Eivät edes enkelit

Mikel

Kadut olivat tahmeita poissulaneen lumen alta paljastuneesta hiekoituksesta ja koko päivän kestäneestä, kylmästä tihkusateesta. Ilta lepäsi hämäränkosteassa harmauden hunnussaan ja koko maailma muistutti unista elokuvamaisemaa. Lenkkitossujeni ripeät askeleet kaikuivat tyhjässä korttelissa kuin seinistä kimpoilevat kumipallot. Lämmin ja syvä huokaus karkasi huuliltani huuruna viilenneeseen ilmaan juuri kun astuin kotitaloni ulkoportaille. Liiketunnistimella toimiva ulkovalo ei syttynyt. En tiennyt miksi. Haparoin valon puutteessa avainta lukkoon pidempään kuin tavallisesti.

Sisälle päästyäni huomasin, ettei ulkovaloa oltu painettu päälle. Se tarkoitti, ettei Anelma ollut käynyt kotona sen jälkeen, kun hän oli aamulla lähtenyt töihin. Hänellä siis oli venynyt päivä pitkäksi, mutta nainen ei ollut viitsinyt soittaa minulle kertoakseen asiasta. Se oli Anelmalle hyvin tyypillistä. Hän oli kerrassaan mahdottoman huono keskittymään moneen asiaan samaan aikaan, ja oli yksinkertaisesti unohtanut ilmoittaa minulle. Luultavasti Anelma juoksenteli pitkin kaupunkia asiakkaiden toiveiden perässä eikä lainkaan ollut vilkaissut kelloa. Hän toimi juhlasuunnittelijana. Pian kaikki liikkeet olisivat kuitenkin sulkeneet ovensa ja Anelman olisi tultava kotiin. Minä sytytin valoja pimeisiin huoneisiin, heitin kosteat ja likaiset vaatteeni kylpyhuoneen nurkkaan, ja tilasin lähipizzeriasta kaksi pizzaa. Olin niin nälkäinen, että saatoin melkein nähdä reiän vatsassani.

Olin odottanut jo pitkään ja oli aivan liian myöhä. Anelma ei koskaan tullut kotiin sellaiseen kellonaikaan. Seinäkellon iso viisari osoitti nyt jo yhtä, ja ulkona oli säkkipimeää. Minä en saanut unta, sillä vatsaani väänsi liika rasvainen ruoka ja jännitys siitä, että jotain oli ehkä tapahtunut. Samassa puhelin soi ja nostin luurin sellaisella vauhdilla, että se melkein lipsahti kädestäni. Puhelimen toisesta päästä kuului poliisikonstaapelin matalankarkea ääni, kun hän esittäytyi. Silloin minä tiesin, että jotakin pahaa oli sattunut.

Ylikonstaapeli Luukka Aarrekangas

Ampujalla ei ollut kerrassaan minkäänlaista motiivia. Miehellä ei ollut yhteyttä uhriin tai ainakaan me emme olleet sellaista löytäneet. Miehellä ei myöskään ollut minkäänlaista rikostaustaa. Hän oli koditon alkoholisti, mutta muuten mies ei ollut koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään. Jotkut miehen tunteneista, joita kuulustelimme, kertoivat, että tällä oli tapana lukea raamattua kadunkulmassa, ja keskustella ystävällisesti ihmisille, jotka kiinnostuivat jäädä kuuntelemaan. Mies oli rauhallinen ja hyväntahtoinen eikä ollut koskaan osoittanut aggressiivisia taipumuksia. Kenelläkään miehen tunteneista ei ollut ollut käsitystä siitä, että tämä olisi omistanut aseen. Mies itse ei ollut avannut suutaan, vaikka olin henkilökohtaisesti yrittänyt kuulustella häntä jo kahden tunnin ajan. Sinä aikana mies ei ollut edes kertonut nimeään.

Uhri, Anelma Urmas, oli ollut kolmekymmentäkaksivuotias, urasuuntautunut nainen, jolla oli aviomies, mutta ei lapsia. Anelma Urmas oli sinä iltana tehnyt töitä pitkään ja käynyt ennen kotiin lähtemissä vielä toimistonsa kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevalla kuntosalilla. Nainen oli juuri ollut suihkutiloissa, kun ampuja oli yllättänyt tämän. Kenellekään ei ollut tietoa siitä, miten mies oli päässyt sisään, sillä rakennuksen kaikki ovet olivat olleet lukittuina ja kuntosali oli yksityinen. Mikään tapauksessa ei juuri tuntunut käyvän järkeen. Anelmalla ei tuntunut olevan mitään likaisia salaisuuksia tai yhteyksiä mihinkään kyseenalaiseen toimintaan, jonka vuoksi tämä olisi saattanut joutua vaikeuksiin.

