka nimi oli ”Pupu Tupunan Leikkimökki”.

Valdemar

Jäätikkö oli kadonnut, kuten aurinkokin, mutta pimeys ei ollut tullut takaisin. Minä saatoin nähdä liikettä jossakin, suttuisia hahmoja kuin vesivärimaalauksessa. Siitä minä tiesin, että minun silmäni olivat kiinni. Minä näin silmäluomieni lävitse. Saatoin kuvitella hahmojen ympärille erilaisia maisemia, kuten metsää, niittyjä, jokia ja puroja. Minulla oli yhä levoton olo, nälkäinen. Ihoani särki ja tunsin oloni hetki hetkeltä heikommaksi, mutta samaan aikaan minun mieleni tuntui pirteämmältä. En ollut hetkeen kuullut ääniä ollenkaan, tuntui, että olin vain värjötellyt kylmissäni. Outo tyyneys oli kuitenkin vallinnut jäälauttojen peittämän meren luota asti, eikä se ollut kadonnut, vaikka olinkin siirtynyt toisaalle. Minä pidin siitä.

Sitten minä kuulin äitini äänen jälleen. Puhe kuului lempeänä ja siinä oli jotenkin tuttu tahti. Minä istuin viljapellolla jalat ristissä ja kuuntelin tarkkaavaisena. Yhtäkkiä mieleeni tulvi tuttuja mielikuvia punaisesta maalista ja puulaudoista, vaikka en ollut varma siitä, mistä äiti puhui. Minä olin tunnistavani vieraan kielen seasta sanan ”puputupa”. Minä en tiennyt miksi, mutta se kuulosti tutulta. Jokin sisälläni tuntui heräävän ajatukseen. Punaista maalia. Maailma muuttui punaiseksi ja lempeäksi. Tunsin lämpöä kädessäni, kuin olisin koskettanut jotakin. Sitten kaikki katosi. Äänet, valo, kosketus hävisivät.  

Tuntui, että ympäröivä maailma, jossa olin ollut vankina hyvin pitkään, lakkasi olemasta. Olinko minä nukahtamassa vai heräämässä? 

Tuli jalkojeni alla

Maaria

Sanotaan, että ei koskaan saisi mennä nukkumaan vihaisena, ja että riidat tulisi sopia heti riitelyn päätyttyä. Sitä neuvoa minä kehottaisin jokaisen kuuntelevan. Minun oli opittava se vaikean kautta. Saatoin vieläkin tuntea kuumuuden jossakin alapuolellani, ja tyttäreni pelokkaiden sormien painautuvan käsivarteeni pitkien, punaisiksi maalattujen kynsien upotessa ihooni. Saatoin maistaa savun suussani ja tuntea rikotun ikkunan lasin reunojen raapivan paljaita reisiäni, kun kiipesin ulos. Palomiehet olivat ottamassa meitä vastaan, minua ja seitsemäntoistavuotiasta tytärtäni, mutta ei miestäni. Minä en silloin vielä tiennyt, että hän oli yhä talossa. Minä luulin hänen olevan turvassa. Kaikki kävi niin äkkiä. Minä en olisi koskaan suostunut tulemaan ulos talosta, jos olisin tiennyt mieheni jäävän sisään loukkuun. Kun kuulin niin olevan, palomiehet joutuivat pitelemään minua, jotta en juoksisi takaisin liekehtivään taloon, joka oli kuin kesäistä yötaivasta vasten palava juhannuskokko.

Eniten minua vaivasi, että viimeiset sanani miehelleni olivat olleet minä vihaan sinua. Me olimme riidelleet niinkin arkisesta asiasta kuin kotitöistä. Kaikkihan sellaisesta joskus riitelivät. Tom oli jäänyt alakertaan, olohuoneen sohvalle nukkumaan, kun minä olin mennyt yläkerran makuuhuoneeseen. Muistan, miten vaikeaa minun oli ollut saada unta vihaisena. Olin käynyt kiukkuista keskustelua itseni kanssa, mutta lopulta kuitenkin nukahtanut. Kello oli ollut varmaankin yksi yöllä. Niin minä kerroin poliiseille.

Olin herännyt vain tuntia myöhemmin, kun tyttäreni, Reeta, oli rikkonut yläkerran ikkunan. Särkyvän lasin ääni oli pelästyttänyt minut suunniltani, ja olin rientänyt katsomaan, mistä se oli kuulunut. Minua vastassa oli ollut paksu savu ja saatoin nähdä liekkejä alakerrassa. Ne kiipesivät tuhannen käärmeen tavoin seiniä ylöspäin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että koko yläkerta romahtaisi hetkenä minä hyvänsä liekkeihin. Palohälyttimet eivät olleet lauenneet. Niitä ei oltu tarkistettu vuosiin. Silloin minua kadutti. Reeta tarttui käteeni ja kiskoi minua pelokkaana ikkunasta ulos. Sireenien ääni kuului jossakin. Se kasvoi koko ajan voimakkaammaksi.

Helvetti alkoi kun palon syy selvisi. Palo oli sytytetty tahallaan. Alakerran olohuoneesta löytyi jäämiä bensiinistä. Minä olin pyörtyä ajatuksesta, että Tom olisi tehnyt itsemurhan sellaisella tavalla. Minun olisi ollut mahdotonta uskoa sellaista. Vielä vaikeampaa minun oli kuitenkin uskoa, mitä seuraavaksi selvisi. Poliisit nimittäin selittivät minulle, että minä olin sytyttänyt palon.

Enhän minä mitenkään ollut voinut tehdä sellaista. Ensireaktioni oli puhdas, hysteerinen naurahdus ja epäusko, mutta se vaihtui pian järkytykseksi. Paloa tutkittaessa saatiin nimittäin selville, ettei Tomin ollut ollut mahdollista sytyttää paloa itse. Lisäksi minun suurimmaksi kauhukseni oma tyttäreni kertoi nähneensä minut alakerrassa kulkemassa bensiinikanisteri käsissäni. Sitä paitsi minulla oli motiivi. Me olimme mieheni kanssa riidelleet silloin paljon ja kaikesta. Minä olin ollut hänelle vihainen. Ja minä olin myöntänyt sen myös poliisille.

