Linnut puhelinlangalla

23. syyskuuta 1990

Muistan miten tummanharmaaseen pukuun pukeutuneet linnut tuijottivat minua päätään kallistellen. Laskevan auringon kajo kimalteli hopeanvalkeiden silmäparien pinnalla saaden ne näyttämään pieniltä kynttilöiltä. Seisoin pellolla ja tanssin lyhyiksi puitujen ohranvarsien päällä punaiset kumisaappaat jaloissani. Linnut katselivat hiljaa ja ihmeissään. Niitä oli kymmenittäin, ja ne istuivat siistissä rivissä pellon poikki kulkevan puhelinlangan päällä. Vaaleanharmaahattuiset päät nyökyttelivät vuoroin hyväksyvästi tai kummaksuen. Aina silloin tällöin hiljaisuuden rikkoi naakalle tyypillinen lyhyt ja karkea huudahdus.

Jälkeenpäin ajatellen, olin aina ollut hyvin yksinäinen lapsi. Ehkä siksi pidin kovasti eläimistä. Tanssikouluun en koskaan päässyt mukaan, mutta pidin tanssimisesta. Siksi esiinnyin usein iltaisin puhelinlangalla istuville linnuille, ne olivat minun yleisöni. Olin tuolloin viidenvanha.

Muistan sen illan elävästi. Olin saanut esitykseni loppuun ja kiitin siivekästä ylöisöäni, joka puhkesi kovaääniseen keskusteluun. Linnut nahistelivat keskenään ja osa naakoista pyrähti lentoon. Käännyin kannoillani ja kävelin kuivan pellon poikki kotiin. Punainen maalaistila näytti nuhjuiselta ilta-auringossa, sen muistan hyvin. Vanhemmillani ei ollut varaa remontoida taloa ja sen ulkopinta oli rapistunut ja likainen. Vanha sikala oli ränsistyneennäköinen, ja sen ikkunat heijastivat oranssinpunaista valoa ja peltomaisemaa. Ilmassa tuoksui loppusyksyn koleus ja jäätyneen maanpinnan löyhkä. Maisemaa lämmitti kuitenkin savupiipusta kohoava hiljainen savupatsas, joka sekoittui hitaasti illan tummenevaan pilvimassaan.

Sisällä tuvassa riisuin kumisaappaat ja ulkovaatteet. Lämmittelin puuhellan edessä, kunnes olo oli raukea. Äiti paistoi illalliseksi köyhiä ritareita minulle ja kaksoisveljelleni. Iltapalan jälkeen katsoin vanhasta kuvaputkitelevisiosta jotakin aikuisille tarkoitettua saippuaoopperaa, kävin sitten iltakylvyssä ja painuin yöunille. Nukuin omassa huoneessani, jonka ikkuna osoitti länteen. Seurasin, miten pellonreuna kaukaisuudessa nielaisi viimeiset valonsäteet ja taivas muuttui mustaksi. Nukahdin helposti ja heräsin vasta, kun kuulin neljä perättäistä laukausta kaikuvan peltojen poikki. Muistan miten ne kumahtelivat raollaan olevasta ikkunasta sisään ja kaikuivat huoneenseiniltä siten, että en osannut kertoa mistä suunnasta ääni tuli.

Nousin ja juoksin pimeään eteiseen, jossa äiti seisoi valkoinen yömekko päällään ja paljasjaloin.

“Menkää takaisin nukkumaan…” Hän kehotti minulle ja veljelleni rauhallisella äänellä, mutta minä näin äidin silmistä, että tämä oli peloissaan. Me emme tietenkään kuunnelleet, vaan lähdimme äidin perässä ulos. Äiti juoksi suoraan pellonreunaan ja jatkoi pellolle. Seurasin perässä, vaikka kohmeiset ohranvarret sattuivat ja pistelivät villasukkien läpi ikävästi. Näin kaukaisuudessa tumman hahmon makaavan kuivalla viljapedillä. Samassa mieleeni juolahti, että isä oli kateissa ja tiesin heti, että tuo eloton hahmo olisi hän.

Ja niin se oli. Isää oli ammuttu neljä kertaa. Jo ensimmäinen luoti oli ollut tappava. Muistan miten musta veri ympäröi isän ruumiin kuin satiinilakana. Puhelinlangalla nukkuvat naakat olivat heränneet ja tuijottivat meitä silmät loistaen. Ne olivat ainoat todistajat, jotka olivat nähneet, kuka isän oli ampunut.

21. joulukuuta 2005

Olin vieläkin vihainen veljelleni. Tunsin oloni petetyksi. Hän ei ollut lainkaan varoittanut minua tai keskustellut asiasta kanssani. Joulukuun 1. päivänä hän vain soitti kertoakseen, että oli ostanut vanhan tilamme jo kesäkuussa, ja rempannut sitä asuttavaan kuntoon koko syksyn. Nyt hän halusi kutsua minut perheensä luo jouluaterialle. Olin järkyttynyt kutsusta pahasti.

15 vuotta sitten, heti isän kuoleman jälkeen, talo ja sikala peltoineen ja metsineen oli kaikki myyty. Äiti kuoli sydänkohtaukseen vain kaksi vuotta myöhemmin. Minun ja kaksoisveljeni välit olivat rikkoutuneet emmekä juurikaan puhuneet toisillemme teinivuosina. Isoäiti, isäni äiti, kasvatti meidät. Hänelle seura teki hyvää, sillä isoisä oli kadonnut viisi vuotta ennen minun syntymääni metsästysretkellä. Huhuttiin, että hän oli mahdollisesti tehnyt itsemurhan hukuttautumalla suohon. Tai kenties ampumalla itsensä tai hirttäytymällä puuhun, jonka jälkeen eläimet olivat nopeasti syöneet, mitä hänestä oli jäljelle jäänyt. Isoisä oli kuulemieni tarinoiden mukaan ollut itsepäinen, alakuloisuuteen taipuvainen ja kontrolloiva. Hän oli riidellyt lastenkasvatuksesta isoäidin kanssa erityisen paljon.

Kukaan meistä ei puhunut vanhasta kotitilastamme äidin kuoleman jälkeen sanallakaan. Totta puhuakseni, olin lapsena mielessäni kuvitellut, että rakennukset olisi purettu ja hävitetty kokonaan. Mutta niin ei ollutkaan. Ajatus siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen joutuisin palaamaan tuohon paikkaan, tuntui mahdottomalta. Olin sanonut sen veljelleni puhelimessa ääneen ja pyytänyt lisää mietintäaikaa.

Isän mystinen murha ei koskaan selvinnyt. Miksi kukaan olisi tahtonut satuttaa isää? Mitään motiivia en keksinyt, kaikki rakastivat isää, hänellä ei ollut vihamiehiä. Muistan veljeni selittäneen minulle pienenä, että ehkä kyseessä oli metsästäjä, joka oli erehtynyt luulemaan isää eläimeksi. Se ei kuitenkaan käynyt lainkaan järkeen. Metsästäjillä ei ollut lupaa tulla niin lähelle asutusta eikä se teoria selittäisi, miksi isää oli ammuttu neljä kertaa. Lisäksi laukaisut oli poliisin mukaan ammuttu lähietäisyydeltä. Enempää en oikeastaan tiennyt. Viisivuotiaana kukaan ei halunnut kertoa minulle asiasta ja vanhempana en enää piitannut kysyä keneltäkään. Olin jo sulkeutunut itseeni ja halusin vain, että ihmiset jättäisivät minut rauhaan.

Tahdoin kieltäytyä veljeni kutsusta, mutta samaan aikaan jokin uusi tunne sisälläni heräsi. En halunnut koskaan enää astua jalallanikaan kotitaloomme, mutta toisaalta tunsin jotakin... Kenties uteliasuutta? Sitä oli vain vaikea myöntää.

