Kuulin susien ulvovan

Joanna

Kevätaurinko sulatti jään puiden rungoilta ja ulkorakennuksen kattoharjanteelta. Helmeilevät vesipisarat putoilivat vielä viipyilevään hankeen luoden pienen pieniä koloja. Ilmassa tuoksui pihatieltä esiin kaivautunut hiekkamaa ja sen painaumiin muodostuneet lammikot. Aurinko roikkui alhaalla oranssinpunaisena aamusta utuisen taivaan alla ja lämmitti vihreitä talonseiniä. Tummanvihreät ikkunakarmit rapisivat maalia. Minä ujutin termospullon täynnä kuumaa kahvia reppuuni ja perään pakkasin mukaan vielä nipun punaisia kangasnauhoja, joita voisin kiinnittää puihin, jotta löytäisin takaisin kotiin. Tupakeittiössä tuoksuivat vielä aamiaiseksi paistamani pekonit ja pöydällä kulhossa lepäävät appelsiinit ja persikat sekä vastakeitetty kahvi. Kietaisin ylleni vaaleanruskean toppahaalarin, punaisen kaulahuivin ja pipon, ja sidoin sitten jalkaani vanhat ja haalistuneet hiihtomonot. Sukset nojasivat ulkona talon seinään.

Lumi olisi jo pehmeää ja upottavaa pelloilla, mutta metsässä pystyi vielä hiihtämään, sillä tiheä männikkö suojasi sen lumia valolta ja lämmöltä. Lämmin hengitykseni huurusi kirkkaaseen ilmaan pyörteinä. Katsoin aurinkoon ja siristin silmiäni. Minulla olisi vain muutama tunti aikaa ennen kuin aurinko laskisi ja tulisi pimeä. Silloin pakkanen nousisi ja minun olisi palattava takaisin kotiin.

Me olimme muuttaneet tilalle vasta äskettäin, enkä ollut vielä ehtinyt tutustumaan ympäröivään luontoon kunnolla. Olin kuitenkin lukenut, että aivan talomme läheisyydessä olisi muinaiskohteita, jääkauden muokkaamia luolia ja kivikautista jäämistöä. Nyt kun Juhana olisi kaupungissa lasten kanssa koko viikonlopun, minulla oli viimein aikaa käydä hiihtämässä ja etsimässä ne paikat. Olin hyvin tyytyväinen muistaessani kangassuikaleet, sillä tiesin, että niiden kanssa en voisi eksyä. Olin ottanut mukaan vasaran ja nauloja, joilla kiinnittäisin kankaanpalat puihin.

Aikani hiihdeltyä aurinko alkoi laskea puiden runkojen taakse ja pakkanen kiristyi. Pohjoisesta nousi kylmä tuuli ja minä käännyin äkkiä takaisin. Mitään muinaisjäänteitä en ollut löytänytkään ja sepäs minua harmittikin. Metsä oli viimeisen kilometrin aikana muuttunut entistä tiheämmäksi ja pimeämmäksi. Yritin katseellani erottaa hämärästä maisemasta viimeisimpänä kiinnittämääni punaista kangasnauhaa. Ponnistin vauhtia sauvoilla ja syöksähdin eteenpäin, mutta yhtäkkiä tunsin, miten lumi allani petti. Kiljaisin paniikissa ja sukset raapivat kallionpintaa minun pudotessani. Pudotus tuntui pitkältä, kunnes pysähdyin kapeaan kallionväliin ja jäin kivuliaasti puristuksiin.

Sukset olivat poikenneet ja toinen jalkani oli taittunut siten, että luu törrötti polvesta. Haukoin henkeäni ja vajosin tiukemmin kiinni ahtaaseen väliin. Itkin ja huusin aikani, mutta turhaan, ei minua kukaan kuullut. Lopulta ääneni muuttui käheäksi ja koetin rauhoittua. Valtava kipu viilsi kylkiäni ja olkapäitäni.

Voi hyvä Jumala, ajattelin. Kukaan ei olisi tulossa perääni katsomaan vielä pariin päivään, sillä kukaan ei tiennyt minun pikku retkestäni ja Juhana palaisi lasten kanssa vasta sunnuntaina. Paniikki puski kuumia kyyneleitä poskille yhä uudestaan. Miten ihmeessä minä selviäisin. Katsoin ylöspäin sen verran kuin sain niskaani liikutettua ja näin, miten suuret kallion nousivat korkealle ympärilläni. Niiden yllä uinui yön tummiin pilviin peittyvä taivas ja siinä loistavat tähdet. Minulla oli kylmä, hyvin kylmä. En mitenkään selviäisi vammojeni kanssa, enkä mitenkään pääsisi kiipeämään ylös, matkaa oli useita metrejä.