Minä en muistanut siitä mitään. En muistanut silloin, enkä nytkään. Minä en millään voinut uskoa sellaista todeksi. Minä olin tullut hetkellisesti hulluksi, valellut bensiiniä kaikkialle, sytyttänyt sen palamaan ja kiivennyt takaisin yläkertaan nukkumaan. Sitten olin havahtunut rikkoutuvan ikkunan ääneen ja herännyt tilastani. Oikeus julisti minut syylliseksi ja sain elinkautisen tuomion siitäkin huolimatta, että vetosin tilapäiseen mielenhäiriöön. Kun tuomio luettiin, minä tunsin huonovointisuutta, jota on mahdotonta kuvailla. Tuntui kuin maailma lipuisi jonnekin kauas ja minä muuttuisin varjokuvaksi. Todellisuus ei ollut enää minun ulottuvillani.

Joka ikinen päivä siitä lähtien olen yrittänyt muistaa. Todisteet eivät valehtele, mutta minä en kyennyt millään muistamaan vaikka miten kovasti pinnistin. Minä en koskaan saisi takaisin tekoani. Olin menettänyt kaiken maailmassa: mieheni, kotini ja tyttäreni, joka ei koskaan tullut vankilaan katsomaan minua. Miten olin saattanut tehdä jotakin sellaista omalle tyttärelleni. Minä olin menettänyt ystäväni, elämäni, joka oli ollut keskinkertaista, mutta sitäkin arvokkaampaa. Minä oli riistänyt myös mieheltäni oikeuden elämään. Vankilassa tuijotin suljettuja seiniä ja rukoilin joka ilta, että joku ottaisi minut pois maanpäältä. Helpotusta ei suotu, vaan minut jätettiin yksin kamppailemaan itseni kanssa siitä, olinko minä todella tehnyt jotakin sellaista tietämättäni vai olinko minä sittenkin syytön. Joka päivä huomasin uskovani eri tavoin.

Helmi

Minua kuvotti ja oksetti koko tapaus. Ihminen on eläin, julma peto ja ruma olento, mutta osa meistä enemmän kuin toiset. Ihmisyyttä on vaikea määritellä, mutta minusta teko ei edustanut sitä tippaakaan. Maaria oli ollut minun naapurini. Minä olin tuntenut hänet ja hänen miehensä kummatkin. He vaikuttivat aivan normaaleilta, mukavilta ihmisiltä. He tervehtivät pihatiellä iloisesti ja saatoinpa minä vaihtaa heidän kanssaan kuulumisiakin aina, kun sellaiselle oli aikaa. Minä suostuin muutaman kerran lapsenvahdiksi Reetalle, silloin kun tämä oli ollut paljon pienempi. Minä olin pitänyt lapsesta kovasti. Hän oli iloinen ja rohkea, eläväinen ja puhelias pikkuneiti. Reetan saavuttaessa teini-iän, hän alkoi riidellä vanhempiensa kanssa toistuvasti. Huuto kuului kadulle asti. Minä en tiennyt mistä he riitelivät. Minun kävi tyttöä sääliksi. Minusta hän vaikutti kunnolliselta. Joskus hän pysähtyi kadulla minut nähdessään ja tuli juttelemaan. Minä pidin siitä, sillä olin ollut hyvin yksinäinen eläkkeelle jäätyäni. Aviomieheni oli kuollut jo parikymmentä vuotta sitten. Minä pidin siitä, että Reetalla oli aikaa rupatella tällaisen vanhan mummelin kanssa. Harvoin nuoriso kohteli vanhempiaan sillä tavoin.

En siis voinut uskoa, kun kuulin, että Maaria oli polttanut talonsa ja miehensä elävältä. He olivat kyllä riidelleet ja olin odottanut heidän eroavan, mutta murhaa en saattanut odottaa. Eihän sellaista tapahtunut kuin elokuvissa. Sanotaan, ettei haukkuva koira pure, mutta tässä tapauksessa puri kuitenkin. Minä juhlin innoissani, kun kuulin Maarian saaneen ansionsa mukaan ja joutuvan kiven sisään. Samaan aikaan säälin kuitenkin Reeta-raukkaa. Mahtaisiko tyttö ikinä elää normaalia elämää.

Reeta: kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin

Aurinko paistoi ja viimeiset lumet olivat sulaneet. Sinä päivänä menisin ensimmäistä kertaa kahden vuoden tauon jälkeen rullaluistelemaan, jos tiet olisivat kuivuneet kokonaan keskipäivään mennessä. Oli korkea aika aloittaa taas uusia harrastuksia, jotta saisin aikani kulumaan ja pidettyä itseni hyvässä kunnossa. Talvisin tuli helposti repsahdettua treenirutiineista. Eipä se paljon haitannut. Minä olin aina ollut luonnostani hoikka ja huonommassakin kunnossa tiesin näyttäväni paremmalta kuin suurin osa kollegoistani ja ystävistäni.

Minä olin elämääni melko tyytyväinen. Minulla oli töitä kirjanpitäjänä vaikutusvaltaisessa yrityksessä, aviomies, jolla oli hyvä maine ja loistava taloudellinen kyvykkyys, ja meille oli tulossa lapsi. Raskaus oli onneksi kuitenkin vasta ihan alussa. En kamalasti piitannut lapsista tai raskaana olemisesta, mutta se kuului kuitenkin hyviin tavoitteisiin. En olisi millään tahtonut jäädä äitiyslomalle, kun sen aika koittaisi, mutta toistelin itselleni, että palaisin töihin heti kuin suinkin mahdollista. Kaikki tuntui menevän aivan kuin itsestään, eikä minun tarvinnut liiaksi huolehtia mistään.

Sellaista elämä oli minun kaltaisillani. Minä en ottanut huolekseni muiden ongelmia, vaan keskityin itseeni. En piitannut kritiikistä ja minulle oli helppoa yrittää kunnes onnistuin. Mitään ei koskaan tulisi jättää kesken. Minun oli helppo olla ylpeä ja ottaa kunnia työstäni, vaikka monet työtovereistani käyttäytyivät täysin päinvastoin. Vaatimattomuudella ei minusta kukaan voinut edetä huipulle. Minä olin rohkea ja itsevarma, ja siksi pärjäsin elämässäni hyvin.

Mutta kyse oli muustakin. Minä olin siitä hyvin tietoinen. En tahtonut liiaksi keskittyä sellaiseen tai ajatella, että minussa olisi jotakin vikana. Siitä huolimatta tunsin hyvin sisälläni vellovan pimeyden. Arvet, jotka elämä oli jättänyt tai ei ollut jättänyt. Se oli eräänlainen tyhjyys, nälkä, joka murisi sisälläni uhkaavasti. Mikään ei riittänyt. Minun täytyisi koko ajan olla enemmän, parempi, uhmakkaampi, voimakkaampi. Se oli kuin kissapeto, leijonaäiti, joka vaati tulla kuulluksi. Minun olisi oltava parempi kuin muut. Uskaliaampi kuin muut. Eikä vähempi tyydyttänyt minua. Elämäni oli helppoa, hyvää joka mittapuulla, mutta tylsää, pehmeää, pitkästyttävää. Kaipasin jotakin veret seisauttavaa jännitystä, joka tuntuisi kaikkialla kehossa.

