Nita Seittenranta
Suuret, mustat renkaat rapisivat pihasepelillä, kun peruutin autoni
paikoilleen. Vedin käsijarrusta, jotta auto pysyisi paikoillaan,
sillä pihamme vietti vienosti alas tielle. Tartuin peruutuspeiliin
ja taitoin sitä varovasti niin, että saatoin peilata kasvoni sen
pinnasta. Taputtelin kämmenilläni hikeä ihon pinnasta ja suin
poninhännästä tuulisen päivän aikana karanneita tummia
hiussuortuvia korvan taakse. Sitten nappasin apukuskin paikalta
limenvihreän lompakkolaukkuni, jossa oli kultainen ketju. Astuin
ulos autosta ja tasapainoilin melkein kymmenensenttiä korkeilla,
mustilla koroillani harmaalla sepelillä portin luo. Olimme aidanneet
suuren pihamme Robinin kanssa aikoinaan, sillä meillä oli ollut
kaksi maltankoiraa, joiden olimme tahtoneet voivan liikkua pihalla
vapaasti. Siitä oli kuitenkin aikaa jo melkein kymmenen vuotta, kun
toinen koirista oli kuollut vanhuuteen, ja vieläkin pidempi aika,
kun ensimmäinen koirista oli jäänyt auton alle päästyään
tielle auki unohtuneesta portista. Minä olisin tahtonut vielä ottaa
lemmikkejä sen jälkeenkin, mutta Robin ei lämmennyt ajatukselle.
Hän otti kovin raskaasti kummankin koiran kuoleman.
Astelin pihan nurmella ja korkoni yrittivät itsepäisesti upota
pehmeään maahan. Ilta oli jo melko hämärä ja harmaa, sillä kesä
oli vaihtumassa syksyyn. Oli yhä lämmintä, ja saatoin kulkea
pelkässä mekossani vilustumatta, mutta lehdet puissa olivat
alkaneet jo kadottaa vehreyttään ja nurmi oli paikoin palanut
ruosteenväriseksi viime viikkojen kuivuudessa. Saatoin nähdä
takakuistilla riippukeinussa istuvan hahmon, ja lähdin lähestymään
sitä. Robin istui keinussa kädet sylissään ja tuijotti jonnekin
metsänreunaan. Minulle tuli kumma olo. Robin oli koko elämänsä
kärsinyt keskittymishäiriöstä ja olin tuskin koskaan nähnyt
miestä niin levollisena. Hänellä oli yleensä pakottava tarve
puuhailla jotakin koko ajan eikä paikoillaan istuminen sopinut
hänelle alkuunkaan. Ei myöskään ollut tyypillistä, että Robin
olisi kotona silloin kun tiesi minun olevan ulkona. Yleensä hän
lähti mieluummin salille tai juoksulenkille kuin jäi yksin kotiin.
Minä tervehdin keinussa istuvaa miestä, mutta tämä ei vastannut.
”Robin hei! Joko olet syönyt illallista? Söin itse Mairen kanssa
ulkona, en siis ole nälkäinen, mutta tahdotko, että laitan sinulle
vielä jotain ennen nukkumaanmenoa?” Katsoin Robinia tämän
kasvoihin, joissa oli jokseenkin outo ilme. Kello oli jo reilusti yli
yhdentoista ja meillä olisi kummallakin töitä seuraavana aamuna.
Robin kääntyi katsomaan minua ja pudisti varovasti päätään.
Silloin huomasin:
”Rob-kultaseni! Milloin sinä ajoit pois sinun partasi?” Robin
oli antanut pienen, lyhyen ja tasaisenmustan parran kasvaa
kasvoillaan jo melkein kaksikymmentä vuotta vaihtamatta tyyliään.
Mikä kumma olisi saanut miehen ajamaan sen pois juuri nyt. Hän vain
hymyili minulle.
”Pidätkö sinä siitä?” Robin kysyi ja jostakin syystä tunsin
käsivarsieni ihon vetäytyvän kananlihalle.
”No tuota. Onhan se erilainen.”
Robin nousi keinusta ja tuli minua vastaan. Hän vaikutti tavallista
pidemmältä illan varjoissa ja saatoin haistaa jonkin omituisen
tuoksun miehessä. Pähkinää? Mies
koppasi minut halaukseen ja suuteli minua yllättävän pitkään. Me
olimme olleet naimisissa jo kauan ja lähentelimme kummatkin
neljääkymmentä, joten olin jo tottunut rutiininomaisiin pikku
suukkoihin ja vähäiseen läheisyyteen. Minulle tuli yhtäkkiä
kovin kuuma ja punastunut olo. Naurahdin hämmentyneenä.