Minä painoin pääni takaisin alas ja tärisin. En tiennyt johtuiko se kylmästä vai pelosta. Hengitykseni höyrysi ympärilläni ja kylkiä puristi. Mahtoivatko sisäelimeni olla kunnossa? Epäilin, että useampi luu oli murtunut. Miten paljon minulla olisi aikaa saada apua? Minulla ei ollut syötävää tai edes juotavaa, sillä selässäni ollut reppu oli jatkanut putoamistaan ja oli juuttunut kiinni jonnekin alapuolelleni, mihin en yltäisi.

Sitten kuulin jotain: rapinaa ja raksahtelua. Hengitin hiljaa ja kuuntelin. Oliko se ihminen vai eläin? Yhtäkkiä yläpuolelleni ilmestyi tummia hahmoja. Susia? Tärisin paikoillani ja tuijotin ylös. Eläimet kiersivät ympärilläni, ne katselivat ja haistelivat. Onneksi olin pudonnut niin syvälle, etteivät edes sudet pääsisi minuun käsiksi. Minua itketti jälleen.

”Voi kiltit, osaisittepa auttaa minua.” Vastaukseksi sain matalaäänistä murinaa.

Tovin kuluttua eläimet kyllästyivät ja katosivat. Tunsin oloni yhä lohduttomammaksi, yksinäisemmäksi. Päässäni kumisi ja minua pelotti, että menettäisin tajuntani. Alkoi sataa lunta. Hennot hiutaleet laskeutuivat taivaalta kasvoilleni. Kuului jälleen ääniä. Ne kuulostivat askeleilta.

”Onko siellä joku? Apua!”

Ei vastausta. Sitten yläpuolelleni ilmestyi varjo. Haukoin henkeäni epäuskoisena.

”APUA, AUTTAKAA!”

Juhana

Joanna ei ollut soittanut perjantaiaamun jälkeen, ja olin jo valmiiksi hyvin huolissani. Kotiin päästyämme, olin heti huomannut, että kaikki ei ollut kunnossa. Silmääni pisti tyhjä talon seinusta, sukset puuttuivat. Olin päätellyt siitä, että Joanna oli mennyt metsään hiihtämään ja etsimään muinaisjäännöksiä, joista hän oli puhunut jo monta päivää ennen minun lähtöäni.

Jokin oli vikana, saatoin vaistota sen. Soitin vanhempani lapsille vahdiksi, ja lähdin sitten saman tien metsään etsimään. Joannan jälkiä ei ollut vaikea seurata, sillä hän oli naulannut kankaanpaloja reittinsä merkiksi. Minun fiksu tyttöni.

Vierähti jo pitkään ja aurinko alkoi laskea pilvien takana. Punaiset nauhat loppuivat. Valitsin suunnan ja lähdin etenemään, mutta viidentoista minuutin päästä käännyin takaisin ja palasin viimeisen nauhan luokse. Sitten valitsin toisen suunnan, mutta sekään ei tuottanut tulosta. Kolmas kerta olisi viimeinen, minun olisi palattava kotiin ennen kuin olisi täysin pimeää.

Tarvoin eteenpäin hangessa kipein jaloin. Kasvoni tuntuivat paleltuneilta. Pysähdyin yhtäkkiä kuin seinään. Edessäpäin näkyi jotakin. Hahmo? Lähdin rivakammin lähestymään sitä, mutta joka askeleella silmäni pyöristyivät enemmän. Haukoin henkeä kauhuissani. Kahden suuren männyn väliin oli sidottu nainen x-asentoon.

”Joan...”

Joanna oli yltä päältä veressä, hänen vaatteensa revityt, iho muuttunut pakkasesta valkoiseksi. Pitkin elotonta kehoa näkyivät suuret raatelun jäljet kuin valtava eläin olisi repinyt Joannan ruumiin kahtia. Vatsa oli auki ja sisäelimet puuttuivat. Alla oleva lumi oli muuttunut punaiseksi. Tunsin pyörtyväni. Lakosin polvilleni hankeen.

Hengitin kiivaasti ja maailma ympärilläni peittyi huuruiseen vaippaan. En tiennyt, miten päin olin, sillä päässäni pyöri niin kovin. Yritin nostaa katsettani ja pidättää hengitystäni. Puiden yllä kalpea täysikuu valaisi hirvittävää näkyä, ja jossakin kaukana kuulin susien ulvovan.