Työnsin kahviautomaattiin jo kolmannen kolikon, sillä se oli nielaissut kitusiinsa kaksi aiempaa yritystäni. Painoin nappia ja tällä kertaa laiha kahvi valui laiskasti kupin pohjalle. Minä tartuin pahvimukiin, joka ei tuntunut lainkaan niin kuumalta kuin olisin tahtonut, ja laahustin sitten takaisin kuulusteluhuoneeseen. Sillä kertaa minä vain istuin tuoliin ja jäin tuijottamaan koditonta miestä. En puhunut mitään ja kellon viisarit vaihtuivat hitaasti. Kului kymmenen minuuttia, vartti, kaksikymmentä minuuttia. Kahvi oli loppunut ja minä vain odotin. En tiennyt mitä sanoa. Lopulta nousin lähteäkseni, mutta juuri silloin mies kohotti katseensa ja kuiskasi:

”Oletko sinä koskaan nähnyt enkeleitä?”

Menin kysymyksestä hämilleni. Palasin hitaasti takaisin tuoliin ja istahdin siihen niin, että jalat kitisivät lattiaa vasten. Olin hyvin tietoinen viime vuosina kertyneestä ylipainosta ja nyrpistin naamaani ikävän äänen kuullessani.

”Enkeleitä? Alastomia, pulleita, kiharapäisiä lapsia, joilla on siivet?” Kysyin ja mieleeni tulvivat kuvat viime joulun näytelmästä, jonka viidesluokkalaiset olivat esittäneet juhlassaan, ja jota minun oli täytynyt mennä katsomaan, sillä oma tyttäreni esitti pääosaa.

”Ei. Eivät enkelit oikeasti ole sellaisia. Oletko sinä koskaan lukenut mitä raamatussa sanotaan enkeleistä?” Mies kysyi ja nojautui nyt eteenpäin tuolissaan. Minä nojauduin sitä vasten taaksepäin ja nostin leukaani. Pudistin päätäni.

”Eivät enkelit ole lainkaan sellaisia. Enkelit ovat pelottavia. He olivat olemassa jo ennen kuin ihmiset luotiin. Minä näin enkeleitä sinä iltana.”

”Vai niin. Millaisia enkeleitä sinä sitten näit?”

”Ne saapuivat luokseni kirkkaan valon saattamina. Aluksi minä en saattanut nähdä mitään. Sitten kun silmäni tottuivat kirkkaaseen valoon, minä kykenin näkemään ne. Ja minä tiesin heti, että ne olivat enkeleitä. Niillä oli neljä siipeä ja allaan liekehtivät pyörät, joilla ne liikkuivat. Ja niillä oli neljät kasvot. Ne näyttivät kerrassaan hirmuisilta”, mies selitti ja minä nojauduin nyt eteenpäin häntä vastaan. Saatoin nähdä suurista silmistä heijastuvan oman kuvani. Näytin väsyneeltä.

”Ja mitä nämä enkelit tahtoivat?”

”Ne puhuivat minulle avaamatta suutaan. Ne olivat pääni sisällä, ja samassa minä tiesin, mitä minun tulisi tehdä. Ne käskivät minua ampumaan sen naisen. Naisen sisällä kasvoi paholaisen lapsi. Niin ne minulle kertoivat. En minä tahtonut ketään satuttaa, mutta yhtäkkiä oli kuin en olisi kyennyt vastustamaan. Jokin johdatti minua vahvemmin kuin minun omat ajatukseni."

”Mistä sinä sait sen aseen?” Kysyin ja mietin, mitä mies mahtoi paholaisen lapsella tarkoittaa.

”Minä sain sen enkeleiltä”, hän vastasi. Miehen katseessa näkyi vilpittömyys. Hänen täytyi olla täysin hullu.

