Puiden paljaat ja valkeat rungot loivat paikoillaan vartovia pitkiä varjoja talvitaivaan valossa viileänä kimaltelevan lumen pintaan. Jalkani eivät enää kantaneet ja vajosin polvilleni pakkasen kovettaman hangen sisään. Kymmenvuotiaan heiveröinen ruumiini upposi syvälle lumivaippaan. Yläpuolellani sinivihreät revontulet huojuivat hennosti eteenpäin kuin taivaan läpi virtaava joki. Sen takana tuikahtelivat hopeiset tähdet kuin helmet joenpohjassa. Jotkut meistä uskoivat, että revontulet kätkivät sisäänsä menneiden ihmisten sieluja. Olisinko minäkin kohta vain yksi revontulista? Katsoin paljaisiin, sinertäviin käsiini, jotka olivat punaisen veren tahrimat. Pureva pakkanen ja lämpimän veren lemu sekoittuivat toisiinsa enkä tiennyt olinko kylmissäni vai polttiko minua.
Veripisarat tipahtelivat rinnasta ja vatsasta puhtaanvalkeaan lumeen.
Metsä ympärillä oli hiljentynyt ja tyyni, liikkumaton.
Hengitykseni karkasi sumupilvinä valoisaan yöhön. Äkkiä ylöspäin
kohoavat puunrungot alkoivat tanssia kaatuen ympärilläni, kumartaen
latvansa minua kohti. Maailma pyöri ja muuttui mustaksi. Jossakin
metsässä noita alkoi jälleen soittaa. Minä kuulin soiton
ensimmäistä kertaa, vaikka isä oli puhunut jo vuosi siitä, miten
metsässä soittava noita teki hänet hulluksi. Kaaduin sokeana
kasvot edellä jäiseen lumeen. Olin varma, että kuolisin, kuten
olin katsellut vanhempieni ja sisareni kuolevan vain hetki sitten.
Olin väärässä. Heräsin
sairaalasängystä sidottuna kääreisiin. Lääkkeet saivat pääni
tuntumaan sumuiselta. Sänkyni vieressä istui virka-asuinen mies
tuima ilme keski-iän karhentamilla kasvoillaan ja nuori
poliisinainen vierellään.
”Tiedän, että olet varmasti
shokissa kaikesta tapahtuneesta, mutta meidän täytyy esittää
muutama kysymys. Luuletko pystyväsi vastaamaan meille?” Tuijotin
kysymyksen esittänyttä poliisia pystymättä vastaamaan.
”Meidän täytyy saada tietää,
kuka tämän teki?” Nainen sanoi kulmat kurtussa ja osoitti minun
haavojani. Pudistin päätäni. En saanut sanaa suustani ulos, en
osannut puhua.
Poliisit eivät luovuttaneet. He
kävivät luonani lähes päivittäin, mutta minä en osannut puhua.
Miten olisin voinut kertoa, mitä todella oli tapahtunut. Koko
perheeni oli teurastettu. Olin ainoa, joka oli selvinnyt hengissä.
Ja kaikki se olisi ollut estettävissä, jos joku ulkopuolinen olisi
tiennyt, mitä suljettujen seinien sisässä todella tapahtui…
Viikkoa aikaisemmin
Posliininen
perintölautanen särkyi kovaäänisesti lattiaan osuessaan. Äidin
kädet tärisivät ja hän kumartui kiireesti poimimaan palasia
repaleiselta puuvillamatolta. Äiti nosteli teräviä sirpaleita
vaalean essunsa sisään ja minä tuijotin oviaukossa henkeäni
pidätellen. Me kummatkin kuuntelimme, odotimme, oliko isä kuullut
äänen. Hän oli.
Isä
kiiruhti keittiöön, katsoi alas äitiin, joka kyyhötti lattialla
syli täynnä lautasenpalasia. En tiennyt mitä odottaa. Huutaisiko
isä, olisiko hän vihainen? Kenties hän nauraisi ja alkaisi
innostuneena rikkomaan loppujakin lautasia. Tai ehkä hän
purskahtaisi itkuun ja valittaisi siitä, miten äiti kohteli häntä
kaltoin. Sellainen isä oli. Arvaamaton.
Tällä
kertaa isä tyytyi sylkäisemään lattiaan ja irvistämään minulle
paljastaen tupakan kellastamat hampaansa:
”Katso
nyt millaisen kömpelyksen minä menin naimaan. Eihän tuosta
naisesta ole mihinkään.” Sitten isä potkaisi ovenkarmiin ja
käveli pois. Nypin hermostuneena paidastani nukkaa sormin. Äidin
silmäkulmissa kimaltelivat kyyneleet. Hän oli pelästynyt niin,
että terävä sirpale oli livennyt hänen kädessään ja kämmenessä
kiilteli nyt ohut veriviiva.