24. joulukuuta 2005

Siinä se oli. Vanha asuinrakennus oli täysin uudistettu, punamulta oli poistettu ja ulkoseinät olivat nyt vastamaalatut ja pastellinkeltaiset, ikkunapielet koskemattoman valkoiset ja koko vanha huopakatto oli vaihdettu bitumiin. Vanha sikala oli kunnostettu taloon sopivaksi. Hiekkapiha oli kivetty ja kivien pinnalla oli hentoinen huntu valkeaa lunta. Pakkastaivas oli lilansävyinen ja pilvetön, kirkkaanvalkea aurinko roikkui vanhojen peltojen yllä. Minun lapsuudessani pelloilla oli kasvanut ohraa ja ruista. Muistan miten pitkävihneiset ohrantähkät taipuivat alaspäin kypsyessään ja miten lapsena nypin peltojen reunoille kasvavaa juolavehnää syli kaupalla maasta isää auttaakseni. Ruispelloista minulla ei suuremmin ollut muistikuvaa muuta kuin, että niitä oli kasvanut kauempana talosta.

Talosta nousi nyt lämpimän punaharmaa savupilvi tyyntä taivasta vasten ja se toi heti mieleeni lapsuuden joulut. Katselin puuterilumen peittämää maisemaa ja sen rauhallisuutta. Miten täällä oli koskaan voinut sattua mitään kamalaa? Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi pellon poikki kulkeviin puhelinlankoihin ja niiden päällä kököttäviin lintuihin. Ne olivat harmaasulkaisia naakkoja. Tuijotin kuin noiduttuna maisemaa ja mietin, voisivatko ne olla samoja lintuja? Voisiko osa linnuista olla niin vanhoja, että ne olisivat olleet täällä sinä yönä, kun isä murhattiin? Olisiko se mahdollista. Lähdin kulkemaan peltoa ja lintuja kohti. Ne tuijottivat minuun hiljaisina. Sitten kuulin, miten talon ovi takanani avautui.

“Minne sinä menet? Tulehan sisään sieltä”, veljeni huudahti ja käveli reippaasti minua kohti niin, että minun oli käännyttävä pois linnuista. Hänen kätensä olivat valmiina ojennetut syleilyyn. Hänen kasvonsa näyttivät uurteisilta ja pitkä, punaruskea parta oli siistimätön. Vastasin varautuneesti halaukseen ja vilkaisin veljeni yli nähdäkseni, että hänen vaimonsa seisoi ovensuussa hymyillen, punainen essu lanteillaan. Se pullistui kauniille kaarelle raskausvatsasta. Avonaisesta ovesta ulos tulvi pyörryttävän hyvä jouluruuan tuoksu ja tajusin vasta silloin, miten nälkäinen olin.

25. joulukuuta 2005

Heräsin yöllä tuttuun ääneen. Neljä perättäistä laukausta. Mutta eihän se voinut olla? Ehkä olin nähnyt painajaista? Nukuin samassa huoneessa kuin lapsena, tosin kirahvitapetti oli vaihtunut siistiin kermanvalkeaan maaliin, puulattia kauniiseen parkettiin ja kaikki kalusteet olivat uusia. Mutta sänky oli samalla paikalla kuin vuosia sitten ja tuijotin nyt jähmettyneenä sen päädyssä olevasta ikkunasta ulos pilkkopimeään yöhön. Vetäisin peiton yltäni, nousin istumaan ja heitin ylleni satiinisen aamutakin sekä vedin jalkaani punaiset villasukat. Samassa muistin miltä kuivuneet ohranvarret olivat tuntuneet villasukkiin tarttuessaan, kun lapsena juoksin pellolle, jossa isäni oli murhattu. Epäröin hetken.

Nousin ja kävelin hitaasti huoneen ovelle. Avasin sen ja astuin hämärään eteiseen. En nähnyt ketään. Kävelin epävarmasti päämakuuhuoneen ovelle ja raotin sitä varovasti. Suuri talonpoikaisrokokoinen parisänky oli tyhjä ja koskematon. Näytti siltä, ettei veljeni vaimoineen ollut edes mennyt nukkumaan iltapalamme jälkeen, mikä oli minusta hyvin kummallista. Pinnasänky tulevaa vauvaa varten seisoi huoneen nurkassa.

Kävelin takaisin eteiseen ja ulko-ovelle. Jännitys alkoi laantua ja silmäluomeni muuttuivat jälleen painaviksi. Hetkeksi järkytys laantui ja olin nyt varma, että olin nähnyt painajaista. Eihän se olisi lainkaan ihme, ottaen huomioon, että olin tässä talossa ensimmäistä kertaa isän murhan jälkeen.

Minun täytyisi mennä ulos ja käydä katsomassa peltoja, ajattelin, mutta en halunnut.

“Sinun on pakko tarkistaa, että todella kuulit laukaukset vain unissasi”, sanoin itselleni ääneen, mutta en kyennyt liikkumaan. Rintaani koski pelko.

Lopulta tartuin hikisin sormin ulko-oven metalliseen kahvaan, jonka kylmyys puri ihoon. Painoin sen alas ja ovi naksahti auki, se ei ollut lukossa. Astuin varovasti ulos villasukkasillani ja peräännyin, kun tunsin niiden kastuvan. Oli satanut lisää lunta. Sitä oli nyt suurina kinoksina kuistin edessä. Palasin takaisin sisään ja laitoin kengät jalkaani.

Ulos astuessani hiljainen lumisade leijaili lumiseen maahan. Pihamaalla näkyi jalanjälkiä. Ne johtivat peltoa kohti. Kauhu pääni sisällä kasvoi. Näin miten pellon poikki kulkevalla puhelinlangalla levottomat linnut pyrähtelivät lentoon ja istahtivat sitten takaisin paikoilleen. Sieltä täältä kuului lintujen keskustelua ikään kuin ne olisivat juoruilleet keskenään. Pimeällä pellolla oli vaikea erottaa mitään. Kävelin eteenpäin lumessa. Sitten katseeni kiinnittyi kahteen mustaan möykkyyn hangella. Tiesin jo, että olin löytänyt veljeni ja tämän raskaana olevan vaimon.

Yhtäkkiä mustanpuhuva naakka kiljaisi sydäntäriipivästi takanani. Käännyin ja nostin kädet kasvoilleni, sillä lintu lensi melkein minua päin. Kun laskin käteni ja nostin pääni, katseeni osui suoraan talon päätyseinään. Näin kauhukseni suuret, irvokkaat kirjaimet, jotka oli maalattu sen pintaan ja erottuivat vain juuri ja juuri kuun hämärässä kajossa. Ne lukivat:

Tulin vain hakemaan perheeni.

Sitten kova laukaus tärähti aivan lähellä ja menetin hetkeksi kuuloni. Tuntui kuin en voisi hengittää. Katsahdin alas vatsaani, joka valui mustaa verta puhtaalle lumihangelle. Linnut puhelinlangalla alkoivat huutaa kovaäänisesti.

Halloween spesiaali: Täällä ei asu kukaan

Sonja

Rauhaton syksyinen tuuli vihelsi vuotavista ikkunanpielistä sisään, ja sadevesi juoksi alas kylmään keittiöön pisaravanoina mökin katossa olevista rei’istä. Kaikki ikkunat oli peitetty paksuilla pimennysverhoilla, jotka eristivät meidät täydellisesti ympäröivästä maailmasta. Vilkaisin ensin oleskeluhuoneen homeisella sohvalla makaavaa Patrikia, joka oli selvästi unessa, ja uskaltauduin sitten raottamaan verhoa hieman ulos vilkaistakseni. Ympärillä kasvava metsä oli säkkipimeä, vaikka kello oli vasta kuusi illalla. Kaukana puiden runkojen takana vilkuivat lähimmän naapurin kurpitsalyhdyissä palavien kynttilöiden liekit pieninä valopisteinä pimeydessä. Minäkin olisin kovasti halunnut sytyttää ulos pienen lyhdyn, mutta Patrik ei olisi ikinä antanut minun tehdä moista. Meidänhän oli tarkoitus olla piilossa maailmalta, kadonneina, hukkuneina suuren järven pohjassa. Kenenkään ei tulisi epäillä, että tässä hylätyssä, 1800-luvun hökkelissä asuisi ristinsielua. Tämä mökki oli asuttamaton tai niin muut uskoivat, ja se oli meidän parhaaksemme. Asetin messinkisen ämpärin jälleen uuden vuotokohdan alle. Olisinpa voinut edes korjata katon tai lämmittää mökkiä. Sisällä oli jäätävän kylmä. Kävelin oleskeluhuoneeseen ja peitin nukkuvan poikani paksulla lampaantaljalla, ettei tämä palelisi. Talja oli aivan liian pieni yltääkseen kaksikymmentäviisivuotiaan, karskin ja hieman ylipainoisen nuoren miehen päästä varpaisiin.

Vain kymmenen minuuttia myöhemmin joku koputti oveen. Tunsin sydämeni pysähtyvän. Kukaan ei voisi tietää, että me olimme täällä. Kukaan ei ollut käynyt lähelläkään mökkiä niinä yhtenätoista kuukautena, jotka olimme siellä asuneet. Olisiko poliisi sittenkin päässyt jäljillemme? Veri pakeni kasvoiltani ja minua huimasi. Raotin verhoa nähdäkseni ovelle ja huokaisin helpotuksesta: Puisella kuistilla seisoi kaksi alle kymmenenvuotiasta lasta Halloween-asuissa, pienet karkkikorit mukanaan. Tiesin, ettei minun pitäisi avata ovea heille, mutta en voinut vastustaa. Eiväthän pienet lapset mitään harmia meille aiheuttaisi.

Kasper

”Ei siellä ketään asu”, Kasper intti vastaan Maxille, joka juoksi jo umpeen kasvanutta metsäpolkua pitkin kohti hylättyä mökkiä. Kasper ei osannut päättää seuratako häntä vai ei. Pian Max katosi pimeyteen ja Kasperille tuli hätä, hän ei tahtonut olla yksin. Niinpä hän juoksi ystävänsä perään huutaen:

”Odota minua, Max!”

Kasper muisti, että mökki oli seisonut metsän rajalla aina. Siellä ei ollut asunut vuosikymmeniin kukaan, Kasperin äiti oli selittänyt. Tämä oli kertonut, että paikalliset teinit olivat käyneet mökissä tekemässä tuhojaan, ja että ennen sitä, silloin kun äiti oli ollut hänen ikäisenä, mökkissä olivat kokoontuneet satanistit. Kasper ei ollut varma uskoiko tarinaan, mutta hän ei mielellään olisi halunnut mennä lähellekään koko pahaista rotiskoa. Kasper ja hänen paras ystävänsä Max olivat kiertäneet jo kaikki lähialueen muut talot, ja Max karkinhimoissaan halusi vielä varmistaa, ettei mökissä olisi ketää, jolta he voisivat kärttää nameja.

”Hyi että, paikka on karmiva, mennään takaisin”, Kasper anoi Maxilta, mutta tämän silmät välkkyivät nousevan kuutamon hailakassa loisteessa. Poika oli lumoutunut.

”Tämä on aivan varmasti noidan mökki!” Max hihkui innoissaan ja hypähti puiselle kuistille. Märkä ja laho puu nuokkui hänen kenkien allaan ja Kasper pelkäsi sen pettävän.

”Eipäs ole, älä puhu tyhmiä. Ei täällä ketään asu, sanoinhan jo”, Kasper vastasi harmistuneena, mutta Max koputti jo oveen innoissaan. Kului hetki. Metsän hiljaisuudessa sade ropisi mökin peltikattoon rummuttaen. Kasper piti kädessään sateenvarjoa, joka ei tuulessa tahtonut pysyä aloillaan. Hän oli kastellut lenkkitossunsa ja sukkansa läpimäriksi sammaleisella metsäpolulla. Maxilla ei ollut sateenvarjoa lainkaan ja hänen tumma tukkansa liimautui märkänä suurta, vaaleaa otsaa vasten. Siniset silmät näyttivät hehkuvan pimeässä illassa.

Sitten Kasper näki, miten hänen silmäkulmassaan liikahti jotakin.

”Näitkö? Joku oli ikkunassa!” Max huudahti ja koputti oveen uudestaan. Puinen ovi narahti auki kesken koputuksen. Oven raossa seisoi vanha nainen, jolla oli vaaleat, lyhyeksi kynityt hiukset ja väsyneet kasvot. Hänen täytyy olla ainakin viisikymmentä, äitini ikäinen, Kasper ajatteli. Nainen raotti ovea vain juuri sen verran, että pystyi katsomaan ulos.

”Karkki tai kepponen!” Max huusi. Kasper seisoi jähmettyneenä ja tuijotti naista epäluuloisesti. Eihän täällä pitänyt asua ketään, hän toisti itselleen mielessään.

”Voi teitä pikkuisia, miten suloisia ollettekaan! Luuranko ja mikäs sinä olet? Hirviö? Minulla ei valitettavasti taida olla karkkeja, mutta odottakaas hetki...” Nainen kehotti ja sulki oven. Hän ei ollut tunnistanut Kasperin vihrää Hulk-asua, mikä harmitti poikaa.

”Mitäs minä sanoin! Hän on takuulla noita”, Max hihitti ja Kasper nosti sormen huulilleen hermostuneena. Samassa ovi avautui uudestaan.

”Pahoittelen pojat, muuta minulla ei ole”, nainen sanoi ojentaessaan kahta nuhjuista ja rusehtunutta appelsiinia. Miten kurja palkka, Kasper ajatteli pettyneenä, mutta tarttui kuitenkin hedelmään. Nainen hymyili tyytyväisenä.

Pojat mutisivat kiitoksensa ja lähtivät kävelemään takaisin. Max valitti kurjasta saaliista, mutta keksi jo innoissaan noidalle elämäntarinaa. Kasper vilkaisi olkansa ylitse vielä kerran mökkiä ja pudisti päätään. Eihän kukaan voinut asua tuollaisessa murjussa.

Sonja

”Miten sinä voi olla niin ajattelematon, äiti! Haluatko sinä, että minä joudun vankilaan?!” Patrik huusi pää punaisena ja takoi nyrkillä keittiönpöytää. Koetin pysyä rauhallisena, vaikka vihasinkin riitelemistä.

”He olivat pieniä lapsia, Patrik. Eivät he kenellekään puhu tai jos puhuvat, ei kukaan heitä usko. Lapset höpisevät kaikenlaista. Ei ketään kiinnosta asuuko joku mökissä metsän keskellä”, yritin selittää.

”Lapset ne juuri puhuvatkin, juoruavat kaikille! Joku vanhemmista kiinnostuu ja tulee tänne nuuskimaan. Heti kun meidät tunnistetaan poliisit ovat ovella ja minä joudun kiven sisään! En voi uskoa, että olet noin holtiton! Etkö sinä ymmärrä millaista olisi olla vankilassa tuomittuna lapsenmurhasta? Minut tapettaisiin siihen paikkaan!” Patrik karjui.

”Enhän minä sitä halua, kultaseni. Sitä paitsi, sinä olet syytön. Kyllä me sen vielä jotenkin todistamme”, rauhoittelin poikaani.

”Emmekä todista. Emme todistaneet aiemminkaan. Ja vaikka heillä ei ollut näyttöä siitä, että olisin sen enempään syyllinenkään, he olivat silti valmiit tuomitsemaan minut. Ihmiset tahtovat nähdä minun kärsivän, äiti. Et saa enää ikinä avata ovea kenellekään, lupaa se!”

”Minä lupaan. Olen pahoillani, kultaseni”, sanoin vilpittömästi. Patrik vain tuhahti ja katosi toiseen huoneeseen. Mökissämme ei juuri ollut pakopaikkoja, vain kolme pientä huonetta: keittiö, oleskeluhuone sekä pieni makuukammari.