Ylikonstaapeli Luukka Aarrekangas: viisi päivää myöhemmin

Mielenterveysarvioinnissa mies todettiin täysjärkiseksi eikä hän siis voisi välttyä tuomiolta. Koko enkelitarina oli naurettava, ja minä olin alkanut uskoa, että mies oli kertonut sen vain koska ei tahtonut myöntää oikeaa syytä. Ruumiinavauksessa oli selvinnyt, että Anelma Urmas oli tosiaankin ollut raskaana. Hän ei luultavasti ollut tietänyt itsekään asiasta, sillä raskaus oli hyvin tuore. Sikiössä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Se ei siis ollut paholaisen lapsi. Minä epäilin enemmänkin, että Anelmalla oli kenties ollut salasuhde tai jotakin sellaista, mutta mitään todisteita siihen suuntaan ei löytynyt. Tapaus jäi kaihertamaan mieltäni kovasti. Minä olin koko elämäni ollut tapakristitty: olin käynyt kirkossa jouluisin, pitänyt kuvaa Jeesuksesta olohuoneeni seinällä, ja kastanut lapseni kirkkoon, mutta muuten uskonnollisuus ei juuri näkynyt elämässäni millään tavalla. En ollut koskaan sen koommin lukenut raamattua, eikä minulla ollut käsitystä siitä, mitä siinä kerrottiin enkeleistä. Minulle ne olivat olleet vain pulleita lapsia ja kirkkaita valo-olentoja, jotka suojelivat ihmisiä. Tai olisivat olleet, jos olisin uskonut enkeleiden olevan todellisia.

Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Minun yksitoistavuotias tyttäreni Moona alkoi kertoa kummia. Hän sanoi, että joku seisoi hänen huoneensa oven takan öisin ja oven alla olevasta raosta tulvi sisään silmiä raastavan kirkas valo. En ollut puhunut tapauksen yksityiskohdista mitään perheelleni, minulla kun oli tapana pitää työni ja perhe-elämäni tiukasti erossa toisistaan. Ajattelin alkuun, että tyttäreni näki vain painajaisunia. Sitten tämä kuitenkin alkoi kertoa, miten se jokin oli eräänä yönä avannut hänen ovensa. Alkuun valkea valo oli ollut niin voimakas, että hän oli tuntenut sokeutuvansa. Sitten hän oli kuitenkin nähnyt. Ja hän kuvaili minulle:

”Se oli ihmisenkaltainen olento, jolla oli kuusi siipeä selässä, ja se peitti kasvonsa kahdella niistä. Sillä oli pyörät jalkojen tilalla, ja ne pyörät olivat kuin tulessa. Ja kun se laski kasvojaan peittävät siipensä, minä näin, että sillä oli silmiä ympäri päätä. Se ei puhunut minulle, mutta minä tiedän, että se on tulossa takaisin ensiyönä.”

Minä olin hyvin järkyttynyt kuulemastani, mutta ajattelin, että Moonan oli täytynyt lukea minun työkansioitani, jotka olin huolimattomasti jättänyt keittiön sivupöydälle. Tämä ei myöntänyt tekoaan, mutta ajattelin, ettei hän uskaltaisi myöntää, koska uskoisi minun suuttuvan kamalasti. Ja tiesin sen olevan totta. Minä olisin varmasti huutanut, jos olisin saanut tietää.

Päätin valvoa sen yön ja istuin olohuoneen nojatuolissa, josta saatoin nähdä tyttäreni huoneen oven. Siinä minä istuin koko yön ja taistelin luomissa painavaa väsymystä ja silmissä kirvelevää unihiekkaa vastaan. Ja kun aamu tuli kaikki oli hyvin. Minä en ollut nähnyt ketään tai mitään talossa, eikä Moona puhunut, että olisi nähnyt ketään yön aikana. Minä lähdin töihin rättiväsyneenä ja nukahdin työpöytäni ääreen paperitöitä tehdessäni.

Havahduin, kun joku koputti huoneeni oveen. Pyysin tulijan sisään. Huoneeseeni asteli Mikel Urmas, Anelman aviomies. Minä hämmennyin hieman, mutta korjasin rypylle vetäytyneet paidan kaulukseni ja nousin kätelläkseni miestä. Sitten pyysin häntä istuutumaan vastapäiseen tuoliin, mutta mies jäi kehotuksesta huolimatta seisomaan.

”Minäkin olen nähnyt ne. Enkelit. Ne tulivat minun luokseni viime yönä”, Mikel sanoi rauhallisella äänellä. Mies vaikutti aivan liian tyyneltä, transsinomaiselta. En osannut vastata hänelle mitään. En keksinyt tapahtuneelle selitystä ja se kiusasi minua.