Minä olin tuntenut sellaista kihelmöintiä vain kerran elämässäni. Sinä yönä, kun tuli oli niellyt meidän talomme ahnaaseen kitaansa. Äiti ja isä olivat ennen sitä riidelleet vuosia. He huusivat ja haukkuivat toisiaan riidellessään. He riitelivät minunkin kanssani toistuvasti, yleensä juomisestani tai siitä, että olin jäänyt kiinni huumeiden kokeilemisesta. Kaikki sen ikäiset tekivät sellaista. Sitä paitsi he joivat itsekin hirvittävän paljon. Oli tekopyhää asettaa sääntöjä, joita ei itse noudattanut. Se sai minut vihaiseksi. Viimeisen kuukauden ajan ennen tulipaloa, he olivat riidelleet jokainen päivä, jokainen hetki. Se oli ollut kamalaa.

Kiitokset rakkaalle silmämallilleni Marjaanalle.

Minä olin ollut vihainen ja sen jälkeen peloissani siitä, että voisin jäädä kiinni. Siksi minä olin sytyttänyt sen tulipalon, ja siksi minä olin todistanut äitiäni vastaan oikeudessa. Ja minä olin jollakin tavoin tuntenut oloni hyväksi. Voimakkaaksi. Se oli se pimeys, jonka saatoin tuntea sisälläni. 

Jumalan pelko

Rikoskomisario Ilmari Aittakallio

Nelivuotiaan Aleksandra Rannon tapaus järkytti koko laitostamme. Suurin osa meistä ei ollut koskaan edes kuullut eksorkismista tai manaamisesta. Saati että kukaan meistä kuvittelisi sellaista tapahtuvan oikeasti. Mutta siinä me tuijotimme rikospaikalta otettuja valokuvia ja selostusta tapahtumien kulusta. Tapaus oli niin ainutlaatuinen, että minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Minä en ollut tippaakaan uskovainen mihinkään suuntaan, ja minua hirvitti ajatella, miten joku saattaisi tehdä jotakin sellaista jumalan nimessä. Tai että joku todella uskoi lapsensa olevan demonien riivaama. Eihän sellaista voinut kukaan uskoa todeksi.

Aleksandra Rannon vanhemmat oli tuotu asemalle kuulusteltaviksi, kuten myös papiksi itseään kutsunut mies, joka oli kyseisen rikoksen suorittanut. Kuulusteluissa oli pian selvinnyt, ettei mies ollut minkäänlainen pappi, vaikka oli niin Aleksandran vanhemmille väittänytkin. Kaikkia epäiltyjä epäiltiin murhasta. Aleksandralla oli kuitenkin ollut henkivakuutus, joka auttaisi mukavasti lapsen vanhempia. Nämä kun selvästi kärsivät taloudellisista vaikeuksista. Siinä olisi motiivi. Mutta minua kuitenkin kummastutti, miten joku voisi tappaa oman lapsensa, ja miksi juuri sellaisella tavalla. Eivät he voineet olla niin tyhmiä, että olisivat kuvitelleet jatkavansa elämäänsä tällaisen jälkeen ilman rikostutkintaa ja valtakunnallista huomiota. Minä olin jo kuumeisesti rustannut paperiin, mitä sanoisin toimittajille, joille minun olisi annettava jonkinlainen lausunto ennen pitkään. En kuitenkaan ollut tyytyväinen puheeseeni, joten rypistin paperin rutuksi ja heitin sen sitten roskikseen, jonka pohjalla olikin jo kasa hylättyjä ruutupaperitolloja.

Sitä paitsi, vanhemmat vaikuttivat vilpittömiltä. He todella kuulostivat siltä, että uskoivat lapsensa olleen riivattu. Tai sitten he olivat aivan erityisen hyviä valehtelijoita. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä uskoa. Päätäni särki ja pöydällä seisonut kahvi oli jo kylmää ja katkeranmakuista. Minä hautasin kasvot käsiini ja hengitin raskaasti ulos. Nostin pääni ja katsoin edessäni olevaa kuvaa, joka esitti pientä, ruhjottua vartaloa sängyllä makaamassa. Mitä ihmettä me tämän kanssa oikein teemme?

Manaus oli kutakuinkin alkanut sillä, että siihen osallistunut valepappi ja lapsen vanhemmat olivat sitoneet nelivuotiaan Aleksandran sänkyynsä kiinni paksulla, palmikoidulla polyesterinarulla. Ensin valepappi oli rukoillut ja lapsi oli tuolloin rimpuillut niin kovin, että köysi oli aiheuttanut hiertymiä käsiin ja jalkoihin. Aleksandra oli vanhempiensa mukaan sylkenyt papin päälle, huutanut ja kironnut paholaisen nimeen. Hänen silmänsä olivat vanhempien mukaan muuttuneet mustiksi ja tyttö oli nauranut ja pitänyt eläimellisiä ääniä. Sitten he olivat pitäneet tytön silmäluomia väkisin auki ja kaataneet tämän silmiin ja suuhun heidän mukaansa siunattua vettä hukuttaakseen demonin. Tämän jälkeen tilanne oli karannut käsistä. Tyttöä oli lyöty useita kertoja puisilla kepeillä ja lopuksi kaikki kolme aikuista olivat peitelleet lapsen peitolla, kasvot mukaan lukien, ja istuneet tämän päälle. Lopulta tytön rintakehä oli antanut periksi ja romahtanut, mikä oli johtanut hänen kuolemaansa. Tuolloin huone oli vanhempien mukaan ollut täynnä savua ja sänky oli tärissyt. He eivät olleet tajunneet mitä oli tapahtunut. He olivat niin järkyttyneitä tapauksesta, että lapsen isä oli itse soittanut paikalle poliisit. Vanhemmat pitivät kivenkovasti kiinni siitä, että heidän tyttärensä oli todella ollut demonin riivaama. He syyttivät osaamatonta pappia manauksen epäonnistumisesta ja tytön kuolemasta. Pappina esiintynyt mies ei ollut missään vaiheessa kertonut vanhemmille, ettei hänellä ollut minkäänlaista kirkon tunnustusta tai kokemusta manauksen suorittamisesta.

Koko tapaus oli yksinkertaisesti uskomaton.