”Mistä moinen? Jos säästät
loput myöhemmäksi, niin minä menen nyt sisään. Tulethan perästä
pian?” Kysyin ja hieroin kämmenelläni miehen rintaa. Tämä
nyökkäsi.
Avasin takaterassin lasioven
liu’uttamalla sen varovasti sivuun ja astelin sitten pitkään
pimeään käytävään. Takaterassimme oli eristetty käytävällä
muista tiloista, ja sen varrella oli ainoastaan yksi ovi, joka johti
suihkutiloihin ja saunaan. Kävelin käytävän läpi suureen,
avoimeen eteistilaan ja nousin sitten kierreportaat yläkertaan.
Yläkerrassa suuntasin suoraan makuuhuoneeseemme vaihtamaan ylleni
mukavammat vaatteet. Makuuhuone oli pimeä, enkä vaivautunut
laittamaan valoa päälle, vaan tassutin vaatekomeron ovelle ja
avasin sen. Otin rekistä valkoisen, satiinisen yömekon ja käännyin
ympäri. Samassa kaikki veri pakeni kasvoiltani ja hätkähdin niin,
että mekko lipesi sormistani lattialle.
Sängyssä makasi joku. Ihmiskehoa
myötäilevä, peiton peittämä kumpu piirtyi seinää vasten
pimeässä huoneessa. Robin oli juuri ollut ulkona. Hän ei ollut
voinut tulla sisään minun huomaamattani. Sydämeni takoi niin, että
en saanut hengitystäni tasaantumaan ja saatoin tuntea käsieni
hikoilevan. Minä astuin askeleen lähemmäksi, sitten toisen. Peiton
peittämä kumpu kohoili rauhallisen hengityksen tahdissa. Vielä
yksi askel ja minä saatoin vihdoin nähdä kasvot. Se oli Robin.
Se ei olisi mitenkään mahdollista,
ei mitenkään. Minulle tuli karmiva tunne siitä, kuka mahtoi
odottaa alakerran takaterassilla, jos se ei ollut Robin. Ravistin
unista kumpua sängyssä ensin varovasti, sitten lujasti. Peitto
pakeni Robinin päältä paljastaen erään yksityiskohdan, jota en
ollut heti huomannut. Hänellä oli yhä tuttu parta kasvoillaan.
Silloin minä saatoin varmistua, että kuka tahansa odotti alhaalla,
se ei voinut olla Robin. Ravistin sängyssä uinuvaa miestä niin
kovin kuin suinkin uskalsin ja huusin kuiskaten:
”Rob, Robin! Ole kiltti ja herää!”
Pelon kyyneleet jonottivat ulospääsyä jossakin silmäluomieni
takana. Mies avasi silmänsä ja venytteli rauhallisesti. Minä
jatkoin hänen hätyyttämistään.
”Mikä hätänä, Nita?
Herranjumala, sinähän olet aivan paniikissa!” Robin huudahti, kun
vihdoin huomasi minun tilani, ja pomppasi sitten salamannopeasti ylös
istuma-asentoon ja otti minua tiukasti kiinni käsivarsista.
”Rauhoitu, rauhoitu. Mikä
hätänä?”
Selitin parhaani mukaan, mitä juuri
oli tapahtunut. Yllätyksekseni Robin ei vaikuttanut lainkaan
kyseenalaistavan minun hullulta kuulostavaa selostustani vaan nousi
nopeasti seisomaan. Sitten hän nappasi oven kahvassa henkarilla
roikkuvan, tummansinisen aamutakkinsa, kietaisi sen ylleen ja lähti
portaisiin. Minä juoksin hänen peräänsä.
”Ei, älä mene! Mitä jos hän on
vaarallinen? Eikö meidän pitäisi soittaa poliisille?” Riuhdoin
miestä käsivarresta, mutta tämä työnsi minut sivuun.
”Ei tässä nyt mitään hätää
ole. Minä tahdon nähdä sen miehen omin silmin.”
Me olimme päässeet portaat alas ja
minä irrotin vihdoin katseeni Robinista. Pitkän, pimeän käytävän
päässä häämötti suljettu lasiovi, jonka takana seisoi tuttu
hahmo. Saatoin nähdä irvokkaat, Robinia esittävät kasvot
painettuina lasinpintaa vasten. Jalkani tuntuivat juurtuvan lattiaan
kauhusta. Robin lähti kävelemään ovea kohti. Silloin minä
jouduin täyden paniikin valtaan.
”Ei, ei, älä mene, ole kiltti!”