”Ne puhuivat siitä, että sinulla on tytär. Ne tahtovat sinun tyttäresi. Niin ne sanoivat.” Samassa selkääni hiipi kylmähiki ja tunsin sydämeni hakkaavan kuin se puristuisi rintakehän sisällä ilman tilaa hengittää. Mistä oli kysymys?

”Minä kävin teillä tänään. Minä sain osoitteenne eräältä ystävälliseltä konstaapelilta, kun soitin tänne eilen illalla. Te ette olleet silloin paikalla. Te ette olleet myöskään enää kotona, kun minä kävin siellä tänä aamuna. Teidän tyttärenne oli. Hän avasi oven ja kertoi, että te olitte jo lähtenyt”, Mikel selitti tarinaansa täysin rauhallisena. Minulle nousi epäilys. Miehellä oli tietenkin yhteys vaimoonsa, mutta ei kodittomaan mieheen, joka oli tämän ampunut. Nyt Mikel oli kuitenkin tavannut myös tyttäreni, joka oli hänkin väittänyt nähneensä enkeleitä. Pyörät aivoissani raksuttivat valtavaa vauhtia ja minulle tuli sellainen tunne, että enkeleille löytyisi sittenkin vielä jokin järkeenkäyvä selitys. Minä ponkaisin tuolistani, ja juoksin ulos laitokselta harmaaseen, sateiseen iltapäivään. Nousin autooni ja lähdin ajamaan kotiani kohti. Minulla oli sellainen tunne, että nyt olisi kiire.

Kiitokset mallilleni Moonikalle.

Mutta minä saavuin liian myöhään. Huoneensa ikkunaa vasten roikkui tyttäreni eloton ruumis köyden päässä. Kasvot olivat muuttuneet sinisiksi ja kieli pullotti turvonneena ulkona. Huoneessa olevan kampauspöydän päälle oli jätetty lappu, jossa luki Moonan käsialalla: Eivät edes enkelit meitä kykene pelastamaan. Ei kukaan.

Tuomiontekijä

Mino

Minä heräsin oudossa huoneessa. Seinät olivat valkoista ja vihreää, edessäni oli ikkuna, josta avautui sumun nielaisema aamumaisema. Ikkunasta näkyi puu, jossa roikkui oranssinvärisiä marjoja suurissa tertuissa niin, että oksat notkuivat alaspäin raskaasti. Minä tunsin sen puun, mutta en saanut millään mieleeni sen nimeä. Minä katselin ympärilleni vuoteessa, jonka saatoin lopulta päätellä olevan sairaalavuode. Minä en muistanut mikä päivä oli tai koska olin mennyt nukkumaan. Minä tuijotin hiljaa ikkunaan ja mietin. Miksi minä olen täällä?

Pian paikalle saapui mies valkoisessa takissa.

”Hyvää huomenta, herra Alonen.” Hän sanoi. Hän siis tunsi minut. Minulla ei ollut muistikuvaa miehestä.

”Huomenta vain. Olemmeko me tavanneet?” Esitin kysymyksen ja tarkkailin miestä uteliaana. Hänellä oli pieni, harmaa parransänki ja suuret, ruskeat silmät, joissa oli ystävällinen katse.

”Kyllä vain Mino. Me olemme tavanneet. Sinä olet ollut täällä minulla vieraana jo kolme viikkoa”, mies vastasi.

”Kolme viikkoa! Voi kauhistus, minä en muistanut yhtään!” Huudahdin. Mies hymyili minulle lempeästi ja esitteli itsensä Raafaeliksi. Minä pahoittelin unohdustani, mutta hän ei näyttänyt siitä loukkaantuvan. Hän kyseli minun vointiani ja minä kerroin, että suutani kuivasi kovasti. Silloin Raafael toi minulle ison lasin jääkylmää vettä, ja se maistui oikein virkistävältä. Lopulta minä huomasin jälleen ikkunan ja sen takana kasvavan puun.

”Raafael. Voisitko sinä kertoa, mikä tuon oranssimarjaisen puun nimi olikaan? Minä en millään muista sitä.”

”Se on pihlajapuu, Mino. Se on oikein kaunis näin syksyllä, kun se on täynnä marjoja. Sanotaan, että tulee pitkä ja kylmä talvi, kun pihlaja tekee paljon marjoja. Siten linnuilla riittää ruokaa kevääseen saakka.” Minä olin tyytyväinen vastaukseen. Pihlaja, niinpä tietenkin. Miksi minä en sitä muistanut.

Raafaelin lähdettyä suljin silmäni hetkeksi ja mietin, miltä pihlaja näyttäisi talven lumisen maiseman keskellä. Havahduin kun kuulin vaimeaa koputusta ovelta. Huoneeseeni astui sievä, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen nainen, jonka tunnistin heti. Kateriina, minun vaimoni! Minä nousin samassa istuma-asentoon, vaikka selkääni särki nopea liike. Kateriina puhkesi suureen hymyyn ja hänen silmänsä kostuivat.

Mino, kultaseni! Miten sinä jaksat tänään?”

”Ihan hyvin. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, miksi olen täällä. Oletko sinä käynyt katsomassa minua aikaisemmin?” Kysyin ja hymyilin takaisin. Kateriina istuutui sänkyni vieressä olevaan tuoliin ja kumartui suutelemaan minun kämmenselkääni.

”Joka päivä.”

Me rupattelimme tovin kaikenlaista. Minä osoitin Kateriinalle pihlajaa ikkunan takana ja toistin Raafaelin sanat talvesta ja linnuista. Kateriina hymyili minulle oudosti. Hänen suupielensä kaartuivat alaspäin, mutta se oli silti selvä hymy.

”Sepä oikein mukavaa pihlajalta, eikö vain?” Hän sanoi ja minä nyökkäsin. Me pysyimme hetken vaiti. Minua alkoi väsyttää ja heikottaa aivan kamalasti. Minä pyysin, voisiko Kateriina kertoa minulle jonkin tarinan ennen kuin nukahtaisin. Muistin äitini tehneen niin joskus.

”Oletko sinä koskaan kuullut tarinaa kahdesta huumeidenkäyttäjästä, jotka matkustivat ajassa?” Kateriina kysyi minulta ja kallisti päätään odottavasti oikealle. Minä mietin tovin, mutta aihe ei kuulostanut tutulta. Pudistin päätäni.

”Kaksi kaverusta, kummatkin valmiita kokeilemaan mitä tahansa saadakseen päänsä sekaisin, saivat eräänä päivänä käsiinsä uutta huumetta. Sellaista, jota kukaan muu ei ollut aiemmin kokeillut. He olivat riskeistä huolimatta valmiita testaamaan kyseistä ainetta, vaikka eivät tietäneet siitä yhtikäs mitään. Huume paljastuikin aikakoneeksi, joka vei kaverukset ajassa eteenpäin, kaukaiseen tulevaisuuteen”, Kateriina kertoi ja katseli sylissään lepääviä käsiään. Sormenpäät hipoivat varovasti toisiaan. Minäkin jäin tuijottamaan niitä. Kateriina jatkoi:

”Tulevaisuudesta he löysivät uudenlaisen maailman: taivas oli revennyt, maailma näytti kummalliselta. Se oli täynnä outoja rakennuksia, joista silmiinpistävin oli valkea, vuorenkokoinen laitos. Sieltä he löysivät uudenlaista teknologiaa, joista jännittävin oli Tuomiontekijä. Se oli erään tiedemiehen keksimä laite, jota käytettiin kuolemantuomion täytäntöön panijana. Mutta laite ei vain tappanut sitä, joka sen sisään laitettiin. Tuomiontekijä kykeni muuttamaan itse aikaa, pyyhkimään pois jotakin, joka siihen oli kerran kirjoitettu. Se ei ainoastaan tappanut tuomittua, vaan pyyhki tämän pois olemassaolosta. Näin ollen todellisuus, sellaisena kuin se tunnettiin, muuttui kokonaan ja rikollinen ei ollut koskaan syntynytkään. Kaikki jäljet tämän olemassaolosta pyyhkiytyivät pois ja kaikki rikokset katosivat, kuten myös ne asiat, jotka olivat muuten kyseisen ihmisen elämästä seuranneet. Hyvätkin. Maailma muutti muotoaan jokainen kerta, kun joku tuomittiin. Mutta sitä laitetta käytettiin vain äärimmäisissä tapauksissa. Sellaisissa, jossa joku oli aloittanut sodan tai murhannut suuria määriä viattomia. Tuomiontekijän luoja selitti tämän kaiken kahdelle aikamatkaajallemme.”

”Minä en nyt ymmärrä. Mitä sitten?” Kysyin rauhattomana. Nostin katseeni Kateriinan käsistä ja tuijotin avonaiseen ikkunaan. Sumu ei ollut vieläkään antanut periksi, mutta näin sen läpi piirtyvän laskevan auringon hahmon. Oloni oli levoton.

”He palasivat omaan aikaansa, ja päättivät, etteivät koskaan enää käyttäisi kyseistä huumetta. Kuukaudet vaihtuivat vuosiksi, ja he jatkoivat elämäänsä, mutta sitten tapahtui jotakin. Todellisuus alkoi vääristyä. Yhtäkkiä he kokivat olevansa menneessä tai tulevassa tai jossakin muualla. Taivas maan yllä muuttui rakoilevaksi kuin suuri verta vuotava haava. Taivas oli sellainen kuin se oli ollut tulevaisuudessa, mutta siihen tulevaisuuteen olisi aikaa tuhansia vuosia. Kaverukset tekivät päätöksen: he ottivat kiellettyä huumetta ja matkasivat jälleen ajassa eteenpäin. Heitä vastassa oli kaaos, maailmanlopun maailma ja sama taivas kaikkialla. He löysivät takaisin suureen, valkoiseen laitokseen ja löysivät sieltä vanhan tiedemiehen istumassa Tuomiontekijän sisällä. Tämä selitti, että laitteen käyttäminen oli repinyt aukkoja itse aikaan ja heidän tuntemansa universumi oli täynnä reikiä kuin kermajuusto. Rei’istä valui menneisyys ja tuleva, kaikki sekoittuivat toisiinsa. Tiedemies kuitenkin kertoi keksineensä ratkaisun. Hän itse käyttäisi Tuomiontekijää itseensä, joka sitten pyyhkisi hänet pois olemassaolosta. Tämä tarkoitti, että koko laitetta ei olisi koskaan keksittykään, eikä menneeseen olisi koskaan koskettukaan. Kaverukset katsoivat tiedemiestä epäilevänä ja odottivat hyvästejä, mutta mies vain painoi nappia ja kaikki katosi.”

Minä tuijotin mietteliäänä sumuun ja pohdin, ettei tarinassa ollut minkäänlaista järkeä. Tarinalla täytyi olla jokin toinen merkitys, jota minä en muistanut.

”Miksi sinä kerroit tämän minulle?” Kysyin ja katsoin nyt Kateriinaa suoraan tämän taivaansinisiin silmiin.

”Minä en tiedä itsekään.”

Sinä yönä minä uneksin olevani leikkauspöydällä. Minun päälakeni oli leikattu keskeltä auki ja sisältä pulppusi verta. Sen alla aivomassa oli kadottanut värinsä ja muuttunut valkeaksi kuin ensilumi. Yhtäkkiä näky muuttui. Minä seisoin talvisessa maisemassa, ja lumi notkui ympäröivien pihlajapuiden oksilla. Koko maanpinta oli peittynyt hentoon, läpinäkyvään utuun. Taivaalla näkyi aivojeni yläpuolelle leikattu aukko, josta lääkärit kurkistivat sisään. Yhtäkkiä näin myös Kateriinan katsovan alas minuun. Hän näytti siltä kuin ei olisi kyennyt näkemään minua. Minä hymyilin hänelle rohkaisevasti. Sitten huomasin edessäni suuren kopin, jossa oli mahdottoman paljon nappeja ja johtoja. Sen ovi oli raollaan ja se kutsui minua astumaan sisäänsä. Minä asetuin varovasti sisään istumaan nojattomalle tuolille, joka pyöri joka suuntaan. Minusta tuntui kuin kaikki se olisi tapahtunut kerran enemminkin.

Kun heräsin, huomasin olevani sairaalassa. Miksi minä olen täällä?

Kateriina

Minä hieroin hellästi toisella kädellä vatsaani ja toisella otsaani. Hikoilin jostain syystä kovasti. Istuin olohuoneen sohvalla ja taustalla television saippuaoopperan hahmot näyttivät järkyttyneeltä jonkin uuden paljastuksen johdosta. En ollut hetkeen enää kyennyt seuraamaan, mitä ohjelmassa oli tapahtunut. Ulkona myöhäisillan pimeys oli nielaissut maailman kitaansa ja kaikki näytti mustalta. Viime päiviä kiusannut sumu roikkui vieläkin matalalla maanpäällä, minä tiesin sen, vaikka en sitä pystynytkään näkemään. Naapurin koira haukkui ulkohäkissään, saatoin kuulla sen, vaikka matkaa välillämme olikin melko paljon. Sillä koiralla oli tapana haukkua kaikille ohikulkijoille. Kenties siellä oli joku myöhäinen lenkkeilijä, josta koiran täytyi ilmoittaa. Minua huimasi, joten suljin silmäni.

