Iso pupu

Regina

Luppakorvainen kaniini hengitti nopein vedoin, äänettä ruohikossa. Minä seurasin, miten se painautui liikkumattomana maahan piilopaikassaan. Se piileskeli pikkuveljeltäni, Martinilta, joka istui vähän matkan päässä nurmella pelkkä vaippa yllään ja jokelteli maassa juokseville ötököille. Välillä Martin kiekaisi kovaan ääneen korkealta, kun jokin oli hänen mielestään oikein hauskaa. Tällöin lemmikkikaniini painautui maahan vielä lujemmin, ja sen takajalkojen lihakset jännittyivät. Se oli valmiina pinkaisemaan pakoon, jos Martin tulisi liian lähelle.

”Vipu”, sanoin kanille ja maiskutin kutsuvasti. Se säpsähti ääntäni ja kääntyi minua kohti hengittäen niin, että se vapisi edestakaisin paikallaan.

”Tule tänne poika. Ei hätää”, jatkoin rohkaisevasti ja kani pomppi luokseni turvaan hyvillä mielin. Se puski päätään paljaaseen sääreeni ja veti leukaansa ihoani pitkin merkitäkseen minut osaksi reviiriään. Minä nostin kanin syliini ja silitin sen paksua turkkia. Vipu painoi suuret, ruskeat silmänsä kiinni ja tuhahti tyytyväisenä. Painoin sen pitkät korvat eläimen selkää vasten.

”Pupu!” Martin kiljaisi nähdessään kanin sylissäni. Hän osasi jo lausua kaksitavuiset sanat, mutta enempään hän ei pystynyt. Esimerkiksi ”omena” oli pojalle ”ome” ja ”porkkana” oli ”pokka”, ”makkara” oli ”makka” ja minun nimeni, Regina, oli ”Reki”.

”Kyllä. Se on pupu”, sanoin pojalle rohkaisevasti.

”Pupu! Pupu!” Vipu painoi itseään minua vasten kauhistuneesti. Kani oli poikasesta asti ollut varsin sosiaalinen ja peloton ihmisiä kohtaan, mutta huutava pikkulapsi ei ollut sen mieleen alkuunkaan. Syy saattoi olla myös Martinin tavassa vetää eläinrukkaa korvista. Niinpä minä nousin tuoliltani niin, ettei Martin ylettäisi kaniin sylissäni.

”Pupu! Pupu! Pupu!” Poika huusi innoissaan ja kurotti kuolaisia, paksuja sormiaan ylöspäin.

”Pupu menee nyt häkkiinsä Martin. Pupun pitää mennä kotiin.” Näin pojan kasvoilla vilahtavan tyytymättömän ilmeen ja pelkäsin, että tämä alkaisi itkeä.

”Pupu...” Lapsi kuiskasi hiljaa ja käänsi minulle sitten selkänsä. Hän taapersi puoliksi kävellen, puoliksi konttien kohti marjapuskia ja toisteli hiljaa itsekseen sanaa mietteliäänä.

”No niin Vipu. Sinä olet turvassa. Mennäänpäs nyt, pääset häkkiisi”, ilmoitin kanille, joka katsoi minuun syyttävästi. Se oli saattanut juosta pihallamme vapaana aina ennen mokomaan lasta eikä pitänyt vapautensa menettämisestä.

”Olen pahoillani”, huokaisin ja kävelin pihan poikki suuren häkin luokse. Se oli pieni, punainen, kanoille tarkoitettu mökki, jossa oli verkkoaidattu ulkoilutila. Laskin Vipun häkkiin ja lisäsin kauroja kanin kuppiin. Se napitti minua anovasti. Keräsin ulkoa muutaman koiranputkenlehden ja annoin ne Vipulle. Se tarttui lehtiin dramaattisen kiukkuisesti, riuhtaisten ne käsistäni ja alkoi maiskuttaa kovaäänisesti herkkuaan.

Palasin Martinin luo, mutta poikaa ei näkynyt missään.