Minulla oli paha olo Patrikin takia. Uskoin, että poikani oli syytön rikokseen, josta hänet oli kuitenkin, ilman pitäviä todisteita, tahdottu tuomita. Kyseessä oli silloin naapurissamme asuneen pienen pojan väkivaltainen surma. Poika oli puhkottu puukolla palasiksi kuin voodoo-nukke. Kyse oli ollut äärimmäisestä viharikoksesta. Puukoniskuja oli ollut useita kymmeniä, verta kaikkialla. Patrik oli löytänyt ruumiin, tullut oitis minun luokseni hädissään ja me soitimme poliisit. En ikinä olisi uskonut, että Patrikia olisi syytetty surmateosta. Mitään pitäviä todisteita ei ollut. Patrikin sormenjäljet olivat kaikkialla murhapaikalla, mutta ne selittyivät sillä, että hän oli löytänyt ruumiin. Patrik oli helppo maalata syylliseksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut erityisen älykäs poika, päinvastoin hän oli jo esikoulussa ollut kehityksessä paljon ikäisiään jäljessä.

Poliisit olivat esittäneet motiiviksi sen, että uhri oli levitellyt huhua siitä, että minulla olisi ollut salasuhde. Se oli täysin valetta tietenkin eikä Patrik olisi koskaan ollut niin pikkumainen, että olisi murhannut pienen pojan niin mitättömästä syystä. Patrik oli tuolloin ollut yhdeksäntoistavuotias ja Tomas, uhri, kolmentoista. Media ja poliisit mustamaalasivat Patrikin syylliseksi alun alkaen eivätkä kaihtaneet keinoja saadakseen pojan näyttämään huonolta. Oikeudenkäynnit venyivät kahteen vuoteen, minun aviomieheni sai sinä aikana sydänkohtauksen ja nukkui pois. Ehkä parempi niin, hänen ei tarvinnut kärsiä tulevaa.

Patrik oli selvästi saamassa tuomion rikoksesta, jota ei ollut tehnyt. Niinpä me keksimme suunnitelman. Me lavastimme kuolemamme. Minä mietin jokaisen yksityiskohdan tarkkaan: me puhuimme jo viikkoja ennen itsetuhoisista ajatuksistamme tutuille ja sukulaisille. Sitten kirjoitimme itsemurhakirjeen, ajoimme autolla suuren järven rantaan ja annoimme kaikkien olettaa, että olimme hypänneet hyiseen veteen. Järvi oli suuri ja syvä, ja minä olin hyvin tietoinen, ettei poliisilla olisi resursseja tutkia koko vesialuetta. Kun kuukaudet kuluivat, meidän itsemurhaamme uskottiin vankemmin ja sanomalehdetkin menettivät kiinnostuksensa. Me yövyimme hylätyissä taloissa, liikuimme öisin, kiersimme ympäri maata. Yksitoista kuukautta sitten löysimme tämän mökin, joka tuntui täydelliseltä majapaikalta. Vaikka lähin talo oli näköetäisyyden päässä, ei kukaan huomannut mökissä eloa. Me liikuimme öisin metsässä, loukutimme pieniä eläimiä ruuaksi ja toisinaan uskaltauduimme tonkimaan naapureiden roskiksia. Näin me saimme kaiken tarvittavan ruokamme.

En tiedä mikä minuun meni, kun avasin oven lapsille. Olin ollut eristyksissä niin pitkään ja olin aina rakastanut lapsia. En ollut ajatellut, että heille puhumisesta voisi koitua meille ongelmia. Olinko ollut väärässä? Raotin ikkunaverhoa ja näin, miten ulkona ensilumi leijui maahan kirkkaana mustassa yössä. Suuret hiutaleet muistuttivat valkoisia kukkia. Talvi teki tuloaan ja kohta me emme enää olisi turvassa. Lumi paljastaisi jälkemme ja hautaisi mökiparan hyytävään vaippaan.

Kasper

Höyhenenkeveän ensilumen pinta kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä aamupäivän auringon kimmotessa sen pinnalta. Miten nopeasti syksyinen pimeys olikaan vaihtunut alkutalven sokaisevaan kirkkauteen.

”Minun kotiavaimeni putosivat matkalla jonnekin. Lyön vetoa että ne ovat sen noidan mökin pihassa”, Max selitti seuraavana aamuna, kun pojat keräsivät yöllä satanutta lunta lapiolla isoksi kasaksi pihamaalle.

”Oliko äitisi vihainen?” Kasper kysyi mietteliäänä.

”Oli tottakai. Hyvin vihainen. Mutta minä aion käväistä siellä etsimässä. Toki on tullut lunta, mutta ehkä se vanha nainen löysi avaimeni ja on ottanut ne talteen. Tai voinhan kysyä, että voisiko hän katsoa löytyykö niitä, kun lumi sulaa”, Max selitti.

”Haluatko tulla mukaan?” Hän kysyi sitten. Kasperin teki mieli vastata kieltävästi, mutta hän ei halunnut, että Max menisi yksin sellaiseen paikkaan. Nainenhan voisi toden totta olla noita, joka pistäisi Maxin pataan tai taikoisi tästä sammakon. Lopulta Kasper nyökkäsi hitaasti:

”Mennään vaan.”

Sonja

Olin juuri silloin päiväunilla. Olin kai tulossa kipeäksi, sillä minua väsytti hirveän paljon ja kurkku tuntui karhealta. Olin vetänyt päälleni kolme vilttiä ja jalkoihini vanhat, vajasta löytämäni villasukanriekaleet, mutta palelin siitä huolimatta. Leijuin jossain unimaailman ja todellisen maailman rajamailla, kun havahduin huutoon. Pomppasin oitis pystyyn ja riuhtaisin vilttikasan päältäni. Juoksin keittiöön, jossa Patrik seisoi hurja ilme kasvoillaan ja veitsi kädessään.

”Ne saatanan penskat tulivat takaisin! Minähän sanoin! Ne tunnistivat meidät ja tulivat nuuskimaan!” Patrik sanoi minulle kylmällä äänellä.

”Mihin sinä tuota veistä tarvitset?” Kysyin ja tärisin hiljaa. Minulla oli pahoinvoiva olo.

”Emme me voi päästää niitä menemään, ne ovat todistajia, äiti! Minä joudun vankilaan, ethän sinä sitä halua?” Patrik sanoi äänellä, joka sai kylmätväreet kulkemaan selässäni.

”Patrik, mitä sinä puhut? He ovat lapsia, herran tähden! Anna veitsi minulle. Minä puhun lapsille”, taivuttelin poikaani ja jokin sisälläni varoitti minua. Vanhat epäilyksen tunteet, joita en ollut koskaan suostunut kuuntelemaan, nousivat pintaan varoittavina. Ojensin käteni poikaani kohti. Samassa oveen koputettiin.

”Mene äiti takaisin kammariin”, Patrik käski ja otti askeleen ovea kohti.

”Ei, älä!” Huusin paniikissa. Hyökkäsin poikani kimppuun, mutta hän huitaisi minut tieltään yhdellä nopealla käden heilautuksella. Kompuroin lattialle ja löin pääni kaapinkulmaan.

”Olisit vain uskonut minua, äiti”, kuulin Patrikin äänen varoittavana jostain. Koko maailma oli hetken pimeä, päässäni soi. Kuulin, miten ovi avattiin ja sitten lähes yli-inhimillistä kirkunaa. Kun näkökykyni viimein palasi ja huone lakkasi pyörimästä, näin poikani kumartuneena lapsen ruumiin äärellä. Pienen lapsen tumma tukka oli veren tahrima ja siniset silmät tuijottivat sokeina minua kohti. Kaikkialla oli verta, niin paljon verta, hyvä luoja. Patrik oli iskenyt poikaa toistuvasti veitsellä, raadellut tämän riekaleiksi. Kauhun kyyneleet kiihosivat silmiini ja sumensivat rujon näyn.

”Se olit sittenkin sinä”, kuiskasin hiljaa itkien.