Isä Salomon Salmio

Minä olin sinä aamuna istunut tavalliseen tapaani aamiaispöydässä juomassa mustaa kahvia ja syömässä kanavoileipiä, rahkaa ja tuoreita mansikoita. Iiris, minun vaimoni, oli hakenut aamun lehden ja jättänyt sen pöydälle lepäämään. Etusivun kirkuvansuurin kirjaimin painettu otsikko kiinnitti katseeni ja tunsin kylmänväreet selässäni. Minä tiesin heti, mistä oli kysymys.

Aada ja Ohto Ranto. Olin tavannut pariskunnan vain muutama viikko sitten. He olivat ottaneet minuun yhteyttä hyvin erikoisen asian vuoksi. He nimittäin uskoivat, että heidän nelivuotias tyttärensä Aleksandra oli riivattu. En ollut alkuun uskonut koko asiaa, niin uskomattomalta se oli kuulostanut, mutta Aada ja Ohto eivät olleet antaneet periksi. Minä olin lopulta suostunut kuuntelemaan heitä ja tapaamaan heidän tyttärensä.

Minä en ollut koskaan aiemmin elämässäni kuullut sellaisesta. Tai tottahan minä olin kuullut, mutta vain tarinoissa. Emme me oikeasti suorittaneet manauksia, vaikka minä olin toki oppinut sellaisesta. Minulta ei kuitenkaan kukaan ollut koko kolmekymmentävuotisen pappeuteni aikana tullut kysymään apua demonien pois karkottamisesta. Ja totta puhuakseni, uskostani huolimatta, demonisiin riivauksiin minä en ollut koskaan uskonut.

Mutta suostuin tapaamaan Aadan ja Ohton sekä heidän tyttärensä kuitenkin. Heidän kodissaan vieraillessani huomasin, etteivät he olleet kovinkaan varakkaita tai siistejä ihmisiä. He elivät köyhyydessä, vaikkakin näyttivät tulevan jotenkuten toimeen. Aleksandran tavatessani minä en tuntenut mitään pahaenteistä tai normaalista poikkeavaa. Tyttö vaikutti hyväkäytöksiseltä, joskin hieman ujolta. Hänen huoneensa oli pieni ja siellä haisi likaisilta vaatteilta. Nurkissa viihtyi villakoira, jos toinenkin. Tytöllä oli yllään farkkuhaalari, jota ei hajusta päätellen oltu pesty viikkoihin. Tyttö oli kalpea kyllä, mutta minusta se johtui enemmänkin huonosta ruokavaliosta. Lisäksi Aleksandra oli vaalea luonnostaan, kuten vanhempansakin. Ohrankeltainen polkkatukka oli vedetty pienelle poninhännälle, johon etumaiset hiukset eivät yltäneet. Niinpä ne roikkuivat tytön silmillä.

Koko minun vierailuni ajan, Aleksandra leikki itsekseen, enkä huomannut tytön käytöksessä mitään erityistä. Vanhemmat vaikuttivat kunnollisilta, mutta selvästikin pelokkailta. He kertoivat minulle, miksi he kuvittelivat Aleksandran olevan riivattu.

”Hän on nyt oma itsensä, mutta hän muuttuu välillä aivan toiseksi. Silloin hän kutsuu itseään Elviraksi. Hän kiroilee ja sanoo sellaisia asioita, joita hänelle ei ole opetettu. Hän kävelee öisin makuuhuoneeseemme ja toisinaan öisin, hänen silmänsä muuttuvat aivan mustiksi. Minä olen nähnyt sen!” Ohto selitti ääni väristen.

”Sitten hän pitää ääntä, joka muistuttaa koiran murinaa. Hän on rikkonut tavaroita huoneessaan ja minä olen nähnyt hänen levitoivan. Hän vain ikään kuin leijuu ilmassa. Minä todella pelkään häntä. Hän puhuu saatanasta ja hän on lyönyt ja tukistanut vaimoani. Hän on huoritellut tätä. Kaikki viha tuntuu kohdistuvan vaimooni”, mies jatkoi ja kääntyi puhuessaan Aadan puoleen. Hän tarttui naista kädestä ja siveli peukalollaan sen selkää.

”Minä tosiaan pelkään häntä aivan kamalasti”, Aada kuiskasi ja purskahti itkuun. Tyttö ei kiinnittänyt mitään huomiota, vaikka olikin kuuloetäisyydellä. Minä olisin mieluummin käynyt sen keskustelun aivan vain aikuisten kesken.

”Ja kun hän taas muuttuu normaaliksi, ei hän muista tehneensä mitään. Voitko sinä auttaa meitä?” Ohto kysyi surullisesti. Minun sydämeni särkyi tämän perheen vuoksi, mutta minä kerroin heille sen, mitä mieltä minä olin asiasta. Sanoin, että minä en uskonut lapsen olevan riivattu. Minä kehotin heitä käyttämään lasta psykologilla, sillä olettaen, että heidän kertomansa olisi totta, minä uskoin, että lapsiraukka kärsisi skitsofreniasta tai jostakin muusta mielenterveydellisestä sairaudesta. Aada ja Ohto vaikuttivat silmin nähden pettyneiltä ja epätoivoisilta, ja koettivat inttää, että kyseessä täytyi olla demoni. Minusta tuntui, että he jättivät kertomatta jotakin, minkä vuoksi he niin kovasti uskoivat tarinaansa. Valitettavasti minä en uskonut sellaiseen, enkä minä suostunut järjestämään manausta. Jeesuksen nimeen, minä olin aivan varma, että kyseessä oli sairaus eikä paha henki. Minä rukoilin perheen kanssa ja minä rukoilin pitäen Aleksandraa kädestä eikä tyttö tuntunut kaihtavan kosketusta. Minä en tuntenut mitään pahaa lapsessa.

Ja nyt, viikkoja myöhemmin minulle selvisi, etteivät Aada ja Ohto Ranto olleet ottaneet minun neuvoani vastaan. He olivat löytäneet jonkun toisen papin, joka ei edes ollut oikeasti pappi, ja olivat suorittaneet manauksen, jonka kulun tarkasta kuvauksesta minulle mikään ei kuulostanut oikealta. Lapseen ei olisi saanut koskea. Jos minä olisin suorittanut manauksen, minä olisin rukoillut Jeesusta ja pyhää arkkienkeli Mikaelia, jonka tehtävä on taistella paholaista vastaan. Minä en olisi koskaan kajonnut lapseen. Ehkä, jos minä olisin suostunut manaukseen, lapsi olisi vielä elossa. Minun silmäni kostuivat ja sanomalehden paperisivut muuttuivat märiksi putoavista kyyneleistä. Herra, teinkö minä oikein kieltäytyessäni? Minä olin varma, ettei se lapsi ollut riivattu. Olisiko minun silti pitänyt uskoa ja auttaa? Yrittää enemmän ohjata vanhempia? Mitä minä olen tehnyt.

