Vain taivaalla virtaavia helmiä

 

Puiden paljaat ja valkeat rungot loivat paikoillaan vartovia pitkiä varjoja talvitaivaan valossa viileänä kimaltelevan lumen pintaan. Jalkani eivät enää kantaneet ja vajosin polvilleni pakkasen kovettaman hangen sisään. Kymmenvuotiaan heiveröinen ruumiini upposi syvälle lumivaippaan. Yläpuolellani sinivihreät revontulet huojuivat hennosti eteenpäin kuin taivaan läpi virtaava joki. Sen takana tuikahtelivat hopeiset tähdet kuin helmet joenpohjassa. Jotkut meistä uskoivat, että revontulet kätkivät sisäänsä menneiden ihmisten sieluja. Olisinko minäkin kohta vain yksi revontulista? Katsoin paljaisiin, sinertäviin käsiini, jotka olivat punaisen veren tahrimat. Pureva pakkanen ja lämpimän veren lemu sekoittuivat toisiinsa enkä tiennyt olinko kylmissäni vai polttiko minua.

Veripisarat tipahtelivat rinnasta ja vatsasta puhtaanvalkeaan lumeen. Metsä ympärillä oli hiljentynyt ja tyyni, liikkumaton. Hengitykseni karkasi sumupilvinä valoisaan yöhön. Äkkiä ylöspäin kohoavat puunrungot alkoivat tanssia kaatuen ympärilläni, kumartaen latvansa minua kohti. Maailma pyöri ja muuttui mustaksi. Jossakin metsässä noita alkoi jälleen soittaa. Minä kuulin soiton ensimmäistä kertaa, vaikka isä oli puhunut jo vuosi siitä, miten metsässä soittava noita teki hänet hulluksi. Kaaduin sokeana kasvot edellä jäiseen lumeen. Olin varma, että kuolisin, kuten olin katsellut vanhempieni ja sisareni kuolevan vain hetki sitten.

Olin väärässä. Heräsin sairaalasängystä sidottuna kääreisiin. Lääkkeet saivat pääni tuntumaan sumuiselta. Sänkyni vieressä istui virka-asuinen mies tuima ilme keski-iän karhentamilla kasvoillaan ja nuori poliisinainen vierellään.

”Tiedän, että olet varmasti shokissa kaikesta tapahtuneesta, mutta meidän täytyy esittää muutama kysymys. Luuletko pystyväsi vastaamaan meille?” Tuijotin kysymyksen esittänyttä poliisia pystymättä vastaamaan.

”Meidän täytyy saada tietää, kuka tämän teki?” Nainen sanoi kulmat kurtussa ja osoitti minun haavojani. Pudistin päätäni. En saanut sanaa suustani ulos, en osannut puhua.

Poliisit eivät luovuttaneet. He kävivät luonani lähes päivittäin, mutta minä en osannut puhua. Miten olisin voinut kertoa, mitä todella oli tapahtunut. Koko perheeni oli teurastettu. Olin ainoa, joka oli selvinnyt hengissä. Ja kaikki se olisi ollut estettävissä, jos joku ulkopuolinen olisi tiennyt, mitä suljettujen seinien sisässä todella tapahtui…

Viikkoa aikaisemmin

Posliininen perintölautanen särkyi kovaäänisesti lattiaan osuessaan. Äidin kädet tärisivät ja hän kumartui kiireesti poimimaan palasia repaleiselta puuvillamatolta. Äiti nosteli teräviä sirpaleita vaalean essunsa sisään ja minä tuijotin oviaukossa henkeäni pidätellen. Me kummatkin kuuntelimme, odotimme, oliko isä kuullut äänen. Hän oli.

Isä kiiruhti keittiöön, katsoi alas äitiin, joka kyyhötti lattialla syli täynnä lautasenpalasia. En tiennyt mitä odottaa. Huutaisiko isä, olisiko hän vihainen? Kenties hän nauraisi ja alkaisi innostuneena rikkomaan loppujakin lautasia. Tai ehkä hän purskahtaisi itkuun ja valittaisi siitä, miten äiti kohteli häntä kaltoin. Sellainen isä oli. Arvaamaton.

Tällä kertaa isä tyytyi sylkäisemään lattiaan ja irvistämään minulle paljastaen tupakan kellastamat hampaansa:

”Katso nyt millaisen kömpelyksen minä menin naimaan. Eihän tuosta naisesta ole mihinkään.” Sitten isä potkaisi ovenkarmiin ja käveli pois. Nypin hermostuneena paidastani nukkaa sormin. Äidin silmäkulmissa kimaltelivat kyyneleet. Hän oli pelästynyt niin, että terävä sirpale oli livennyt hänen kädessään ja kämmenessä kiilteli nyt ohut veriviiva.

Isä pahoinpiteli äitiä minun ja kolmivuotiaan siskoni nähden. En koskaan pystynyt ymmärtämään, miksi äiti ei edes yrittänyt puolustautua. Isä saattoi huutaa hänelle, lyödä häntä, tukistaa häntä, mutta äiti ei koskaan sanonut ensimmäistäkään poikkipuista sanaa. Hän oli säälittävä, kuin pelosta kangistunut kauris, joka ei kyennyt liikkumaan, vaikka metsästäjän piippu osoitti suoraan rintaan. Äiti vain istui hiljaa ja odotti. Hän teki kaiken, mitä isä käski, toteutti tämän kummallisimmatkin mielenhalut kyselemättä. Joskus minä kysyin äidiltä, miksi hän ei tehnyt mitään isälle. Äiti vain toisti toistamistaan:

”Sinä olet liian nuori ymmärtämään. Minä pidän isästäsi huolta. Hän ei ole terve. Katso kun hän on mieleltään sairas ja se sairaus on kulkenut hänen suvussaan jo sukupolvien ajan. Meidän pitää auttaa isää. Ei hän voi itselleen mitään, siksi meidän on annettava anteeksi, oltava kärsivällisiä.”

Siinä äiti oli oikeassa, että isä ei ollut terve. Ei kestänyt kauaakaan huomata, että hän ei ollut kuten muut. Isä väitti lakkaamatta, että taloamme ympäröivässä metsässä liikkui noita, joka soitti rumpua. Se teki isän hulluksi. Hän saattoi nousta keskellä yötä ja harhailla metsään aamutakissaan ”vaientamaan sen perkeleen noidan”. Minä en koskaan kuullut soittoa. Kun kysyin äidiltä, kuuliko hän, äiti vain pudisti hiljaa päätään ja hänen silmissään vilahti pakokauhu.

Isällä oli monta mielentilaa. Yhdessä hetkessä hän saattoi olla ihana ja lämmin ihminen, hauska ja hullunkurinen. Toisinaan hän oli ilkeä ja lipeväkielinen, joskus kylmä ja hiljainen. Joskus hän oli väkivaltainen ja äkkipikainen. Joskus isä nukkui päiviä putkeen. Talomme ympärillä kasvava metsä tuntui päivä päivältä tiheämmältä. Se nielaisi meidän perheemme sisäänsä ja koko ympäröivä maailma katosi. Äiti opetti minua kotona enkä minä koskaan saanut lähteä ulos talostamme. Katselin ikkunoista tummien metsäpuiden rankoja, jotka näyttivät lumisateessa taipuvilta haurailta vanhoilta miehiltä. Ne olivat kuin ikuiset sotilaat, jotka vartioivat punaista puutaloamme. Tuntui kuin aina olisi ollut talvi. Pakkanen ei koskaan hellittänyt ja lumi ei koskaan sulanut kokonaan pois.

Se päivä oli minun kymmenvuotissyntymäpäiväni. Kukaan ei tietenkään muistanut syntymäpäivääni. En saanut onnitteluja, en aamiaista sänkyyni, en kakkua enkä lahjoja. Ulkona kirkuva tuuli repi puiden juuria maasta. Ikkunalasit helisivät ja katonrajassa vinkui. Savupiipusta kantautui talvimyrskyn pahaenteinen tuoksu, joka sekoittui takassa seisovaan tuhkaan. Isä suuttui äidille silmittömästi, kun sai kuulla, että tämä oli käynyt kaupungissa hänen tietämättään. Äiti väitti ostaneensa vai säkin perunoita ja leipää, mutta isä laski kolikoita ja hänen mielestään rahaa puuttui paljon enemmän. Hän pieksi äidin oikein kunnolla.

Illalla myrsky rauhoittui. Valkea kuu nousi taivaalle suurena ja rauhallisena. Äiti tuli huoneeseeni, kun olin jo nukahtamassa.

”Tässä kultaseni”, hän kuiskasi ja ojensi pientä lahjapakettia. Äidin toinen silmä oli turvonnut melkein umpeen ja kääntynyt päässä kivuliaannäköisesti ympäri. Minua pelotti katsoa välkehtivää ja pullistelevaa valkuaista. Lahjapaketti äidin käsissä oli kaunista, vaaleanpunaista paperia ja punaista nauhaa. Äiti istui sängylleni ja ojensi lahjaa uudelleen:

”Älä pelkää, kultaseni. Äidillä on kaikki ihan hyvin. Avaahan lahjasi.”

Tartuin pakettiin ja revin paperin auki. Sisällä oli kaunis, keltainen röyhelömekko. Pala nousi kurkkuuni. Tämän takia äiti oli nyt puoliksi sokea. Hän halusi antaa minulle lahjan. Hän ei ollutkaan unohtanut minun syntymäpäivääni. Isä oli luultavasti kieltänyt äitiä ostamasta minulle lahjaa ja äiti oli siksi pitänyt mekon salassa. Tähän hän oli käyttänyt kaikki ne rahat. Kuumat kyynelet polttivat silmäluomieni takana.

Seuraavana aamuna oli kuin taivas olisi tehnyt kuolemaa. Taivaanrannassa paloi punainen kajastus kuin valuva veri. Sinä päivänä minun perheeni sai surmansa.

Sairaalan kuvottava löyhkä vei ruokahaluni. Olin taistellut henkeni edestä kahdeksan päivää. Lääkkeet saivat kivun turtumaan, mutta ne eivät poistaneet kauhukuvia, jotka ajoivat minua takaa. Näin yhä uudelleen, miten äitini makasi lattialla ja verilammikko hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan. Miten hän ojensi kätensä minua kohti, mutta minun oli käännettävä selkäni ja paettava. Näin yhä uudelleen, miten isä makasi yläkerran sängyssä runneltuna, kymmenten veitseniskujen puhkomana. Ja sisareni… Hän näytti vain nukkuvan pienessä lastensängyssään. Häntä oli isketty vain kerran. Se oli riittänyt. Kalpeaksi muuttuneet pulleat posket muistuttivat posliininukkea.

Poliisit olivat alkuun määränneet vartijan huoneeni ovelle siltä varalta, että murhaaja saattaisi tulla perääni. He eivät ymmärtäneet lainkaan. Vasta kun minä olin taistellut hengestäni viikon ja oli varmaa, että minä selviäisin, he tulivat luokseni sanoen:

”Sinun vammasi. Sinussa ei ole yhtäkään puolustusvammaa. Itse asiassa, lääkärit ovat sitä mieltä, että sinun haavasi ovat itseaiheutettuja...”

Eivätkä he olleet väärässä. Äitikään ei ollut ollut väärässä. Isä oli ollut sairas ja se sairaus oli kulkenut hänen suvussaan. En ollut jaksanut katsoa enää vierestä, miten isä hakkasi äitiä, miten sisareni tulisi kasvamaan siinä sairauden runtelemassa ja rujossa ympäristössä, jossa minä olin joutunut selviytymään kokonaiset kymmenen vuotta. Perheellemme ainoa tie ulos hulluudesta oli kuolema. Siksi olin livauttanut unilääkettä vanhempieni iltateehen. Isä oli juonut paljon, nukkunut tukevasti eikä edes jaksanut nostaa kättänsä minua vastaan, kun iskin häntä veitsenterällä kerta toisensa jälkeen. Lihava keskivartalo pullotti ylösnousseen paidan alta. Se pomppi ylös alas veitsen iskuista ja muuttui yhä punaisemmaksi.

Olin menettänyt täysin itsehillintäni isän kanssa, mutta sisarelleni en voinut tehdä samoin. Hän parkui sängyssään ja katsoi minua pelonsekaisin, suurin silmin. Hän ei pyristellyt vastaan, kun iskin veitsen suoraan hänen rintaansa.

Äiti oli vielä pystyssä, mutta hänkään ei taistellut vastaan. Hän ei edes anonut armoa. Hän vain ojensi kätensä ja koetti koskettaa minua, mutta minä käännyin pois ja jätin hänet vuotamaan kuiviin. Olin kuluttanut loppuun jo kaksi veistä. Nappasin veitsitupesta pienemmän, sahalaitaisen veitsen ja iskin sen rintaani, mutta käteni ei suostunut viemään iskua loppuun. Raavin vatsaani ja rintaani, mutta ne millään kyennyt upottamaan veistä syvälle. Luovutin ja lähdin kulkemaan metsään. Minä kuulin sen, viimein! Kuulin, miten metsässä noita soitti rumpua. Sen kuuleminen teki minut hulluksi.

Ympärilläni puiden rungot heittivät varjoja hankeen ja ylläni virtasivat revontulet jokena. Tähdet tuikkivat kuin helmet joenpohjassa. Ne olivat kuin avaruuden tyhjyydessä kirkuvia, unohdettuja sieluja. Oli kuin kolme uutta tähteä olisi syttynyt taivaalle silmieni edessä. He olisivat enää vain taivaalla virtaavia helmiä.