Reikäjuustoa

Ruut

Istuin kylpyhuoneessa pää käsiin haudattuna ja hengitin kiivaasti. Ulkopuolella kuulin, miten Robert huuteli minulle asioita, sekavia asioita. Samoja asioita, jotka me läpikävimme päivittäin. Toivoin, että hän olisi hiljennyt edes hetkeksi, että olisin voinut hengähtää muutaman minuutin, mutta syytökset painuivat raskaina suljettua ovea vasten. Miksi sinä pidät minua vankina täällä. Miksi en pääse äidin luokse. Milloin sinä olet viimeksi pitänyt minusta huolta, sinä vain vihaat minua. Tahdon pois täältä. Minä tahdon kotiin.

Miten kykenisin selittämään hänelle, että tämä oli hänen kotinsa. Että äiti oli ollut haudan levossa jo kaksikymmentä vuotta. Että en minä häntä vihannut ja tein parhaani pitääkseni hänestä huolta. Tein parhaani, että hän saattoi asua kodissa, jota ei tunnistanut omakseen. Olisiko sittenkin ollut armollisempaa siirtää hänet laitokseen? Mutta siellä hänellä ei olisi mitään omia tavaroita ja hänestä pitäisivät huolta täysin tuntemattomat ihmiset. Olisiko sillä väliä? Olihan päiviä, jolloin hän ei tuntenut minuakaan.

Nousin ja huudoin kasvoni kylmällä vedellä. Peilistä takaisin tuijotti väsyneet kasvot. Ryppyiset, vanhan naisen kasvot. Vanhan naisen, joka ei jaksaisi enää kauan huolehtia rakkaasta veljestään. En vain pystyisi. En ollut tarpeeksi hyvä. En osannut auttaa Robertia. Ja silti kovasti yritin. Kukaan ei kiittänyt siitä, miten omistin kaikki päiväni hänen huolehtimiselleen. Kukapa minua kiittäisi. Enhän minä ollut mikään hyväntekijä, ainoastaan vastuuntuntoinen. Tein sen, mikä oli oikein, mitä kuvittelin, että kuka tahansa minun asemassani tekisi. Vaihdoin vaipat, katsoin, että Robert söi terveellisesti ja riittävästi, pidin talon puhtaana ja vaarattomana, luin Robertille kirjoja ääneen ja soitin vanhaa musiikkia, mikä vielä toisinaan herätti hänessä jotakin. Jalka löi tahtia ja hän saattoi yhtäkkiä muistaa jotakin lapsuudestaan. Hän tunnisti musiikin.

Kylpyhuoneen puutarhaan osoittava, pieni, maitolasinen ikkuna paljasti ulkona vallitsevan, keväisen väriloiston. Oli mukavaa, että kesä teki tuloaan. Me pääsisimme puistoon syöttämään pullasorsia ja voisin viedä Robertin jäätelölle. Olisi hyvä päästä ulos talosta. Robert oli hyvässä fyysisessä kunnossa ja olisi hyvin voinut liikkua ulkona talvisinkin, mutta minun lonkkani ei kestänyt. Tai olisinhan minä rollaattorin kanssa pärjännyt muuten, mutta maa oli liukkaan jäinen, enkä halunnut ottaa riskiä, että kaatuisin, sillä en sen jälkeen välttämättä enää pääsisikään kävelemään. Kuka sitten pitäisi veljestäni huolta.

Robert takoi nyt ovea nyrkein. Hän oli aina ollut rauhallinen, tyyni ja iloinen ihminen, koko elämänsä. Raivonpuuskat olivat alkaneet vasta sairastumisen jälkeen. Robert pelotti minua vihaisena. Hänen kielensä oli terävä ja sanansa satuttivat, joskus hän saattoi lyödäkin, mutta mikään siitä ei satuttanut yhtä paljon kuin hänen katseestaan peilautuva, raaka, alkukantainen pelko. Hän oli kauhuissaan siitä, että maailma ympärillä oli käynyt tuntemattomaksi. Kuka tahansa pelkäisi yhtäkkiä olla tuntemattoman, kasvottoman maailman vankina. Avasin oven ja katsoin Robertia suoraan silmiin. Niiden välissä risteilivät syvät huolirypyt, hän laski kätensä.

”Miksi en voi mennä kotiin?”

*

Heräsin keskellä yötä tunteeseen siitä, että joku tuijotti minua. En ollut väärässä. Robert seisoi makuuhuoneen ovella. Pimeässä huoneessa en kyennyt erottamaan hänen kasvojaan. Nousin istumaan ja odotin, että hänellä olisi jokin hätänä, että hän saisi jälleen raivonpuuskan, mutta Robert vain seisoi paikoillaan. Yhtäkkiä kuulin hänen puhuvan hyvin hiljaa, tuntemattomalla äänellä, pienen lapsen äänellä.

”Äiti. Joku syö minun aivojani. Joku on minun sisälläni ja syö pois minua.”

Vedin henkeä kauhuissani. Hän ei ollut koskaan aiemmin osoittanut suuremmin tiedostavansa tilaansa. Muutaman kerran aiemmin hän oli päivitellyt huonomuistisuuttaan, mutta mitään tällaista hän ei ollut koskaan sanonut. Selkäpiissäni kulkivat kylmät väreet. Saattoiko hän tuntea sairautensa? Tuntea sen sisältäpäin?

”Äiti. Minua ei ole kauaa. Se jokin syö minut ja sitten minä lakkaan olemasta. Sitten on vain se, joka söi minut.”

”Robert…” Kuiskasin ja sytytin valon yöpöydällä. Samassa huomasin kauhukseni, että hän oli raapinut kasvonsa verille. Kynsien riekaloima iho repsotti punaisena ja osasta raapauksista tihkui pieniä veripisaroita.

”Robert, voi miksi sinä noin olet mennyt tekemään? Tuo mahtaa sattua. Anna kun puhdistan haavat”, sanoin ja Robert katsoi minua kummastuneena.

”Minä vain yritin saada sen ulos minun päästäni”, Robert vastasi viattomalla äänellä. Oli karmivaa kuulla hänen vääntävän äänensä sillä tavoin kimeäksi. Nousin, tartuin häntä kädestä ja talutin keittiönpöydän ääreen. Sitten etsin pienen pyyheen, jonka kastelin viileällä vedellä, desinfiointiainetta ja läpinäkyviä laastareita.

*

Sitä jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Robert heräili öisin ja tuli luokseni luullen minua äidiksi. Hän selitti jatkuvasti, miten jokin söi hänen aivojaan. Hän selitti, että hänen aivonsa olivat nyt reikäjuustoa. Jokainen kerta hän puhui kummallisella, lapsenomaisella ja kimakalla äänellä, jota en koskaan aiemmin ollut kuullut hänen käyttävän. Usein hän oli raapinut kasvojaan ja jopa repinyt vähäisiä, harmaita hiuksiaan irti tuppoina. Minua huoletti ja pelotti ihan hirvittävästi, enkä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Soitin Robertin lääkärille, joka pyysi meitä tulemaan vastaanotolleen. Hänellä tosin oli seuraava vapaa aika vasta melkein kuukauden päästä. Siihen asti hän neuvoi minua pitämään Robertin turvassa, katsomaan, ettei tämä satuttaisi itseään. Hän suositteli minua leikkaamaan Robertin kynnet hyvin lyhyiksi ja viilaamaan terävät kulmat pois. Hän neuvoi myös, että voisin kokeilla jonkinlaista pään ja kasvot peittävää pipoa, mutta sellaista, mikä ei häiritsi yöllä nukkumista tai voisi pyörähtää hengitysteiden eteen.

Leikkasin ja viilasin Robertin kynnet samana iltana. Hän ei pitänyt siitä vähäänkään, ja koko urakassa kesti melkein tunti, sillä hän yritti kovasti taistella vastaan. Olin lämmittämässä meille iltapalaksi kuumaa hunajamaitoa. Oma kuntonikaan ei ollut mainittava. Olin viime päivinä joutunut ottamaan rollaattorin käyttöön sisälläkin, ja pelkkä pöydästä nouseminen, jääkaapille ja siitä liedelle käveleminen tekivät tiukkaa. Tällä menolla en pääsisi ulos kesälläkään, mietin surullisena. Ikkunan takana vanha pihlajapuu oli marjaton, tilhet olivat syöneet ne pois talven aikana, ja uudet lehdet alkoivat nyt hiljalleen versota.