Isä
pahoinpiteli äitiä minun ja kolmivuotiaan siskoni nähden. En
koskaan pystynyt ymmärtämään, miksi äiti ei edes yrittänyt
puolustautua. Isä saattoi huutaa hänelle, lyödä häntä, tukistaa
häntä, mutta äiti ei koskaan sanonut ensimmäistäkään
poikkipuista sanaa. Hän oli säälittävä, kuin pelosta kangistunut
kauris, joka ei kyennyt liikkumaan, vaikka metsästäjän piippu
osoitti suoraan rintaan. Äiti vain istui hiljaa ja odotti. Hän teki
kaiken, mitä isä käski, toteutti tämän kummallisimmatkin
mielenhalut kyselemättä. Joskus minä kysyin äidiltä, miksi hän
ei tehnyt mitään isälle. Äiti vain toisti toistamistaan:
”Sinä
olet liian nuori ymmärtämään. Minä pidän isästäsi huolta. Hän
ei ole terve. Katso kun hän on mieleltään sairas ja se sairaus on
kulkenut hänen suvussaan jo sukupolvien ajan. Meidän pitää auttaa
isää. Ei hän voi itselleen mitään, siksi meidän on annettava
anteeksi, oltava kärsivällisiä.”
Siinä
äiti oli oikeassa, että isä ei ollut terve. Ei kestänyt kauaakaan
huomata, että hän ei ollut kuten muut. Isä väitti lakkaamatta,
että taloamme ympäröivässä metsässä liikkui noita, joka soitti
rumpua. Se teki isän hulluksi. Hän saattoi nousta keskellä yötä
ja harhailla metsään aamutakissaan ”vaientamaan sen perkeleen
noidan”. Minä en koskaan kuullut soittoa. Kun kysyin äidiltä,
kuuliko hän, äiti vain pudisti hiljaa päätään ja hänen
silmissään vilahti pakokauhu.
Isällä
oli monta mielentilaa. Yhdessä hetkessä hän saattoi olla ihana ja
lämmin ihminen, hauska ja hullunkurinen. Toisinaan hän oli ilkeä
ja lipeväkielinen, joskus kylmä ja hiljainen. Joskus hän oli
väkivaltainen ja äkkipikainen. Joskus isä nukkui päiviä putkeen.
Talomme ympärillä kasvava metsä tuntui päivä päivältä
tiheämmältä. Se nielaisi meidän perheemme sisäänsä ja koko
ympäröivä maailma katosi. Äiti opetti minua kotona enkä minä
koskaan saanut lähteä ulos talostamme. Katselin ikkunoista tummien
metsäpuiden rankoja, jotka näyttivät lumisateessa taipuvilta
haurailta vanhoilta miehiltä. Ne olivat kuin ikuiset sotilaat, jotka
vartioivat punaista puutaloamme. Tuntui kuin aina olisi ollut talvi.
Pakkanen ei koskaan hellittänyt ja lumi ei koskaan sulanut kokonaan
pois.
Se
päivä oli minun kymmenvuotissyntymäpäiväni. Kukaan ei tietenkään
muistanut syntymäpäivääni. En saanut onnitteluja, en aamiaista
sänkyyni, en kakkua enkä lahjoja. Ulkona kirkuva tuuli repi puiden
juuria maasta. Ikkunalasit helisivät ja katonrajassa vinkui.
Savupiipusta kantautui talvimyrskyn pahaenteinen tuoksu, joka
sekoittui takassa seisovaan tuhkaan. Isä suuttui äidille
silmittömästi, kun sai kuulla, että tämä oli käynyt kaupungissa
hänen tietämättään. Äiti väitti ostaneensa vai säkin
perunoita ja leipää, mutta isä laski kolikoita ja hänen
mielestään rahaa puuttui paljon enemmän. Hän pieksi äidin oikein
kunnolla.
Illalla
myrsky rauhoittui. Valkea kuu nousi taivaalle suurena ja
rauhallisena. Äiti tuli huoneeseeni, kun olin jo nukahtamassa.
”Tässä
kultaseni”, hän kuiskasi ja ojensi pientä lahjapakettia. Äidin
toinen silmä oli turvonnut melkein umpeen ja kääntynyt päässä
kivuliaannäköisesti ympäri. Minua pelotti katsoa välkehtivää ja
pullistelevaa valkuaista. Lahjapaketti äidin käsissä oli kaunista,
vaaleanpunaista paperia ja punaista nauhaa. Äiti istui sängylleni
ja ojensi lahjaa uudelleen:
”Älä
pelkää, kultaseni. Äidillä on kaikki ihan hyvin. Avaahan
lahjasi.”