Aada Ranto: Kuusi vuotta myöhemmin

Minä olin istunut vankilassa jo viisi vuotta lapseni murhasta, mutta minä uskoin olevani syyllinen ainoastaan siihen, että olin uskonut vierasta ihmistä, joka esittäytyi pappina. Minä olin luottanut siihen, että hän tiesi, mitä tulisi tehdä, ja uskonut siihen, että me emme oikeasti satuttaneet Aleksandraa vaan demonia, joka olisi saatava ulos tytöstä. Minun oli ollut vaikea olla osallisena manauksessa. Minä olin tahtonut monta kertaan lopettaa kesken, mutta olin kuitenkin luottanut siihen, että kaikki mitä teemme on oikein. Olin luottanut, että saisimme paholaisen ulos lapsestamme ja saisimme tyttäremme siten takaisin. Minun olisi pitänyt kuunnella itseäni ja lopettaa se kaikki kesken. Minä istuin vankilassa eri syystä kuin minut oli tuomittu, mutta syytön minä en ollut. Tämä rangaistus oli aivan oikein minulle ja miehelleni. Minä en koskaan pääsisi yli siitä traumasta, jonka koko manaus ja kuolleen tyttäreni ruumiin näkeminen olivat aiheuttaneet.

Siitä minä olin kuitenkin yhä vakuuttunut, että Aleksandra oli ollut riivattu. Kukaan muu ei kyennyt ymmärtämään, mutta minä tiesin, että se oli ollut todellista. Eikä sitä voinut mikään mielisairaus selittää. Ei kukaan ihminen kykene leijumaan ilmassa tai osoittamaan sellaisia voimia, joita minun nelivuotias tyttäreni oli osoittanut. Ja sitten oli vielä se nimi, Elvira.

Aleksandra oli väittänyt nimensä olevan Elvira. Muille nimi ei ehkä sanonut mitään, mutta minulle se sanoi. Kun minä olin ollut aivan pieni, olin aiheuttanut sisareni kuoleman. Minä en ollut tehnyt sitä tahallani, mutta olin vahingossa työntänyt sisareni kaksikerroksisen omakotitalomme toisen kerroksen parvekkeelta alas. Tämä oli kuollut heti. Minä olin elänyt sen syyllisyyden kanssa koko elämäni. En ollut kertonut osallisuudestani vanhemmilleni tai kenellekään muulle koskaan. Sisareni kuoleman jälkeen vanhempani sulkeutuivat. Tämän nimeä ei enää koskaan mainittu perheessämme. Aleksandra ei ollut eläessään kuullut tuota nimeä tai kuullut, että minulla oli ollut sisar. Silti hän puhumaan opittuaan alkoi väittää nimensä olevan Elvira. Hän alkoi osoittamaan väkivaltaisia taipumuksia juuri minua kohtaan ja eräänä yönä hän oli kävellyt makuuhuoneeseemme, sänkymme viereen, tuijottanut minua ja kun avasin silmäni ja hätkähdin, oli hän sanonut:

”Sisko, miksi sinä pelkäät minua? Haluatko sinä tappaa minut, sisko?”

Minä olin hämärässäkin huoneessa nähnyt, että tytön silmät olivat mustat kuin mustekalan muste. Hänen jalkansa eivät koskettaneet lattiaa. Sitten tyttö käänteli päätään puolelta toiselle ja sanoi:

”Sinä maksat tästä hengelläsi.”

Sinä yönä minä olin todella vakuuttunut, että kyseessä oli demoni. Se ei voisi olla mitään muuta. Minä olin pelännyt henkeni puolesta. Me olimme mieheni kanssa pyytäneet apua isä Salmiolta, joka oli ollut hyvin tunnettu ja hyvämaineinen katolisen kirkon piirissä. Tämä ei ollut auttanut meitä. Sen jälkeen olimme löytäneet sen valepapin. Sinä yönä, kun me suoritimme manauksen, minä olin pelännyt enemmän kuin koskaan. Minä olin ollut epävarma. Ja kun aamuhämärä kajasti ikkunasta sisään ja me nousimme tytön päältä, vedimme peiton pois tämän kasvoilta ja minä saatoin heti nähdä, että tyttö oli kuollut jo vähän aikaa sitten, sellaista kauhua ei voi kukaan käsittää sitä kokematta. Me emme koskaan saisi peruttua, mitä olimme sinä yönä tehneet.

Vankilassa minulla oli aikaa miettiä tekoamme loputtomiin. Eikä kulunut päivääkään, etteikö se olisi ollut minun mielessäni. Minä en saattanut kuin rukoilla Jumalaa. Mutta minä pelkäsin, ettei Jumala vihassaan antaisi minun syntejäni anteeksi.

Tanssiva hirviö

Jonas

Vielä ensimmäiset kymmenen vuotta Matiaksen katoamisesta meillä oli ollut tapana kokoontua yhteen katoamisen vuosipäivänä, muistelemaan lapsuuttamme ja pitämään toisistamme huolta. Niin ettei meitä jokaista painava syyllisyys kävisi liiaksi kenenkään meistä omatunnollemme. Aikuisikä ja elämä olivat kuitenkin ajaneet meidät erillemme. Olin kuullut vasta viime vuonna, että Kari oli kuollut johonkin suolessa esiintyvään syöpään. Lena oli muuttanut ulkomaille jo kauan sitten. Aurelian ja Leevin kanssa en ollut ollut yhteydessä vuosiin ilman mitään sen painavampaa syytä. Eikä minulla kiireisessä elämässäni ollut aikaa miettiä lapsuuden ystäviäni muuta kuin sinä yhtenä päivänä. Nyt oli Matiaksen katoamisen kolmekymmentävuotispäivä ja minä istuin tuttuun tapaan aasialaisen lähikapakan baaritiskillä viskilasi kädessäni. Katossa luikertelivat lohikäärmekuvat ja pieni lyhty valaisi tiskiä vain sen verran, että saatoin painaa kasvoni varjoon ja olla rauhassa. Minä en koskaan ollut ollut erityisesti suuri alkoholin ystävä, mutta joka vuosi tähän aikaan tarvitsin sen tuomaa hämäräntunnetta, utua, joka kietoutui aivojeni ympärille sumentaen ne syyttävät ajatukset ja sen tarpeen pohtia, mitä todella oli tuona kohtalokkaana loppukesän päivänä tapahtunut. Sillä minä tiesin hyvin, kuten kaikki muutkin, ettemme me koskaan tulisi tietämään totuutta.