Robert istui pöydässä ja tuijotti ulos. Yhtäkkiä hän sanoi hyvin hiljaa, matalalla ja karkealla äänellä, joka muistutti koiran murinaa:

”Juustoa, juustoa.”

Pelästyin ja hunajapurkki putosi kädestäni. Onneksi kansi piti eikä sotkua syntynyt. En kuitenkaan saisi mitenkään itse nostettua purkkia lattialta, mietin harmistuneena.

”Haluatko sinä juustoa? Voin leikata pari palaa iltapalaksi, jos haluat? Ja Robert kiltti, voisitko nostaa tuon hunajapurkin minulle?”

”Juustoa, juustoa, reikiä lisää, kohta ei ole mitään jäljellä!” Hänen muriseva äänensä kasvoi kammottavaksi huudoksi. Pelästyin niin kovin, että purskahdin itkuun. Tiesin, että hän puhui aivoistaan. Minulle juolahti mieleen, ettei puhuja ehkä ollut edes veljeni.

”Kuka sinä olet?” Kysyin hiljaa.

”Hmm… Ei kuka vaan ketkä. Me asumme nyt täällä. Hän on kohta poissa kokonaan”, Robert vastasi irvokkaasti. En pystynyt mitenkään jäämään tämän ihmisen kanssa kaksin. Aloin hitaasti ja kömpelösti vaappua rollaattorini kanssa kylpyhuonetta kohti. Kyyneleet virtasivat pyöreille poskilleni.

”Et sinä pakoon pääse. Nälkä kasvaa syödessä, eikö vain?” Robert murisi perääni ja nauroi sitten. Pääsin kylpyhuoneeseen ja lukitsin oven perässäni. Istuin rollaattoriini ja puhaltelin ilmaa ulos rauhoittaakseni itseni. Kerrankin sain istua kylpyhuoneessa rauhassa, keittiössä oli hiirenhiljaista. Näin mielessäni, miten Robert istui pöydän ääressä tuntematon hymy kasvoillaan. Hetken kuluttua kuulin, miten maito liedellä alkoi kiehua ja tuli yli kattilasta. Silloin minun oli palattava takaisin keittiöön. Robert seisoi lieden edessä, kattila kädessään ja hymyili iloisesti. Hän sanoi aivan normaalilla äänellä:

”Hupsista. Tämä taitaa olla pilalla, mutta laitetaanko uusi satsi?”

Vanhempi konstaapeli Airas

En ollut eläessäni nähnyt vastaavaa. Naapurit olivat soittaneet hädissään poliisit, kun olivat kuulleet viereisestä talosta kantautuvan kammottavan kirkunan ja huudon. Me saavuimme paikalle niin pian kuin suinkin ehdimme ja koputtelimme oveen aikamme. Koska kukaan ei tullut avaamaan, me koetimme ovea eikä se ollut lukossa. Me astuimme varovasti sisään ja huutelimme samalla, kun tarkastimme huoneet läpi. Kun pääsimme makuuhuoneeseen, minulta pääsi huuliltani hätääntynyt henkäisy. Kuten sanoin, en ollut eläessäni nähnyt vastaavaa.

Huoneen nurkassa itui kyyryssä vanha mies. Hänen edessään lattialla makasi liikkumaton vanha nainen. Kun silmäni tottuivat hämärään, saatoin erottaa, miten vanha nainen oli revitty vatsasta auki ja sisäelimet repsottivat puoliksi lattialla. Vanha mies kääntyi meihin ja hänen kasvonsa olivat veren peitossa. Hän jauhoi suussaan lihanpalaa, joka roikkui puoliksi ulkona suupielestä. Kun hän näki meidät, hän hymyili ja kirkaisi hirvittävällä, kimakalla äänellä:

”Juustoa!”

Voikukkia tuulessa

Rebekka puunasi punaista verta käsistään pyyhkeellä, mutta veri oli jo osaksi ehtinyt kuivua eikä tahtonut irrota. Hän heitti tahratun pyyhkeen reppuun, johon hän oli jo riisunut yltään verisen päällyspaidan. Sitten hän sulki repun. Hän hieroi sormenpäillä ohimoitaan ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi. Teltta vieressä alkoi jo haista kesäaamun kuumassa paahteessa ja hän näki suurten ja pulleiden kärpästen pörisevän vaaleanruskean teltan avonaisella suulla. Metsäpuiden oksilla pikkulinnut pomppivat uteliaina ja visersivät kuin kysyäkseen, mihin Rebekka oli nyt menossa. Minne hän voisi paeta? Toisen teltan, pienemmän ja punaisen, suulta esiin pilkistivät pienten lasten jalat, kahdet vierekkäin. Lapset olivat riisuneet kenkänsä jaloistaan ennen telttaan kömpimistä ja lenkkitossut odottivat siististi ruohikolla. Rebekka sulki isomman teltan vetoketjun ylös asti ja meni sitten herättämään lapsia. Noel heräsi helposti ja kysyi heti, mitä äidin käsissä oli.

”Ei mitään hätään. Äidille tuli vain pieni haava, siinä kaikki”, Rebekka vastasi pojalle ja nosti sitten Rosen, joka ei millään jaksanut herätä, käsivarsilleen ja lähti kantamaan tätä sylissään.

”Nukkuupa siskosi sikeästi. Voi ei, toivottavasti hän ei ole tulossa kipeäksi”, Rebekka mutisi pojalle, joka tuijotti sisartaan silmät suurina.

”Tule Noel. Meidän pitää nyt lähteä”, Rebekka sanoi pojalle.

”Mutta isä nukkuu vielä, eikö hänet pitäisi herättää kanssa?” Poika kysyi kummastuneena ja otti askeleen kohti ruskeaa telttaa.

”Ei, ei! Anna isän nukkua rauhassa. Me menemme kolmin. Mennään vain vähän kävelylle. Tule!”

Aurora

Vanhan talon pihanurmella kasvoi valtavasti voikukkia. En ollut koskaan nähnyt niitä niin paljon yhdessä paikassa. Nurmi näytti keltaiselta mereltä. Siellä täällä lenteli raidallisia kukkakärpäsiä ja puutarhan isommissa kukissa kuhisi pörröisiä kimalaisia. Veljeni perheineen oli muuttanut taloon kolme kuukautta sitten, mutta minä en ollut ehtinyt vierailulle aikaisemmin. Nyt kun olin saanut huolestuneen soiton Antonin työpaikalta, ettei tämä ollut saapunut kesälomaltaan takaisin töihin, olin ajanut melkein 400 kilometriä tarkistaakseni, mitä oikein oli meneillään. Anton ei ollut vastannut puheluihini, vaikka olin soittanut joka päivä viikon ajan, ja minulla alkoi olla vatsassani paha aavistus.

Näytti siltä, ettei talossa oltu käyty ainakaan pariin viikkoon. Ikkunoissa verhot riippuivat suljettuina, joten en nähnyt sisään juuri mitään. Postilaatikko oli tulvillaan mainoslehtisiä ja kirjekuoria. Ulko-ovi oli lukossa, kuten olin arvannut heti pihaan astuessani. Soitin ovikelloa kaksi kertaa ja koputtelin useaan otteeseen varmistuakseni, mutta talossa ei kuulunut mitään liikettä. Sitten lähdin poliisiasemalle. En enää tiennyt mitä muutakaan tehdä. Ei ollut lainkaan veljeni tapaista olla pitämättä yhteyttä niin pitkään. Sitä paitsi Anton ei olisi koskaan jäänyt pois töistä, hänen työnsä oli hänen koko elämänsä. Lisäksi myös hänen perheensä oli kadoksissa, mikä ei ollut lainkaan hyvä merkki.