Suojassa

Rauna Ainassaari

Yön pimeä hiljaisuus ympäröi minut uhkaavana. Sitä rikkoi vain tammipuisen, sänkyni päädyssä seinään kiinnitetyn kaappikellon tasainen naputus. Se oli sukukalleus. Se ei kuitenkaan ollut soinut enää vuosikymmeniin enkä tiennyt miksi, siinä kun ei nähtävästi ollut mitään vialla ja vedin sen kuten pitikin. En ollut koskaan raaskinut maksaa siitä, että korjaaja tulisi mokomaa kelloa katsomaan. Minusta oli oikeastaan parempi, ettei se soinut. Varsinkin öisin, kun olin niin huonouninen muutenkin. Uni ei tullut nykyisin aina edes lääkkeillä. Usein vain makasin valveilla ja kuuntelin jokaista rasahdusta ja rapinaa nurkissa kauhulla. Minulle oli kerrottu, että sinä vuonna minun olisi määrä kuolla, enkä voinut olla pelkäämättä ennustuksen toteutumista.

”Sitten kun olet täyttänyt 83 vuotta, on sinun aikasi.” Niin oli mustalaisnainen minulle vakuuttanut. Syntymäpäivä oli mennyt ohi jo viisi kuukautta sitten. Viisi kuukautta olin odottanut sitä hetkeä kauhulla. Mutta samaan aikaan minä olin valmistautunut taisteluun. En tahtonut kuolla, niin olin päättänyt. Olin vielä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa vaikkakin asuin nykyisin vanhuksille tarkoitetussa rivitaloasunnossa, ja keittiön nurkkapöydälle oli ilmestynyt muovinen kippo, joka pursusi kaiken maailman lääkkeitä ja vitamiinilisiä ja maitohappobakteereja, sen sellaista. En minä muistanut mitä piti milloinkin ottaa, napsin silloin jotakin, kun johonkin kolotti. Mikään vakava sairaus ei ollut minua koskaan vaivannut. Silti, minä pelkäsin kuolemaa aivan kamalan paljon. En osannut kertoa miksi.

Olin lakannut käymästä ulkona tai edes avaamasta ovea muuta kuin toisinaan käyville kodinhoitajille ja ruokapalvelun toimittajille, joiden kanssa olin sopinut tarkat ajat, milloin heidän tulisi olla paikalla. Muuten en aukaissut oveani kenellekään. Minulla ei ollut enää lainkaan sukua hengissä enkä juuri piitannut ystävistäkään, sellaisia kun en koskaan ollut pitänyt montaa. Sitten kun olin kuullut, että varkaat kiertelivät ovien takana ja koputtelivat päästäkseen sisään vain viedäkseen arvotavaraa puolustuskyvyttömiltä vanhuksilta, olin päättänyt, että minä en oveani vieraille avaisi. Naapurin pappa oli ryöstetty jo kahdesti, mutta hänellä olikin ongelmia muistin kanssa.

En avannut myöskään verhoja koskaan ainoan ikkunani edestä. En piitannut katsella mutaista pihaa ja naapuritaloa, maisema ei ollut kummoinen. Oloni tuntui turvallisemmalta, kun olin piilossa katseilta. Olin vuorannut suihkun lattian matoilla, sillä olihan totta, että moni vanhus kuoli kaatuessaan omassa kylpyhuoneessaan. Käytin myös useimmiten jaloissani tossuja, joissa oli kuminen pohja ihan vain, jotta en kaatuisi missään muuallakaan. Ruoka tuli tilauspalvelusta, en uskaltanut itse lämmittää uunia tai käyttää liettä, olisinhan voinut vaikka aiheuttaa tulipalon. Mikroaaltouuni lämmitti kaiken tarpeellisen, vaikka en juuri pitänyt siitäkään. Kaiken ruuan pilkoin tai survoin oikein pieneksi, jotta en vain pääsisi tukehtumaan. Kovia karkkeja tai sen sellaisia en syönyt lainkaan.

Elektroniikkaa käytin vähän. Kahvinkeitin ja mikroaaltouuni minulla oli keittiössä, televisiosta katsoin toisinaan uutiset, mutta pidin senkin aina sulkiessani irti seinästä. Minulla oli myös radio, jota kuuntelin mielelläni, sekä puhelin, joka olisi hyödyllinen, jos jotain kuitenkin sattuisi. Lisäksi olin suojannut kangaskääreillä terävät pöydänkulmat ja muut, joihin voisin osua, jos sattuisinkin kompastumaan ja kaatumaan. Ajan myötä olin kumartunut kasaan sen verran, että olin määrännyt huoltomiehen laskemaan hattuhyllyn ja liian korkealla olevat kaapit matalammiksi, jotta minulla ei olisi mitään syytä kurkotella mihinkään. Olin siis kaikin puolin valmis ja turvattu, en nähnyt mitään mahdollisuutta mustalaisnaisen minulle muutama vuosikymmen sitten antaman ennustuksen toteutumiseen. Ja kun täyttäisin 84, voisin kenties sen kunniaksi lähteä ulos pitkän vuoden jälkeen. Ainoa mahdollisuus sille, että kuolemanennustukseni toteutuisi, olisi yllättävä sairaskohtaus, jonka uhka pitikin minut valveilla usein öisin. Sellaiselle en voisi mitään. Ja toisinaan, kun minua kolotti tai rintaani pisti, olin hälyttänyt hoitajat avuksi, niin paljon olin pelännyt kuolevani. Itse asiassa hoitajat olivat jo kyllästyneet hälytyksiini.