Päivä päivältä sairaalaan meneminen alkoi olla yhä raskaampaa. Mino ei muistanut enää juuri mitään uutta. Hän esitti joka päivä saman kysymyksen ikkunansa alla kasvavasta pihlajasta, ja hän pyysi joka päivä minua kertomaan jonkin tarinan. Minä olin kertonut saman tarinan aina. Mino oli aikoinaan itse kertonut minulle kyseisen tarinan ja väittänyt, että hän oli nähnyt sen kaiken unessa. Minä siis kerroin saman tarinan aina, ja jokainen kerta oli kuin Mino kuulisi sen ensimmäistä kertaa. Minä toivoin, että kunhan toistaisin sitä tarpeeksi monta kertaa, joku päivä mies muistaisi sen. Tiesin sen kuitenkin olevan turhaa. Hän ei enää muistaisi. Ajan myötä hän tulisi unohtamaan myös minut. Oli helpompaa ajatella, että hän kenties nukkuisi pois ennen sitä. Hän vaikutti toisinaan pirteältä, toisinaan hän käyttäytyi täysin tunnistamattomasti ja sai melkoisia kiukkukohtauksia. Minä tiesin, että se kuului sairaudenkuvaan, mutta se ei helpottanut sitä tuskaa, joka seurasi tutun ihmisen katoamisesta. Toisinaan Mino kuuli tai näki harhoja, ja hänen puheensa oli alkanut sammaltaa tuon tuosta. Lääkärit eivät olleet antaneet Minolle enää paljonkaan aikaa.

Ikävä kyllä Creutzfeldt-Jakobin tauti pystytään useimmiten huomaamaan vasta kun oireet ovat jo melko pitkällä. Kului kuukausia ennen kuin Mino suostui lääkäriin. Kaikille läheisille oli ollut selvää, että mies oli käyttäytynyt poikkeavasti, ja alkanut unohtaa enemmän asioita kun saattoi stressin tai unettomuuden syyksi laittaa. Kun diagnoosi tehtiin, aika oli jo kulunut hukkaan. Lääkärit antoivat viikoista kuukauteen. Vaikka eihän toki aiemmin tehty diagnoosi olisi muuttanut mitään, sillä sairaus johti aina kuolemaan.

Me olimme ehtineet olla naimisissa vasta pari vuotta. Me olimme nuoria, ja meillä oli ollut koko elämä edessämme. Elämä, jollaista ei voisi olla enää. Kirvelevät kyyneleet valuivat poskilleni polttaen kuivaa ja rikkinäistä ihoa. Ne eivät ottaneet loppuakseen, vaikka minusta tuntui, että olin viimeiset viikot itkenyt joka aamu ja joka ilta. Minun kävi vaikeaksi hengittää ja tunsin paniikkikohtauksen tekevän tuloaan. Se tuli aina kun ajattelin sitä, että Minon kohdalla kyse oli familiaalisesta taudista. Se vei minulta sen viimeisenkin ilon, jota olin alkuun tuntenut, kun olin saanut tietää olevani raskaana. Vatsani ei ollut kasvanut paljonkaan raskaudesta huolimatta, ajattelin sen johtuvan kaikesta siitä uupumuksesta, unettomuudesta ja ruokahaluttomuudesta. Pian tulisi aika, jolloin minun olisi viimeistään tehtävä päätös siitä, pitäisinkö lapsen vai en. Painoin kättäni vatsaani vasten lujemmin.

Minä olin kertonut Minolle lapsesta, mutta en saanut häneltä kaipaamaani tukea, sillä Mino ei kyennyt muistamaan asiaa enää. Enkä minä tahtonut kertoa sitä joka päivä uudelleen. Minun täytyisi siis yksin päättää meidän lapsemme tulevaisuudesta. Siitä, olisiko hänen olemassaolonsa päättyvä jo ennen kuin se alkaisikaan.