*

Rebekka oli kulkenut jo monta tuntia metsässä Rosea kantaen ja hänen käsiään väsytti ja kivisti. Lisäksi Noel oli alkanut valittaa nälkää ja kylmää. Niinpä Rebekka päätti, että he olivat päässeet tarpeeksi kauaksi leiripaikaltaan ja saattoivat pysähtyä hetkeksi. Hän laski Rosen sylistään, tyttö tuntui kylmältä ja hän nukkui vieläkin. Rebekka arveli sen johtuvan siitä, että tyttö oli herännyt yöllä ja nähnyt isänsä ja kaiken sen veren, ne haavat. Rebekka värisi muistolle. Hän oli havahtunut siihen, että tyttö istui omassa teltassaan, ovi auki ja tuijotti heitä. Silloin Rebekka oli kopannut Rosen syliinsä ja rauhoitellut tätä. Mutta se, mitä tyttö oli ehtinyt nähdä, oli varmasti aiheuttanut tälle melkoiset traumat. Niinpä hän antoi tytön nukkua pois pahaa oloaan.

Rebekka riisui tytön yltä vaatteet ja kylvetti tämän sitten pienessä purossa. Vesi ei onneksi ollut erityisen kylmää eikä Rose vastustellut. Rebekka käski myös Noelin peseytyä ja poika riisui itse vaatteensa ja kahlasi veteen.

”Äiti. Minne me olemme menossa?” Noel kysyi purossa seistessään.

”Me vain vähän lenkkeilemme. Eikös olekin mukavaa nähdä mitä kaikkea metsästä löytyy?” Rebekka vastasi iloisesti. Noel pudisti päätään.

”Minä haluan isän luo.”

Rebekka haroi takkuista vaaleaa tukkaansa hermostuneesti, asetti Rosen mukaansa pakkaaman viltin sisään, joka oli repussa veristen tavaroiden kanssa, ja mietti, missä he voisivat nukkua yönsä. Pelko hiipi sydämeen: pelko siitä, että poliisit tulisivat hänen perässään, että he löytäisivät hänet ja veisivät pois hänen lapsensa. Pelko siitä, että Antonin aave palaisi yön turvin kummittelemaan. Ei Rebekka ollut tarkoittanut tappaa miestään, niin oli vain käynyt. Se oli ollut vahinko. Hänen oli ollut pakko suojella itseään ja lapsiaan.

Aurora

Naapurit olivat osanneet kertoa veljeni perheineen lähteneen telttailemaan läheisten vuorten rinteillä kasvaviin metsiin. Alue olisi hirvittävän iso haravoitavaksi, mutta useat kymmenet vapaaehtoiset lähtivät aamunkoitteessa auttamaan urakassa. Poliiseilla oli koirat mukanaan, ja paikallistelevision toimittajatkin olivat vaihtaneet pukunsa verkkahousuihin ja tarpoivat päättäväisinä kuvauskameroineen vaikeakulkuisessa metsässä. Kurkkuani kivisti pelko ja huoli siitä, että he olisivat joutuneet luonnossa johonkin onnettomuuteen. Samaan aikaan ajatus kuitenkin tuntui epäuskottavalta, sillä veljeni oli kokenut eräkävijä.

Puolen päivän aikaan olin jo väsynyt metsässä kulkemisesta ja hikikarpalot valuivat suolaisina kasvoilleni liimaten etuhiukset otsaan kiinni. Olin varma ettemme ikinä löytäisi veljeäni. Ajatukset siitä, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, kiusasivat minua lakkaamatta. Porottava aurinko paistoi suoraan ylhäältä, puisesta metsänkatosta läpi. Puissa linnut lauloivat. Minulla oli taskussa mukanani keräämiäni voikukkia, jotka olivat alkaneet nuutua ja kuolla. Pudotin käpristyneet kukat maahan ja katsoin niiden leijuvan hetken auringonvalossa, vienossa tuulessa, ennen kuin ne putoilivat maahan. Keltaista sadetta.

Kului koko päivä, toinen ja kolmas. Aloin menettää toivoni. Suurin osa vapaaehtoisista ei enää saapunut auttamaan etsinnöissä. Poliisejakin tuntui olevan vähemmän. Olin kuullut huhuja, että etsinnät lopetettaisiin viidennen päivän jälkeen. Neljäs päivä, viides. Tunsin oloni epätoivoiseksi, murtuneeksi. Saisinko koskaan tietää, mitä veljelleni tapahtui? Sitten he löysivät viimein leirin.

Poliisit eristivät paikan samassa ja kielsivät innokkaita toimittajia kuvaamasta. Minua ei päästetty näkemään leiriä, mutta kuulin, että näky oli ollut hirveä. Veljeni ruumis oli löytynyt pahasti mädäntyneenä teltan sisästä. Häntä oli lyöty puukolla useita kertoja, kymmeniä. Kyseessä ajateltiin olevan viharikos sen väkivaltaisen luonteen vuoksi. Mutta kuka oli hyökännyt veljeni kimppuun? Oliko hänen vaimonsa ja tyttärensä onnistuneet paeta hyökkääjää? Vai voisiko olla, että veljeäni puukottanut oli ollut hänen oma vaimonsa? Sitä en saattanut uskoa. Epätoivo, jonka olin ajatellut olleen suurinta mahdollista kipua, vaihtuikin nyt helvetilliseen tuskaan. Puhelimeni soi lakkaamatta ja toimittajat koputtelivat ovelle. Minä hautasin pääni tyynyyn, enkä tahtonut puhua kenellekään. Veljeni talossa, johon olin naapurin vara-avaimella päässyt sisään ja majoittautumaan, haisi kummalta: yksinäisyydeltä. Pihamaalla voikukat olivat muuttuneet hentoisiksi, valkoisiksi palleroiksi.

*

Rebekka oli kulkenut päiviä metsässä. Rose alkoi näyttää sairaalta: tyttö nukkui vieläkin pitkiä aikoja ja iho oli kalpea. Lapsi tuntui hennolta Rebekan sylissä, ja tämä pelkäsi, että lapsi saisi keuhkokuumeen, jos he eivät pian pääsisi lääkäriin. Mutta miten hän voisi mennä ihmisten pariin tekemänsä jälkeen? Olivatko poliisit jo löytäneet Antonin? Olisiko läheisten kylien ja kaupunkien kaupat ja huoltoasemat tulvillaan kuvia Rebekasta? Etsintäkuulutettu.

Noel kyseli isäänsä ja valitti metsässä tarpomisesta, sammalpedeissä nukkumisesta ja kylmistä öistä. Rebekka ei voisi ikuisesti kiertää kehää puiden keskellä. Hänen olisi päästävä pakoon jonnekin, missä voisi pitää huolta lapsistaan, mutta minne? Painajaiskuvat Antonista makaamassa verisessä lammikossa teltan seisovassa ilmassa kiusasivat jokaista valveillaolo hetkeä, ja nukkuessaan Rebekka näki kärpästen lentelevän kuolleen miehensä kohoilemattomalla rinnalla.

Rebekka ei enää erottanut päiviä tai osannut sanoa kauanko he olivat metsässä kulkeneet. Eväät olivat loppuneet ja he tarvitsivat kunnon ruokaa kipeästi. Lopulta hellepäivät loppuivat ja sade piiskasi heitä suojaamattomassa maastossa. Rebekka painoi vilttiin käärittyä tytärtään rintaansa vasten ja tuuditti poikaansa kainalossaan. He sairastuisivat kaikki kuolettavasti kastuessaan sellaisessa myrskyssä. Rebekkaa pelotti niin, että henki ei tahtonut kulkea. Kuumat kyyneleet polttivat viileässä kesäsateessa hänen poskiaan.