”Saattavat olla vain ruuansulatusvaivoja.” Mutta minä en halunnut ottaa riskiä. Joku kerta kyseessä voisi olla sydänkohtaus.

Se pistävä tupakan ja syreenintuoksuisen hajuveden tuoksu vainosi minua öisin. Jokin minussa oli vakuuttunut ennustuksesta. Kenties kaikella alkoholilla oli ollut osuutta asiaan tai ehkä vain asuntovaunun hämärä valaistus ja kullatut kankaat olivat saaneet pääni pyörälle. Minä olin pelännyt todella, pelkäsin yhä. Viime viikolla hankin ulko-oveen vielä ketjulukon tavallisen lukon lisäksi, ja kaikki pöytähopeat olin käärinyt valkeaan liinaan ja piilottanut patjani alle. Käytin vain kertakäyttöastioita, niillä en saisi itselleni haavaakaan aikaiseksi, jos veitsi tai haarukka sattuisi lipeämään kädestä. Mukillinen vettä odotti aina tiskipöydällä, olihan nyt kesä ja kuuma sisälläkin, täytyisi muistaa juoda tarpeeksi, jottei kuivuisi. Siinä mukissa oli liljankuvia ja se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanha.

Viisi kuukautta myöhemmin

Näin unta siitä, miten kylmä tuuli hiveli poskiani illan kajossa. Havahduin hereille ja huomasin seisovani keskellä yksiötäni hämärässä. Oli talvi, verhot olivat suljetut enkä ollut varma, oliko yö vai päivä. Minulla oli vahva tunne, että juuri äsken olin uneksinut vanhan kaappikellon soivan. Räpyttelin silmiäni, jotka koettivat tottua heikkoon valaistukseen. En tuntenut silmälaseja kasvoillani.

Sitten näin jotakin. Edessäni seisoi mustiin pukeutunut, pitkä mies kädet edessään, sormet ristikkäin toisiinsa nivottuina. Hänen kasvoillaan oli omituisen liikahtamaton ilme. Pelästyin kamalasti. Joku oli murtautunut sisään.

”Hei Rauna. minä olen tullut hakemaan sinua.”

”Mitä sinä tarkoitat? Mene pois tai soitan poliisit!”

”Rauna, katso taaksesi”, mies kehotti äänellä joka kumisi pääni sisällä hänen avaamatta suutaan. Minä käännyin ja katsoin sänkyyni, jossa kauhistuksekseni makasi joku. Tarkemmin katsottuna se olin minä itse. Sängyn yläpuolella ollut tamminen kaappikello oli pudonnut seinältä päälleni, runnonut kasvoni ja ruhjonut päälakeni, joka vuosi verta.

”Ei ole mahdollista...” Kuiskasin.

”Rauna, meillä kaikilla on ennalta määrätty aikamme. Sinun aikasi on tullut täyteen. Lähde mukaani”, mies sanoi ja ojensi kättään minulle. Pudistin päätäni.

”Minä pidin kaikesta huolen. Minä olin varma, että mitään ei voisi tapahtua oman kotini turvassa. Miten minä en koskaan tullut ajatelleeksi tuota kelloa.”

”Kun sinä et muuten tahtonut lähteä, minun oli keksittävä jokin ratkaisu. Olen pahoillani Rauna, mutta meidän on aika lähteä nyt. Tulee kulumaan kolme päivää ennen kuin ruokapalvelusta tullaan tuomaan sinulle lähetys. Sinun ruumiisi joutuu odottamaan vielä tovin löytymistään.”

Tuijotin paksun puun alla vääntyneenä lepääviä kasvojani. Minua pelotti lähteä. Tunsin kipua ja kauhua, suunnatonta pelkoa. En nähnyt valkeaa valoa, en tiennyt minne olin menossa. Hiljalleen huone katosi ympäriltäni. Unessani olin kuullut kaappikellon soivan, oliko se ollut totta?