Anastasia
Hento koputus kuului ovelta illan pimeydessä. Kiedoin peittoa
ympärilleni ja käänsin kylkeä. Peitin korvani kämmenilläni,
mutta saatoin vielä kuulla äänen. Se tuli läpi ovien ja tyhjien
huoneiden. Ulkona tuuli ja sade hakkasivat ikkunoita, makuuhuoneen
nurkassa vanha, koivupuinen kaappikello kumisi viisareiden liikkuessa
eteenpäin ja nurkassa heikosti taajuuden löytävä radiolähetys soitti jotakin
minulle tuntematonta blues-kappaletta rätisten. Kaiken senkin yli
kuulin koputuksen. Minä tiesin olla avaamatta ovea, sillä siten
olin saanut Alexin lähtemään. Hän olisi ottanut minut mukaansa,
jos olisin suostunut, mutta miten voisin jättää tyttäremme yksin
tällaiseen taloon.
”Ana, ole kiltti, älä jää. Tämä talo ei ole hyväksi
mielenterveydellesi. Minä voisin auttaa sinut eteenpäin, ei ole
hyvä jäädä kiinni siihen, mikä on jo mennyt”, Alex oli anonut.
”En ole valmis lähtemään.” Ne olivat ainoat sanat, jotka olin
saanut lausutuiksi. En ollut valmis lähtemään, se oli totta.
Radiolähetys muuttui lumisateeksi, sen jälkeen heikoksi itkuksi.
Suljin silmäni ja itkin yhdessä sen kanssa. Valkeiden verhojen
takana piirtyi ikkunaan kurottautuvan, pienen käden varjo. Minä
nousin ylös istumaan ja kuiskasin yksin huoneessa:
”Älä mene vielä. Voi kunpa voisin päästää sinut sisään,
mutta en saata.”
Itku lakkasi ja pian radiosta kuului taas tuttu kanava. Kappale oli
loppunut ja nyt miesääni ilmoitti:
”Siinä kuulitte illan viimeisen laulun, nyt kello on kaksitoista
ja minä hyvästelen teidät. Kanavalla jatkuu yöradio, jossa
tauotonta, rauhoittavaa musiikkia.”
Samassa kaappikellon minuuttiviisari naksahti paikoilleen osoittamaan
puolta yötä. Suuri ja matala ääni järisi ylitseni. Se tuntui
aivan liian lujalta hiljaisessa talossa. Minä säikähdin ja
havahduin todella hereille. Suin kasvojani väsynein sormin. Olin
pureskellut kynnet aivan lyhyiksi. Lisäksi ne olivat täynnä
valkoisia täpliä, jotka kielivät sinkinpuutteesta.
Seuraava aamu tuli aivan niin kuin edellinenkin. Minä istuin
tyhjässä talossani yksin ja odotin iltaa. Valo siivilöityi
ikkunoista kasvoilleni ja minä mietin menisinkö ulos, mutta en
uskaltanut. Tiesin, että hän tulisi vain öisin, mutta pelkäsin
siitä huolimatta, että jos avaisin ulko-oven, saattaisi hän
sittenkin odottaa pihaportailla minua itkien.
Syksy teki hiljalleen tuloa ja pian talossa olisi liian kylmä asua.
Alex oli uhannut purkavansa talon ja siksi minulla ei ollut enää
sähköä tai lämmitystä. Kaikki oli viety. Talo oli autio lukuun
ottamatta pattereilla toimivaa radioitani, yövaloani, koivupuista
kaappikelloani ja yöllistä vierailijaani. Niin ja olinhan minä
itse talossa vielä. Olin varma, että ennen talvea Alex tulisi
hakemaan minua. Sitten minun täytyisi viimein olla valmis lähtemään.
En saattanut edes ajatella moista. Miten ihmisen tulisi jättää oma
kotinsa, oma tyttärensä?
Mia tuli joka yö. Hän ei saattanut lähteä talosta. Siksi en
voinut minäkään. Mia oli syntynyt kuolleena. Hän oli ollut meidän
esikoisemme. Minä olin ollut murtunut, enkä tahtonut päästää
irti pienestä enkelikääreestä sylissäni, mutta lopulta lääkärit
olivat pakottaneet minut ojentamaan lapseni pois ja sen jälkeen en
enää ollut nähnyt tätä. Kaksi viikkoa oli kulunut ja tyttö oli
palannut luokseni. Hän tuli joka yö ovemme taakse, koputti siihen
ja itki kylmässä ulkona. Minä en nähnyt pihamaalla kuin tumman
varjon omenapuun alla. Se liikkui kuistille ja takaisin koputellen,
itkien. Minä tiesin, että kyseessä oli tyttäreni. Alex ei kuullut
mitään.
Hän kuitenkin uskoi minua, kun sanoin, että kyseessä oli kenties
Mian henki, joka ei päässyt eteenpäin. Hän pyrki äitinsä luo,
hän tahtoi sisään taloon. Mies uskoi minua, mutta jokin hänen
katseessaan jäi vaivaamaan. Hän kielsi minua kerta toisensa jälkeen
avaamasta ulko-ovea tyttärellemme.
”Ana. Luulen, että Mia pääsisi eteenpäin, jos sinäkin
lähtisit. Jos me lähdemme tästä talosta, ei hänellä ole mihin
palata. Sinun perässäsi hän tulee. Sinun pitää näyttää, että
on aika mennä eteenpäin. Et voi itsekään ikuisesti pitää kiinni
siitä, mitä tapahtui. Niin kamalaa kuin se olikin.”