Tanssiva hirviö. Sen nimen olivat sanomalehtien uutisotsikot Matiakselle antaneet. Hän oli nimittäin kärsinyt neurofibromatoosista. Hän oli ollut aivan tavallinen lapsi yksivuotiaaksi asti, mutta sitten hänen ihoonsa oli ilmestynyt kesakoita ja kahvinvärisiä läiskiä. Pian seurasivat ikävät kasvaimet, jotka tuntuivat kuin ilkeilläkseen keskittyvän kasvoihin. Vaiva oli kuitenkin pääasiassa kosmeettinen, eikä se vaikuttanut juurikaan Matiaksen kykyyn selviytyä arkipäiväisistä asioista samaan tapaan kuin kaikki me muutkin. Matiaksen ollessa viisivuotias, joitakin kasvaimia leikattiin, mutta itse operaatio paljastui paljon traumaattisemmaksi kokemukseksi kuin kasvaimet, joten Matiaksen vanhemmat päättivät, että ne saisivat riittää. Matias oli ollut hyvin rujonnäköinen niin kauan kuin muistin. Kasvoissa oli pulleita kasvaimia, enkä ollut varma, että Matias pystyisi näkemään piiloon painuneella vasemmalla silmällään mitään. Suu roikkui vinossa ja hänen puheensa kuulosti hyvin epäselvältä. Sitä kuitenkin oli tottunut nopeasti kuuntelemaan ja ymmärtämään. Suurin osa ihmisistä tuntui yksinkertaisesti pelkäävän pientä poikaa. Hän todella näytti hirviöltä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Matias ollut myös rakastettu. Vaikka ihmiset kaduilla pysähtyivätkin tuon tuosta tuijottamaan tai osoittamaan sormella poikaa, ja vaikka tämä saikin usein osakseen avointa vihaa ja kuvotusta, hänellä oli siitä kaikesta huolimatta myös tärkeä paikka monen sydämessä. Sairaus teki Matiaksen selvästi ikäistään vanhemman oloiseksi. Hän vaikutti viisaalta ja empaattiselta, ja joillekin se oli helppo huomata jo kaukaa. Matiaksen äiti kohteli poikaansa kuin ihan vain tavallista poikaa. Tai erityistä kyllä, mutta kaikella muulla tavalla kuin sairautensa takia. Matiaksen isäkin oli pojalle läheinen. Tämä antoi lapselleen kaikki samat mahdollisuudet kuin mitä me muutkin elämässämme saimme, ja opetti pojalle tärkeitä taitoja, siirsi siis oppinsa sukupolvelta toiselle kuten isän kuuluukin tehdä. Ja olihan Matiaksella meidät. Me viisi kaverusta, jotka rakastimme hirviöystäväämme kovasti. Hän oli osa meidän pientä porukkaamme ihan siinä missä kaikki muutkin meistä. Lisäksi meitä kaikkia yhdisti yhteinen intohimo tanssimiseen. Me kävimme kaikki samaa tanssikoulua ja Matias oli meistä paras tanssija. Hänen sairautensa ei millään tavoin estänyt häntä tanssimasta, vaikka lääkärit olivatkin varoittaneet, että tulevaisuudessa se ei ehkä tulisi olemaan niin. Silloin Matias kuitenkin liikkui kauniisti ja puhtaasti ja vaivatta. Hän oli notkea kuin kissaeläin, ja hänen askeleensa olivat pehmeät kuin hiljaisten tassujen kosketus lattianpintaa vasten. Hän todella oli meistä taitavin. Hänen sairautensa ei haitannut hänen liikkumistaan, mutta hänen epämuodostuneet kasvonsa haittasivat hänen menestymistään.

Me nimittäin kilpailimme joka toinen viikko alueellisissa kilpailuissa. Eivät ne mitään isoja kilpailuja olleet, mutta hauskoja. Minä kilpailin milloin soolona ja milloin ryhmässä, toisinaan jonkun kanssa parina. Matias ei saanut osallistui kisoihin ulkonäkönsä takia. Hän kyllä koetti kovasti muuttaa tanssistudiomme johtajan mieltä. Jopa hänen äitinsä puhui naiselle. Johtaja oli melko vanha, kireähermoinen ja juuttunut omaan menneeseen menestykseensä. Mutta nainen kuitenkin lopulta heltyi ja antoi Matiakselle luvan esiintyä kilpailuissa. Pojalle tehtiin selkäpiitä karmiva esitys Lenan kanssa. Sen nimi oli kaunotar ja hirviö, ja siinä Lena puettiin kauniiksi prinsessaksi ja Matias tanssi ihan vain itsenään, ilman erityistä asua. Matias oli kuitenkin siitäkin innoissaan. Ne kisat jäivät hänen viimeisikseen. Hän oli tuolloin yksitoista ja Lena oli kolmentoista. Heidän tanssinsa oli huumaavaa katsottavaa, niin kauniisti kummatkin liikkuivat. Lena oli hyvä näyttelemään kasvoillaan, mutta Matiaksen kasvot pysyivät liikkumattomina. Tai kenties ne liikkuivatkin, mutta sitä oli vaikea nähdä tai tulkita tunteeksi kasvaimien alta. He eivät ainoastaan voittaneet omaa sarjaansa tuolloin. Matias palkittiin koko kilpailujen parhaasta asusta. Tuomarit eivät olleet tajunneet, että kyseessä ei ollut naamari, vaan Matiaksen oikeat kasvot.

Tanssiesityksestä puhkesi kamala myrsky. Sanomalehdet kirjoittivat ”tanssivasta hirviöstä”. Toimittajat kärkkyivät saadakseen haastattelua ja Matiaksen vanhemmat koettivat parhaansa pitää poikansa poissa otsikoista siinä kuitenkaan onnistumatta. Matias, vastoin kaikkia odotuksia, tuntui nauttivan huomiosta. Ei tietenkään siitä negatiivisesta, mutta niistä kannustavista sanoista, joita jotkut lehtiin kirjoittivat, ja niistä kiinnostuneista katseista ja huomiosta. Matias puhui minulle tuolloin haluavansa liittyä sirkukseen sitten, kun olisi tarpeeksi vanha. Minua ajatus kummastutti. Että hänkö aivan tietoisesti tahtoi olla friikki? Mutta Matias vastasi minulle:

”Silloin minä saisin olla erilainen. Ei, minun odotettaisiin olevan erilainen. Eikä minua koko ajan pakotettaisi yrittämään olla niin kuin kaikki muut. En minä ole niin kuin kaikki muut, minä olen minä. Ja ihmiset tulisivat aivan vain minua katsomaan. Minä voisin tanssia heille. Minä olisin taidetta, kaunis omalla tavallani. Ja minulla olisi ympärilläni muitakin sellaisia ihmisiä. Tanssiva hirviö. Minusta se kuulostaa vallan mainiolta. Sellainen minä voisin olla.”