Aurora

Rebekan jäljet löytyivät kaikkialta rikospaikalta. Poliisit päättivät antaa tiedon paikalliselle medialle, että he etsivät Rebekkaa ja tämän kaksivuotiasta tytärtä, joka saattaisi äitinsä kanssa olla vaarassa. Poliisit eivät olleet löytäneet mitään merkkiä ulkopuolisesta hyökkääjästä, oli siis oletettavaa, että Rebekka oli tappanut miehensä. Mieleni tuntui tyhjältä. Kyyneleet eivät enää tulleet. Sen sijaan jostakin syvältä sisältäni kantautui viha, joka kasvoi ja kovetti sisintäni. Viha, jollaista en ollut koskaan saattanut kuvitella.

Valkeat voikukkapallot lentelivät kovassa tuulessa. Myrsky oli nousemassa ja tummat sadepilvet hiipivät horisontissa. Ilmassa leijui odotus. Rebekalla ja veljelläni oli ollut ongelmia. Menetettyään esikoispoikansa vuosi sitten, Rebekka oli vetäytynyt täysin itseensä. Heidän poikansa, Noel, oli juossut luvatta pois kotipihalta ja jäänyt liian kovaa ajaneen auton alle. Autoa tai sen kuljettajaa ei ollut koskaan saatu kiinni. Anton ja Rebekka olivat kummatkin rypeneet vihassa ja surussa, mutta arjen oli täytynyt jatkua Rosen takia. Pieni tyttö oli yhä tarvinnut ruokansa, kylpynsä, vaipanvaihdot, rutiinit ja päiväunet. En ollut mitenkään pystynyt käsittämään, miten veljeni ja Rebekka olivat selvinneet päivästä toiseen, mutta he olivat. Olin tietoinen siitä, että he olivat riidelleet paljon. Veljeni oli sanonut, että Rebekka oli mieleltään hieman järkkynyt eikä Anton ollut tiennyt, mistä hakea apua. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että tilanne oli päässyt kärjistymään väkivaltaiseksi. Nyt minä tunsin syvää, pohjatonta vihaa Rebekkaa kohtaan, veljeäni kohtaan, mutta eniten itseäni kohtaan. Ja huolta pikku Rosesta.

*

Rebekka löysi tien ulos metsästä. Sade oli loppunut. He kulkivat tuulessa huojuvien viljapeltojen poikki kohti läheistä maataloa. Rebekka ei osannut päättää, mitä hän tekisi. Hän kantoi kumpaakin lastaan sylissään ja lähestyi punaista ulkorakennusta. Rebekka kurkisti sisään eikä siellä näkynyt kuin kaksi karsinaa, punaruskea iso hevonen ja musta poni. Eläimet luimistivat korviaan ja mulkoilivat Rebekkaa ja lapsia epäluuloisesti, kun he astuivat sisään. Rebekka löysi olkia, joiden päälle teki pedin sairaalle Rose raukalle ja valittavalle Noelille. Sitten hän löysi vesihanan, pesi kätensä ja kasvonsa ja joi. Hän laski vettä metalliseen ämpäriin ja kiikutti tämän lapsien luo.

”Juokaa, peseytykää, kultaseni. Tämän yön saamme nukkua lämpimässä”, Rebekka kehotti.

Yö laskeutui ja kuunsirppi loisti sumeista tallin ikkunoista sisään kalpeana ja sinisenä. Rebekka ajatteli, miten ihanan pehmeiltä ja kuivilta oljet tuntuivat poskea vasten. Hän nukkui paremmin kuin kertaakaan aikaisemmin teltoilta lähtemisen jälkeen.

Rebekka heräsi hirveään huutoon. Hän säpsähti pystyyn ja tarrautui automaattisesti lapsiinsa riuhtoen nämä syliinsä. Tallin ovella seisoi järkyttynyt nainen, vanhempi nainen, yllään haalistuneet farkkuhaalarit ja keltainen t-paita. Hänellä oli kädessään ämpäri ja kasvoillaan järkyttynyt tuijotus. Siniset silmät olivat nauliutuneet Rebekkaan, joka oli noussut seisomaan ja etsi kuumeisesti pakoreittiä. Karsinoissa hevonen ja poni kummatkin potkivat ovia ja hirnahtelivat pelokkaina. Naisen takaa tulvi talliin aamuauringon sumun läpi paistava kirkas kajo ja ilmassa leijui pöly. Rebekka mietti hetken ja syöksyi sitten eteenpäin vauhdilla. Hän juoksi naisen ohi ja vältti juuri tämän käden, joka hapuili otetta hänestä. Rebekka juoksi ulos ja suoraan viljapeltoon. Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi ja kuuli naisen huutavan peräänsä.

Rebekka ei lopettanut juoksemista ennen kuin oli taas metsässä. Puiden lomassa turvassa. Hän kompuroi epätasaisella metsänpohjalla ja melkein nyrjäytti nilkkansa sammaleen alla piileksiviin koloihin. Rebekka ei tiennyt miten kauan oli kulunut, kun hän kuuli etäisesti sireenien kirkuvan. Hän itki ja tarpoi eteenpäin. Hän tiesi kuitenkin pakomatkansa päättyneen, kun kuuli koirien haukkuvan jossakin kaukana takanaan.

Aurora

Poliisit olivat saaneet kiinni likaisen otuksen, viikkoja metsissä piileskelleen, luisevan naisen, jonka hiukset olivat muuttuneet pölystä ja mudasta harmaiksi ja rastamaisiksi. Naisen, jonka vaatteet olivat olleet kuivuneen veren peitossa, ja joka oli ollut hysteerinen, suorastaan eläimellinen. Tämä oli kantanut mukanaan jo pitkään kuolleena ollutta, haisevaa, mädäntyvää pikku tyttöä. Rose. Rebekka oli ollut harhainen, anoen apua sairaalle tyttärelleen, ymmärtämättä, että tämä oli ollut kuollut koko ajan. Lisäksi nainen oli väittänyt, että hänellä oli mukanaan poikansa, vuosi sitten kuollut ja haudattu Noel. Poliisit eivät olleet nähneet mitään poikaa, tätä ei tietenkään ollutkaan. Rebekka oli kuitenkin kantanut repussa mukanaan kahden lapsen vaatteita veren tahrimien omien vaatteiden kanssa. Miten sekaisin Rebekka oli saattanut olla.

Kului viikko ennen kuin asia alkoi selviämään todella. Rebekka oli hyvin, hyvin sairas ja veljeni oli tiennyt sen. Tämä oli uhannut lähteä ja viedä Rosen mukanaan, ellei Rebekka hankkiutuisi hoitoon. Samaan aikaan he olivat kuitenkin koettaneet selvittää välinsä, korjata rikkoutuneen perheen. Muutto uuteen kotiin oli ollut osa yritystä, telttaretki kai myös. Mutta retkellä he olivat ajautuneet riitaan, ja paniikissa Rebekka oli iskenyt veljeäni kuusitoista kertaa puukolla. Se ei ollut itsepuolustusta, ei hätää tai pelkoa siitä, että Rebekka saattaisi menettää tyttärensä. Se oli silkkaa hulluutta, sairautta, hirveyttä. Ainakin minun silmissäni.

Rose oli herännyt riitelyyn. Hän oli nähnyt, mitä äiti oli tehnyt, hän oli ollut todistaja. Niinpä Rebekka oli kuristanut tyttärensä hitaasti. Hän ei ollut kuitenkaan tajunnut tekemäänsä, vaan kantanut kuollutta lastaan mukanaan metsässä. Hän oli kuvitellut tytön nukkuvan, olevan sairas eikä kyennyt näkemään, miten tämän ruumis hiljaa mureni hänen käsivarsillaan.

Minun elämäni ei koskaan enää palautuisi ennalleen, tiesin sen. Sellaista tuskaa, sellaista vihaa, ei voinut käsittää. Siitä ei pääsisi irti. Istuin rantakalliolla ja tuijotin hiljaa liplattavaa merta, kuuntelin sen puhetta. Mietin, miten ihmismieli saattoi kärsiä niin, että se kadotti täysin kosketuksensa todellisuuteen, vajosi kaikennielevään hulluuteen. Suljin silmäni ja puhalsin syksyn viilenevään tuuleen. Suljettujen silmieni takana näin voikukkien lentävän merituulessa.