Huusin, ja katsoin Robinin kävelevän käytävää pitkin kuin
hidastetussa elokuvakohtauksessa. Minun aivoni raksuttivat hurjaa
vauhtia. Minä en uskaltanut mennä miehen perään, vaan juoksin
lopulta poispäin, aina keittiöön saakka. Keittiössä ei ollut
ovea, jonka olisin voinut sulkea perässäni, joten tartuin nopeasti
veitsitelineestä löytämääni veitseen ja käännyin sitten ympäri
tuijottamaan mustaan oviaukkoon. Talo oli hiljainen. En kuullut oven
ääntä tai askeleita tai puhetta, en mitään. Olin jähmettynyt
paikoilleni enkä kyennyt liikkumaan. Hengitykseni kaikui korvissani
kuin merenkohina. Mitään ei tapahtunut.
Lopulta minä hivuttauduin varovasti
keittiön nurkassa olevan lankapuhelimen luokse ja painelin
hätänumeron. Minulle vastasi rauhallinen naisääni, joka pyysi
minua kertomaan, mikä oli hätänä.
”Talossamme on joku. Tulkaa pian!”
Nita: Viisi vuotta myöhemmin
Suloinen, nuori nainen suki vaaleita
kiharoitaan ja veti kynähameensa helmaa alemmaksi. Pistin merkille,
että hän oli minua paljon nuorempi ja tunsin oloni entistäkin
kurjemmaksi. Maskeeraajat olivat meikanneet minun pitkästä aika,
itse kun en nykyisin enää jaksanut, mutta siitä huolimatta näytin
kovin väsyneeltä ja ryppyiseltä. Odotin tuolissani levottomana,
kun kameramiehet kohdistivat linssinsä minun kasvoihini. Nuori
nainen huikkasi jollekulle jotakin siitä, että valaistusta täytyisi
vielä korjata ja polvistui sitten minun viereeni niin, että
silmämme olivat melkein samalla tasolla. Hän oli hyvin pitkä ja
hoikka.
”Kaikki alkaa olla viittä vaille
valmista! Voitko sinä hyvin, rouva Seittenranta? Sano vain, jos
tarvitset jotakin!” Nainen hymyili rutiininomaista hymyä.
”Kaikki on ihan kunnossa, kiitos,”
murahdin vaisusti. Minua jännitti aivan kamalasti. En ollut koskaan
esiintynyt televisiossa. Sitä paitsi, olin hyvin tietoinen siitä,
että minua pidettäisiin hulluna. Mutta jos olisi pienikin
mahdollisuus, että joku uskoisi minun tarina, tämä saattaisi
osoittautua riskin arvoiseksi. Ja täytyihän minun jostakin saada
rahaa.
”Sitten aloitetaan!” Nainen
huudahti ja ponnahti ylös.
”No niin, rouva Seittenranta.
Kerrot vain alusta asti, mitä sinä iltana tapahtui. Kamera käy!”
Ja minä kerroin.
Kerroin siitä, miten olin tullut
kotiin ja tavannut mieheni terassilla istumassa. Kerroin miten
kummallinen olo minulle oli tullut. Kerroin miten olin mennyt
yläkertaan ja järkytyksekseni huomannut, että minun oikea mieheni
olikin nukkumassa, herättänyt tämän ja miten tämä oli mennyt
alas ja terassille tapaamaan kaksoisolentoaan. Kerroin miten olin
paennut keittiöön ja soittanut hätänumeroon. Ja kerroin miten
poliisi oli viimein saapunut, eikä kumpaakaan miestä ollut tuolloin
enää löytynyt. Lasiovi oli ollut auki ja terassille oli sytytetty
valo palamaan, mutta ketään ei näkynyt. Piha-aidan toisella
puolella alkava metsä oli ollut niin musta, ettei siitä saattanut
erottaa puunrunkoakaan.
”Mutta eikö olekin totta, rouva
Seittenranta, että terassilta löytyi ainoastaan yhdet jäljet pois
pihasta? Ja että mistään ei löytynyt muuta kuin sinun miehesi
DNA:ta. Mitään merkkiä siitä, että pihalla olisi koskaan ollut
toinen henkilö, ei löydetty? Muuta kuin, että sinä väität
niin?” Nuori nainen kysyi kameran takaa. Minä nyökkäsin.
”Ja eikös sekin ole totta, että
poliisit uskoivat sinulla olleen jotakin tekemistä miehesi
katoamisen kanssa?” Nainen jatkoi. Tunsin oloni ahdistuneeksi.
Kukaan ei uskoisi minua. Nyökkäsin jälleen.
”Ja oliko sinulla jotakin
tekemistä miehesi katoamisen kanssa?”
”Ei, ei ollut.” Pudistin
päätäni.
”Et siis halua muuttaa mieltäsi
siitä, mitä tapahtui? Että olet yhä sitä mieltä, että kyseessä
olivat ulkoavaruudesta tulleet muukalaiset?”
”En. Tai siis olivat kyllä.”
Tunsin hikikarpaloiden vierivät otsallani alaspäin. Toivoin, että
kuvaus keskeytettäisiin ja saisin lisää puuteria kasvoilleni.
”Kerrohan sitten, rouva
Seittenranta, miksi sinä uskot sellaista?” Saatoin nähdä miten
nainen kameran takana vaihtoa painoa toiselta jalalta toiselle ja
risti kätensä odottavasti. Hän odotti hyvää viihdettä,
arvatenkin.
”Minä tiedän, että kyseessä
olivat muukalaiset, sillä he palasivat takaisin sinä yönä.”
Nita: Viisi vuotta aikaisemmin
Katselin, miten poliisit ajoivat
pois pihastamme ja kuuntelin pihasepelin tuttua narskuntaa. Minulla
oli yhä ylläni sama mekko, jossa olin sinä iltana saapunut kotiin,
mutta jaloissani minulla oli nyt matalapohjaiset sandaalit. Syysyön
viileys pureutui ihooni ja hieroin kämmeniäni käsivarsiini
lämmitelläkseni.
Robinista ei ollut näkynyt
jälkeäkään. Poliisit eivät selvästikään uskoneet minun
tarinaani tapahtuneesta. He ehdottivat, että Robin oli lähtenyt
jonnekin ja palaisi kotiin varmasti pian. Jos häntä ei 48 tunnin
kuluttua kuuluisi, poliisi alkaisi tutkimaan tapausta katoamisena.
Minua oli neuvottu pitämään kaikki ovet lukittuina ja soittamaan
heti, jos talon ulkopuolella tai talossa näkyisi liikettä eikä
kyseessä olisi Robin. Adrenaliini oli jo kadonnut minusta ja tunsin
oloni lähinnä hyvin, hyvin väsyneeksi. Noudatin neuvoa ja lukitsin
ovet ja vedin jokaisen ikkunan ylle verhot, avasin löystyneen
poninhäntäni ja harjasin takkuiset hiukset, kävin sitten kuumassa
suihkussa ja vaihdoin ylleni makuuhuoneen lattialle tippuneen
yömekon. Se oli ruttuinen. Kello oli vartin yli kolme yöllä. Minua
väsytti kovin, mutta samaan aikaan tunsin oloni syylliseksi, jos
vain menisin nukkumaan, kun mieheni oli kateissa. En kuitenkaan
osannut tehdä mitään asialle. Istuin sängyssä, pieni, keltainen
yövalo päällä ja koetin lukea kirjaa. En saanut rauhaa
ajatuksilta, jotka laukkasivat pääni sisällä. Mitä oli
tapahtunut ja kuka oli ollut tuo Robinia kovasti muistuttanut mies.
Silmäluomeni painuivat koko
ajan kiinni, vaikka miten koetin taistella vastaan. Mielessäni
irralliset ajatukset yhdistyivät ja havahduin tuon tuosta mitä
kummallisimpiin mielikuviin. Lopulta nukahdin kokonaan. Olin ennen
sitä kuitenkin onnistunut laittamaan lukemani kirjan sivuun sekä
sammuttamaan yövalon, sillä se ei ollut enää päällä, kun
heräsin seuraavan kerran.
Heräsin siihen, että makuuhuoneen
oven ali tulvi sininen valo. Joku koputti oveen. Minä koetin
liikkua, mutta olin kauhusta kankea. Lopulta ovi avautui ja kirkas
valo sokaisi minut hetkeksi. Sitten he olivat ympärilläni. Neljä
hahmoa, joista kaikilla oli Robinin kasvot, mutta jokaisissa
kasvoissa oli jotakin vialla. Yhdeltä puuttui parta, yhden silmät
olivat ruskean sijaan siniset, yhdellä oli huomattavasti pidemmät
hiukset kuin Robinilla, ja yksi oli epämuodostuneennäköinen kuin
paperille tulostettu kuva, kun tulostimessa oli muste lopussa:
suttuinen. He seisoivat ympärilläni ja tuijottivat alas minuun. He
eivät avanneet suutaan, mutta saatoin kuulla päässäni äänen: Me
tarvitsemme hänen nahkansa, jotta voimme tulla täydellisiksi.
Silloin minä näin heidän oikeat kasvonsa. Ne olivat harmaat ja suomuiset, ja päässään niillä oli suuret, mustat silmät ja jokin, mistä en tiennyt oliko se suu vaiko nenä. Ne eivät olleet ihmisiä. Minä tiesin, ettei Robin tulisi enää takaisin.