Voi Matias, miten kaipaankaan sellaista kykyä rakastaa itseäni, kuten sinä rakastit itseäsi, vaikka kaikki oli niin vaikeaa ja ihmiset olivat usein ilkeitä. Voi miten kaipaankaan sinua ystäväni. Annathan anteeksi.

Kolmekymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä. Sinä päivänä me olimme olleet yhdessä kaikki kuusi. Sinä päivänä me olimme jättäneet polkupyörämme metsänrajaan, nostaneet ne tieltä ojan yli ruohikolle odottamaan. Minun päärynänvihreä tunturipyöräni nojasi yhteen suurista männyistä, sillä siinä ei ollut jalustaa. Päivä oli lämmin ja tyyni eikä meistä kenelläkään ollut takkia yllämme. Metsässä tuoksui sammaleelta ja puunkaarnalta. Matias keräsi farkkushortsiensa taskuihin männynkäpyjä. Kukaan meistä ei tullut kysyneeksi mihin tämä aikoisi niitä käyttää. Liekö sellaisella väliä. Vaikka päivä oli kuiva ja pilvetön, oli edellispäivänä satanut vettä ja metsänpohja oli imenyt itseensä kosteutta niin, että se oli yhä märkä. Minun lenkkitossuni kastuivat läpi asti upotessaan pehmeään sammaleeseen. Saatoin tuntea, miten jaloissani olevien tennissukkien kärjet muuttuivat vetisiksi ja narskuivat minun kävellessäni.

Me pyörimme metsässä aikamme. Asuimme kaikki aika lähellä sijaitsevan kadun varrella, paitsi Leevi, joka asui hieman kauempana. Katu oli taajama-alueella ja kaikki talot siellä olivat melko uusia ja suuria. Talot, joissa minun perheeni ja Matiaksen perhe asuivat, olivat vierekkäin. Kadun ympärillä oli useita metsiä ja kaksi järveä. Me emme saisi kulkea tällä tavoin metsissä ilman lupaa ja järvelle emme saaneet mennä ilman aikuista. Kumpikin järvistä oli nimittäin likaisia, rehevöityneitä ja täynnä sameaa vettä ja kasvillisuutta. Meidän ei edes tehnyt mieli mennä järvelle, mutta metsissä tykkäsimme kulkea kuitenkin. Lena tunnisti hyvin kasveja ja oli auttanut meitä kaikkia aikoinaan kasvistojemme kanssa, kun meidän koulun puolesta oli sellaiset täytynyt tehdä.

Aurelia oli alkanut valittaa, että hänen jalkoihinsa sattui jo kävelemisestä. Iltakin alkaisi kohta hämärtää ja aurinko paistoi puiden runkojen lomasta alhaalla roikkuen. Meidän oli tarkoitus lähteä kotiin, kun metsästä alkoi kuulua ääniä. Oksien rasahtelua ja havinaa. Me pysähdyimme sijoillemme.

”Hyss… Siellä on karhu”, Aurelia huusi kuiskaten. Me pelästyimme kaikki kamalasti. Kävimme kiivasta keskustelua kuiskutellen siitä, miten meidän olisi toimittava. Oksien rasahtelu alkoi nyt kuulostaa tasaiselta. Se ei tullut siitä, että joku käveli kuivien, maahan pudonneiden oksien päältä, ei lainkaan. Joku katkoi oksia käsillään, tasaiseen tahtiin kuin ilmoittaakseen läsnäolostaan. Lisäksi havina alkoi kuulostaa askeleilta. Kengiltä, joita vedettiin pitkin märkää sammalta.

”Ihmisiä.” Matias totesi ääneen meidän kaikkien ajatukset.

Me emme oikeasti olisi saaneet mennä metsään ilman lupaa, joten emme tahtoneet kenenkään tietävän, että olimme siellä. Niinpä lähdimme ripein askelin poispäin. Silloin äänet voimistuivat hirveäksi rytinäksi. Joku juoksi perässämme. Heitä taisi olla useampi. Äänet tuntuivat kuuluvan kaikkialta ympäriltämme. Me ampaisimme kauhuissamme kunnon juoksuun, jolloin takaamme jylisi miehen ääni:

”Saatanan paholainen!”

”Hajaannutaan”, Lena huusi ja samassa kaikki olivat kadonneet näköpiiristäni jonnekin metsäpuiden sekaan. Minä pingoin niin paljon eteenpäin kuin pienistä jaloistani pääsin. Jokin vaisto käski minun pelätä. Ympäriltäni kuului rusahtelua, kahinaa ja kiljahdus. Minä jatkoin juoksemista, vaikka jalkojani särki, ja koetin löytää takaisin pyörillemme. Yhtäkkiä metsä katosi ympäriltäni ja talot tulivat esiin. Minä en ehtinyt hidastaa ja mätkähdin kasvoilleni ojan pohjaan. Tunsin, miten vaatteeni kastuivat läpimäriksi.

Nousin seisomaan hoiperrellen ja haukoin henkeäni. Tuijotin hiljaiseen metsään näkemättä mitään. Maisema katosi puunrunkojen väliin iltahämärän nielaisemana. Minä odotin jonkin aikaan, en osannut sanoa, oliko kulunut viisi minuuttia vai viisi tuntia. Kun muita ei kuulunut, minä tartuin pyörääni, joka nojasi yhä männyn kehoa vasten, raahasin sen ojan yli tielle ja poljin kotiin. Lopun iltaa istuin eteisen puhelinpöydän tuolissa ja koetin soitella muille. Toivoin, ettei kukaan joutuisi kotiarestiin meidän pikku retkemme takia. Myöhemmin arestinpelko tuntui kovin lapselliselta. Illan mittaan selvisi, että kaikki olivat päässeet koteihinsa, paitsi Matias, jota ei kuulunut. Me kerroimme vanhemmillemme, mitä oli tapahtunut ja he huolestuivat kovasti. Monet kadullamme asuvista aikuisista etsivät sinä yönä metsänlaidalla taskulamppujen kanssa jotain merkkiä pojasta. Minä istuin nenä kiinni ikkunassa, kun minua oli kielletty auttamasta. Poliisit olivat sanoneet, että he eivät voisi tehdä mitään ennen aamua ja valoa. Kun aamu vihdoin saapui, he kävivät jututtamassa meitä kaikkia, minua, Lenaa, Aureliaa ja Leeviä. Minua pelotti kamalasti, sillä minulla oli syyllinen olo ja pelkäsin joutuvani vankilaan. Poliisit etsivät usean päivän ajan Matiasta ja löysivät joitakin, mutta lopulta jäljet katosivat aina.

Leonora

Katselin ulos keittiön ikkunasta alkutalven iltapäivän laskevan auringon kajoon, joka maalasi oranssillaan loskaisen maan. Kaikki se loska tulisi jäätymään ensiyönä liukkaiksi uriksi kävelykaduille ja jäisiksi kasoiksi tienpientareille. Minä tuijotin vaitonaisena kaukaisuuteen ja toivoin näkeväni tutun hahmon pyöräilevän tietä pitkin kotiin. Olin odottanut poikaani takaisin jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei tulisi tänäänkään.

Minä olin rakastanut poikaani enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Hän oli ollut minun silmissäni kaunein näkemäni lapsi, sillä minä näin suoraan hänen sydämeensä. Se oli ollut kovin samanlainen kuin omani. Minä olin toivonut voivani tarjota lapselleni kaiken maailmassa ja enemmän, sellaisenkin, mitä muut väittivät, ettei hänen kaltaisensa voisi koskaan saada. Minä ikävöin niin, että se sattui kaikkialle kehooni. Tule kotiin, ole kiltti.

Minun poikani oli kadonnut vain kaksitoistavuotiaana. Poliisi oli alkuun epäillyt, että poika olisi karannut omasta tahdostaan, mutta sitä minun oli ollut mahdotonta uskoa. Sitä paitsi, kaikki mitä poikani ystävät kertoivat siltä päivältä, puhui täysin toisenlaista tarinaa. Joku tai jotkut olivat jahdanneet heitä tuona päivänä metsässä. Tai niin he olivat kuulleet, mutta he eivät olleet varsinaisesti nähneet ketään, mikä saikin poliisin alkuun epäilemään lapsien puheita. Lähipäivinä metsät haravoitiin poliisin toimesta. Silloin kävi selväksi, että joku oli todellakin jahdannut lapsia. Koirat löysivät jälkiä ja johdattivat poliisit metsäaukealla, jossa oli selvästi kamppailtu. Mitään sen enempää meille ei kuitenkaan koskaan kerrottu eikä mitään löydetty. Vapaaehtoiset sukeltajat yrittivät tutkia läheisiä järviä, ihan vain varmuuden vuoksi, mutta vesi oli liian sameaa ja toinen järvistä oli hirvittävän suurikin. Etsintä ei tuottanut tulosta.

Minä jaksoin odottaa, kun en muuta osannut. Mitä ikinä olikaan tapahtunut sinä päivänä kolmekymmentä vuotta sitten, minä uskoin, että poikani oli vielä elossa jossakin. Kenties kyseessä oli äidinvaisto. Minusta tuntui, että minun täytyi pitää kiinni uskosta, sillä muuta minulla ei ollut.

Matias: Kolmekymmentä vuotta sitten

Kaikki olivat kadonneet ympäriltäni jonnekin puiden lomaan ja oli tullut kovin hiljaista. Minä seisoin metsäaukealla ja pidätin hengitystäni, ettei kukaan voisi kuulla minua. Minulla oli hyvä kunto, enkä ollut juossut kovinkaan pitkälle, joten minua ei hengästyttänyt. Sydämeni kuitenkin pamppaili korvissani ja pääni tuntui raskaalta. Kuka oli kiljunut? Mietin minne jatkaisin nyt ja missä muut olivat. Kenties he olivat jo löytäneet tielle. Hengitin raskaasti ja pitkään ulos ja ihoni meni kananlihalle. Minulla ei ollut mukanani takkia ja alkoi tulla viileä.

Yhtäkkiä metsästä tuli esiin kolme hahmoa. He olivat minua paljon vanhempia, mutta eivät silti aikuisia. He kävelivät minua kohti hiljaisella metsäaukealla ja minä seisoin paikoillani odottaen. Pitäisikö minun juosta? Yksi pojista oli meidän koulustamme, minä tunnistin. Minä olin nähnyt hänet. Minä tiesin, että hänen isänsä oli poliisi.

”Paholainen”, poika mutisi ja saatoin nähdä, että tämän täytyi olla huumepäissään. Pupillit olivat laajentuneet ja silmät lasittuneet. Katseessa oli kauhua. Hän pelkäsi minua enemmän kuin minä häntä. He olivat jo ihan kohdallani ja tarttuivat minuun kiinni. Sitten se tuttu poika löi minua. Muut liittyivät mukaan. He löivät useita kertoja ja muistan kaatuneeni maahan. Shortsien taskuihin keräämäni männynkävyt lentelivät ympäriinsä. Minun oli ollut tarkoitus viedä ne äidille. Äiti teki männynkävyistä erilaisia hauskoja eläimiä, maalaamalla niitä ja liimaamalla niihin kaikenlaista. Suussani maistui veri ja kylkiluihin pisti niin, ettei henki tuntunut kulkevan. He kirosivat ääneen. Paholainen. Olinko se minä? Sain kovan tällin päähäni. Luulen, että se tappoi minut. Minä tiesin, että he aivan tosissaan tahtoivat satuttaa, mutta minä tiesin myös, ettei heidän aikeenaan ollut, että minä kuolisin. He joutuivat melkoiseen paniikkiin, kun viimein tajusivat, mitä olivat tehneet.

Lopulta he kietoivat minun ruumiini yhden pojan siniseen fleecehuppariin. Sitten he kantoivat minut hirveän pitkän matkan järvelle ja heittivät ruumiini veteen. Virta kuljetti minua hetken kohti järveen liittyvää jokea, mutta sitten rehevä kasvillisuus tarttui minun ruumiiseeni ja painoi minut pohjaan. Minun rujot kasvoni mätänivät tunnistamattomiksi.

Sukeltajat kävivät lähellä, mutta eivät löytäneet minua.

Ja vielä minä odotan vetisessä haudassani, jotta joku veisi minut taas kotiin. Täällä minä tanssin veden alla. Tanssin kuin tanssiva hirviö.