Alex itki paljon. Hän oli laiha ja väsyneennäköinen, levoton.
Joka yö, kun minä itkin ja kuljin talossa edes takaisin
katselemassa ikkunoihin ja puhumassa tyttärellemme ulkona, Alex
tuntui ahdistuvan enemmän ja enemmän. Lopulta hän ei kestänyt.
Hän sanoi lähtevänsä ja kertoi minulle purkavansa talon. Minä en
voinut uskoa sitä. Hän ajaisi tyttärensä pois ja pakottaisi
minutkin lähtemään tämän luota.
”Hän ei ole oikea, Ana. Meidän tyttäremme syntyi kuolleena. Hän
ei oikeasti kävele ulkona öisin, vaikka sinä sen todella
tuntisitkin. Hän on vain kaiku, viipymään jäänyt kuva menneestä.
Hän vain toistaa samaa uudelleen ja uudelleen kuten nauhoitus. Mutta
se ei ole todellista.”
”Miten sinä voit sanoa noin? Minä päästän hänet sisään ensi
yönä!”
”Ana. En usko, että hän tulee sisään. Sinun ei pitäisi kutsua
jotakin sellaista kotiimme.”
Mutta minä en kuunnellut. Yö tuli ja pimeys laskeutui nurkkiin.
Pian alkoi ovelta kuulua hento koputus. Sitä seurasi radiosta
kuuluva sydäntä särkevä vauvan itku. Minä pidin aina radiota
auki, sillä tuntui, että Mia pystyi kommunikoimaan juuri sen
avulla. Kuuntelin tytön itkuista, rahisevaa ääntä.
”Älä pelkää, kultaseni.”
Juoksin olohuoneen ikkunalle, josta näki etuovelle. Pihaan
kiinnitetty keinu liikkui tuulettomassa yössä hitaasti puolelta
toiselle. Omenapuun oksat olivat katketakseen pullollaan pyöreitä
hedelmiä. Puun alla istui varjo. Se oli ihan pikkuinen ja muistutti
vain etäisesti ihmishahmoa. Pian se liikkui kuin leijuen ovelle ja
aina takaisin puun varjoon. Koputukset kuuluivat tasaisesti, itku
radiossa katosi ja palasi. Minä kävelin varovasti ovelle. Avasin
sen ja koetin astua ulos, mutta jokin esti minua. Näin varjon puun
alla pelästyvän ja lähtevän karkuun.
”Älä mene!” Huusin ja olin lähtemässä Mian perään, kun
takanani alkoi hirvittävä ryminä. Huonekalut liikkuivat itsestään,
keittiössä lasit ja lautaset paiskautuivat lattiaan särkyen
tuhansiksi sirpaleiksi. Radion lumisade täytti kovaäänisenä koko
talon. Minä suojasin pääni käsiini ja huusin apua kauhuissani.
Alex ilmestyi luokseni ja katsoi minuun kauhuissaan.
”ANA! Sinäkö tämän teit? Miten ihmeessä?”
”En minä tehnyt mitään, Mia vain...”
”Lakkaa jo! Minä lähden tästä talosta ennen aamua. Suosittelen,
että lähtisit myös. Ole kiltti, Anastasia, lähde.”
”Minä en voi. En voi jättää tytärtämme yksin.”
”Ana, kiltti. Sinä käytät häntä vain tekosyynä.”
Alex
Uusi koti oli paljon pienempi kuin vanha. Eikä se edes tuntunut
kodilta, sillä minä olin yksin. Olin jo kymmenen vuotta ollut
naimisissa, joten Ana oli aina ollut kanssani, siksi yksinäisyyteen
ei tottunut vaikka miten kauan aikaa kuluisikin.
Istuin sohvalla flanelliaamutakissani. Sälekaihdinten lomasta
paistoi sisään aamun ensimmäiset auringonsäteet syyttävinä.
Minun täytyisi saada jotakin aikaiseksikin. Kuuma kahvi höyrysi
pöydällä valkeaa valoa vasten houkuttelevasti. Lattialla lepäsivät
sinipunaiset villasukat, jotka olin potkinut jaloistani nukkuessani.
Odotin kuulevani lintujen laulua, mutta ne olivat muuttaneet viime
viikkoina etelään kaikki. Uudessa talossani kaikui vain hiljainen
kellon tikitys. Se oli paljon miellyttävämpi kuin vanhan
kaappikellomme kumina oli ollut.
Me olimme olleet yhdessä niin kovin pitkään. Ja minä olin
halunnut lasta. Toki Anastasiakin, mutta minä olin ollut paljon
painostavampi asian suhteen. Ja niin kävi, että lopulta menetin
sekä tyttäreni että vaimoni synnytyksessä. Anastasia oli kuollut
verenhukkaan. Olisin vielä kestänyt senkin ehkä jonkin
ihmeellisen, sisäänrakennetun selviytymisviettini turvin, mutta
sitten Anastasia oli tullut takaisin. Hän kummitteli vanhassa
talossamme, eikä suostunut lähtemään. Eikä meidän
tyttäremmekään päässyt eteenpäin ilman äitiään. Millaista
oli ollut elää jonkun kanssa, joka ei tiennyt olevansa kuollut,
joka ei tahtonut lähteä hyvällä tai pahalla, ja joka toisti joka
yö samaa kuin jumiin jäänyt levy gramofonissa.
Minun täytyi lähteä siitä talosta. Ja minä olin päättänyt
purkaa sen myös. Jos ei olisi taloa, Anankin olisi lähdettävä,
jatkettava viimein tuonpuoleiseen.
Niin minä ainakin toivoin.