”Martin!” Huusin ja kiersin marjapensaita. Vatsanpohjaani vihlaisi. Miten pitkälle poika olisi ehtinyt pötkiä? Äiti olisi hyvin vihainen, jos kuulisi minun päästäneen veljeni poistumaan pihaltamme. Seurasin pihan reunassa kulkevaa puuaitaa ja etsin siinä jälkiä aidan ali ryömimisestä, mutta ruoho kaikkialla oli koskematonta.

”Martin! Martin!” Huusin nyt jo hieman hädissäni. Askelsin nopeasti ympäri pihaa ja kurkistelin pensaisiin ja mättäisiin. Piha oli iso ja laakea, mutta sen ympärillä oli metsää ja järvi, joihin pieni lapsi voisi helposti kadota. Minä juoksin etupihalle ja hiekkatielle. Jospa Martin olisi lähtenyt sinnepäin, sillä hän tiesi, että sinne mentiin, kun jonnekin lähdettiin. Minun niskakarvani nousivat pystyyn kun huomasin tiehen painautuneet renkaanjäljet. Joku oli ajanut melkein pihaamme asti, enkä minä ollut kuullut. Juoksin jälkien perässä hetken, mutta luovutin sitten. Voisiko joku ollut kidnapannut Martinin? Kyyneleet valuivat poskilleni. Minä olin kääntänyt selkäni vain hetkeksi.

Vanhempani eivät lopulta edes ehtineet olla vihaisia minulle. He olivat aivan liian paniikissa ja suunniltaan huolesta. Pian pihamme kuhisi poliiseja, jotka kuvasivat renkaanjälkiä pihatiellä, haravoivat metsää koirien kanssa ja istuivat kahvikupit käsissään terassin puupöydän ääressä tenttaamassa minua. Mutta Martinia ei näkynyt missään enkä minä saanut itkua loppumaan. Männyn oksalla, metsän laidalla suuri huuhkaja levitti siipensä lentoon.

Ilta saapui ja poliisit lähtivät vakuutellen vanhemmilleni ensin, että poika löytyisi vielä. Renkaanjäljet olivat olleet peräisin postiautosta, se oli saatu jo varsin nopeasti selville. Meillä ei ollut mitään käsitystä, mitä Martinille oli oikein tapahtunut. Minä raahasin jalkojani väsyneenä ruohikkoa pitkin ja tuijottelin iltataivaalle, jossa tähdet alkoivat hiljalleen syttyä.

”Anteeksi...” Mumisin äidilleni jo sadatta kertaa sen päivän aikana. Äiti hymyili minulle väsyneesti ja koppasi minut syliinsä.

”En minä sinua syytä, kultaseni.”

Uni painoi silmäluomiani, mutta en millään kyennyt nukahtamaan. Asuin omassa ullakkohuoneessani, joka oli aina ollut minulle turvapaikka, sillä se oli minun vapaassa käytössäni eikä vanhemmillani ollut lupaa tulla sinne. Seinillä roikkui eläinjulisteita ja muutama bändijulistekin. Lattialla oli kodikas kasa pyykkiä, joka oli kerääntynyt kun kirjoituspöydän tuolin selkänojalta oli tila loppunut. Muuten huone oli minusta poikkeuksellisen siisti teini-ikäisen huoneeksi. Ainakin jos sitä vertasi ystävieni huoneisiin. Ullakon yhdestä pienestä ikkunasta paistoi sisään sininen kuunvalo, joka valaisi koko huoneen. Yleensä minä tunsin oloni täällä turvalliseksi, mutta sinä yönä minua pelotti ensimmäistä kertaa olla ullakolla yksin.

Tuhersin piirrosvihkooni pieniä kissankuvia kuunvalossa. Istuin sängyn reunalla paljaat jalat sylissäni ja vihko keikkui niiden päällä epämukavasti. Jossakin huoneen nurkassa kiersi kärpänen, kuulin välillä sen siipien käyvän hiljaisuudessa.

Ruksin yli jälleen yhden luonnoksen, joka ei ollut mieleiseni ja viskasin sitten koko vihon sivuun. Ojensin jalkani suoriksi ja venyttelin pitkään. Sitten nousin sängyltä ja kävelin ikkunan luokse. Samassa veri pakeni päästäni. Tuijotin ulos suu auki ja hengitin yhtä kiivaasti kuin Vipu aikaisemmin päivällä piilossaan.

”Martin!” Huudahdin. Poika seisoi pihan reunassa orvonnäköisenä pelkässä vaipassaan. Minä kompuroin portaisiin huutaen.

”Äiti! Isä” Martin on tullut takaisin!”

Vanhempieni toisen kerroksen makuuhuoneen ovi oli auki, mutta sisällä ei ollut ketään. Niinpä jatkoin suoraan alakertaan. Äiti ja isä olivat minua vastassa portaiden alapäässä hätääntyneinä. Minä puskin heidän ohitseen osoittaen ulko-ovea. Me kaikki juoksimme ulos peräkkäin ja suoraan pihan reunaan, jossa olin nähnyt Martinin seisovan. Poika oli yhä paikoillaan. Luojan kiitos!

Äiti nosti Martinin syliinsä ja halasi tätä tiukasti. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja kastelivat pojan vaalean tukan. Isä ja minä kurottelimme lasta kohti kuin emme voisi antaa hänen hetkeksikään kadota näköpiiristämme.

”Voi rakas kullannuppuni, missä sinä olet ollut?!” Äiti kysyi Martinilta.

”Pupu...” Poika piipitti sydäntä särkevästi. Minä purskahdin itkuun.

Martin oli seuraavat päivät hiljaisempi kuin aiemmin. Hän ei tahtonut puhua tai leikkiä eikä hän hymyillyt isän kaikista yrityksistä huolimattakaan. Poika oli muuttunut. Hänessä oli jotakin, mikä sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Öisin Martin nukkui äidin mukaan levottomasti ja heräsi tuon tuosta itkien. Ainoa sana, joka kolmen viimeisen päivän aikana Martinin suusta oli kuulunut, oli ”pupu”. Mietin, miksi Vipu oli jäänyt jotenkin vaivaamaan poikaa ja veinkin häntä toistamiseen katsomaan eläintä. Mutta Martin vain tuijotti kania ja pudisti päätään:

”Pupu!”

”Minä en ymmärrä. Pupu on tässä. Tämä on pupu. Martin kiltti, tule tähän”, kehotin poikaa ja nostin hänet polvelleni. Istuin nurmella ja Vipu oli vierelläni syömässä ruohonkorsia tyytyväisenä. Se ei enää pelännyt Martinia.

”Haluaisitko sinä silittää pupua Martin?” Ehdotin epätoivoisena. Silloin Martin katsoi minuun kulmat kurtussa.

”Iso pupu.”

”Mitä sinä sanoit? Onhan Vipu aika pulska, olet oikeassa”, naurahdin pojalle.

”Ei. Ei luppa. Iso.” Minä pudistin kummastuneena päätäni. En saanut kiinni pojan ajatuksesta.

Illan tullen me istuimme terassilla koko perhe. Oli vielä lämmintä ja kuunvalo oli voimakas. Isä oli laittanut iltapalaa grillissä ja minä istuin nauttimassa ananasta Martin sylissäni. Äiti oli mennyt hakemaan pyykkiä koneesta, jotta voisimme ripustaa ne yöksi ulos kuivumaan. Isä katsoi minuun ja huokaisi.

”Katsotko Martinin perään, jos minä vien astiat sisään?” Hän kysyi. Minä nyökkäsin, mutta kysymys pisti rintaani. Luottaisivatko he minuun vielä? Isä nousi, keräsi astiat ja katosi ovesta. Minä nuolin mehusta kostuneita sormiani. Martin liikahti sylissäni.

”Pupu.”

”Pupu on häkissään, kotonaan”, vastasin. Poika suuttui vastauksestani ja nyki paitani helmaa.

”PUPU!”

”Lopeta Martin! Ei täällä ole pupua”, tiuskaisin ehkä turhankin jämäkästi.

”Reki. Reki”, Martin yritti kiinnittää huomioni. Minä katsoin häntä suoraan silmiin. Silloin poika osoitti sormellaan jonnekin ja sanoi:

”Iso. Pupu.”

Seurasin hänen sormeaan ja jähmetyin paikoilleni. Metsänreunassa seisoi pitkä ja suuri hahmo, jolla oli yllään musta pupuasu.