Tartuin
pakettiin ja revin paperin auki. Sisällä oli kaunis, keltainen
röyhelömekko. Pala nousi kurkkuuni. Tämän takia äiti oli nyt
puoliksi sokea. Hän halusi antaa minulle lahjan. Hän ei ollutkaan
unohtanut minun syntymäpäivääni. Isä oli luultavasti kieltänyt
äitiä ostamasta minulle lahjaa ja äiti oli siksi pitänyt mekon
salassa. Tähän hän oli käyttänyt kaikki ne rahat. Kuumat
kyynelet polttivat silmäluomieni takana.
Seuraavana
aamuna oli kuin taivas olisi tehnyt kuolemaa. Taivaanrannassa paloi
punainen kajastus kuin valuva veri. Sinä päivänä minun perheeni
sai surmansa.
Sairaalan
kuvottava löyhkä vei ruokahaluni. Olin taistellut henkeni edestä
kahdeksan päivää. Lääkkeet saivat kivun turtumaan, mutta ne
eivät poistaneet kauhukuvia, jotka ajoivat minua takaa. Näin yhä
uudelleen, miten äitini makasi lattialla ja verilammikko hänen
ympärillään kasvoi kasvamistaan. Miten hän ojensi kätensä minua
kohti, mutta minun oli käännettävä selkäni ja paettava. Näin
yhä uudelleen, miten isä makasi yläkerran sängyssä runneltuna,
kymmenten veitseniskujen puhkomana. Ja sisareni… Hän näytti vain
nukkuvan pienessä lastensängyssään. Häntä oli isketty vain
kerran. Se oli riittänyt. Kalpeaksi muuttuneet pulleat posket
muistuttivat posliininukkea.
Poliisit
olivat alkuun määränneet vartijan huoneeni ovelle siltä varalta,
että murhaaja saattaisi tulla perääni. He eivät ymmärtäneet
lainkaan. Vasta kun minä olin taistellut hengestäni viikon ja oli
varmaa, että minä selviäisin, he tulivat luokseni sanoen:
”Sinun
vammasi. Sinussa ei ole yhtäkään puolustusvammaa. Itse asiassa,
lääkärit ovat sitä mieltä, että sinun haavasi ovat
itseaiheutettuja...”
Eivätkä
he olleet väärässä. Äitikään ei ollut ollut väärässä. Isä
oli ollut sairas ja se sairaus oli kulkenut hänen suvussaan. En
ollut jaksanut katsoa enää vierestä, miten isä hakkasi äitiä,
miten sisareni tulisi kasvamaan siinä sairauden runtelemassa ja
rujossa ympäristössä, jossa minä olin joutunut selviytymään
kokonaiset kymmenen vuotta. Perheellemme ainoa tie ulos hulluudesta
oli kuolema. Siksi olin livauttanut unilääkettä vanhempieni
iltateehen. Isä oli juonut paljon, nukkunut tukevasti eikä edes
jaksanut nostaa kättänsä minua vastaan, kun iskin häntä
veitsenterällä kerta toisensa jälkeen. Lihava keskivartalo
pullotti ylösnousseen paidan alta. Se pomppi ylös alas veitsen
iskuista ja muuttui yhä punaisemmaksi.
Olin
menettänyt täysin itsehillintäni isän kanssa, mutta sisarelleni
en voinut tehdä samoin. Hän parkui sängyssään ja katsoi minua
pelonsekaisin, suurin silmin. Hän ei pyristellyt vastaan, kun iskin
veitsen suoraan hänen rintaansa.
Äiti
oli vielä pystyssä, mutta hänkään ei taistellut vastaan. Hän ei
edes anonut armoa. Hän vain ojensi kätensä ja koetti koskettaa
minua, mutta minä käännyin pois ja
jätin hänet vuotamaan kuiviin.
Olin kuluttanut loppuun jo kaksi veistä. Nappasin veitsitupesta
pienemmän, sahalaitaisen veitsen ja iskin sen rintaani, mutta käteni
ei suostunut viemään iskua loppuun. Raavin vatsaani ja rintaani,
mutta ne millään kyennyt upottamaan veistä syvälle. Luovutin ja
lähdin kulkemaan metsään. Minä kuulin sen, viimein! Kuulin, miten
metsässä noita soitti rumpua. Sen kuuleminen teki minut hulluksi.
Ympärilläni
puiden rungot heittivät varjoja hankeen ja ylläni virtasivat
revontulet jokena. Tähdet tuikkivat kuin helmet joenpohjassa. Ne
olivat kuin avaruuden tyhjyydessä kirkuvia, unohdettuja
sieluja. Oli kuin kolme uutta tähteä olisi syttynyt taivaalle
silmieni edessä. He olisivat enää vain taivaalla virtaavia helmiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti