Regina
Luppakorvainen kaniini hengitti nopein vedoin, äänettä ruohikossa.
Minä seurasin, miten se painautui liikkumattomana maahan
piilopaikassaan. Se piileskeli pikkuveljeltäni, Martinilta, joka
istui vähän matkan päässä nurmella pelkkä vaippa yllään ja
jokelteli maassa juokseville ötököille. Välillä Martin kiekaisi
kovaan ääneen korkealta, kun jokin oli hänen mielestään oikein
hauskaa. Tällöin lemmikkikaniini painautui maahan vielä lujemmin,
ja sen takajalkojen lihakset jännittyivät. Se oli valmiina
pinkaisemaan pakoon, jos Martin tulisi liian lähelle.
”Vipu”, sanoin kanille ja maiskutin kutsuvasti. Se säpsähti
ääntäni ja kääntyi minua kohti hengittäen niin, että se vapisi
edestakaisin paikallaan.
”Tule tänne poika. Ei hätää”, jatkoin rohkaisevasti ja kani
pomppi luokseni turvaan hyvillä mielin. Se puski päätään
paljaaseen sääreeni ja veti leukaansa ihoani pitkin merkitäkseen
minut osaksi reviiriään. Minä nostin kanin syliini ja silitin sen
paksua turkkia. Vipu painoi suuret, ruskeat silmänsä kiinni ja
tuhahti tyytyväisenä. Painoin sen pitkät korvat eläimen selkää
vasten.
”Pupu!” Martin kiljaisi nähdessään kanin sylissäni. Hän
osasi jo lausua kaksitavuiset sanat, mutta enempään hän ei
pystynyt. Esimerkiksi ”omena” oli pojalle ”ome” ja ”porkkana”
oli ”pokka”, ”makkara” oli ”makka” ja minun nimeni,
Regina, oli ”Reki”.
”Kyllä. Se on pupu”, sanoin pojalle rohkaisevasti.
”Pupu! Pupu!” Vipu painoi itseään minua vasten kauhistuneesti.
Kani oli poikasesta asti ollut varsin sosiaalinen ja peloton ihmisiä
kohtaan, mutta huutava pikkulapsi ei ollut sen mieleen alkuunkaan.
Syy saattoi olla myös Martinin tavassa vetää eläinrukkaa
korvista. Niinpä minä nousin tuoliltani niin, ettei Martin
ylettäisi kaniin sylissäni.
”Pupu! Pupu! Pupu!” Poika huusi innoissaan ja kurotti kuolaisia,
paksuja sormiaan ylöspäin.
”Pupu menee nyt häkkiinsä Martin. Pupun pitää mennä kotiin.”
Näin pojan kasvoilla vilahtavan tyytymättömän ilmeen ja pelkäsin,
että tämä alkaisi itkeä.
”Pupu...” Lapsi kuiskasi hiljaa ja käänsi minulle sitten
selkänsä. Hän taapersi puoliksi kävellen, puoliksi konttien kohti
marjapuskia ja toisteli hiljaa itsekseen sanaa mietteliäänä.
”No niin Vipu. Sinä olet turvassa. Mennäänpäs nyt, pääset
häkkiisi”, ilmoitin kanille, joka katsoi minuun syyttävästi. Se
oli saattanut juosta pihallamme vapaana aina ennen mokomaan lasta
eikä pitänyt vapautensa menettämisestä.
”Olen pahoillani”, huokaisin ja kävelin pihan poikki suuren
häkin luokse. Se oli pieni, punainen, kanoille tarkoitettu mökki,
jossa oli verkkoaidattu ulkoilutila. Laskin Vipun häkkiin ja lisäsin
kauroja kanin kuppiin. Se napitti minua anovasti. Keräsin ulkoa
muutaman koiranputkenlehden ja annoin ne Vipulle. Se tarttui lehtiin
dramaattisen kiukkuisesti, riuhtaisten ne käsistäni ja alkoi
maiskuttaa kovaäänisesti herkkuaan.
Palasin Martinin luo, mutta poikaa ei näkynyt missään.
”Martin!” Huusin ja kiersin marjapensaita. Vatsanpohjaani
vihlaisi. Miten pitkälle poika olisi ehtinyt pötkiä? Äiti olisi
hyvin vihainen, jos kuulisi minun päästäneen veljeni poistumaan
pihaltamme. Seurasin pihan reunassa kulkevaa puuaitaa ja etsin siinä
jälkiä aidan ali ryömimisestä, mutta ruoho kaikkialla oli
koskematonta.
”Martin! Martin!” Huusin nyt jo hieman hädissäni. Askelsin
nopeasti ympäri pihaa ja kurkistelin pensaisiin ja mättäisiin.
Piha oli iso ja laakea, mutta sen ympärillä oli metsää ja järvi,
joihin pieni lapsi voisi helposti kadota. Minä juoksin etupihalle ja
hiekkatielle. Jospa Martin olisi lähtenyt sinnepäin, sillä hän
tiesi, että sinne mentiin, kun jonnekin lähdettiin. Minun
niskakarvani nousivat pystyyn kun huomasin tiehen painautuneet
renkaanjäljet. Joku oli ajanut melkein pihaamme asti, enkä minä
ollut kuullut. Juoksin jälkien perässä hetken, mutta luovutin
sitten. Voisiko joku ollut kidnapannut Martinin? Kyyneleet valuivat
poskilleni. Minä olin kääntänyt selkäni vain hetkeksi.
Vanhempani eivät lopulta edes ehtineet olla vihaisia minulle. He
olivat aivan liian paniikissa ja suunniltaan huolesta. Pian pihamme
kuhisi poliiseja, jotka kuvasivat renkaanjälkiä pihatiellä,
haravoivat metsää koirien kanssa ja istuivat kahvikupit käsissään
terassin puupöydän ääressä tenttaamassa minua. Mutta Martinia
ei näkynyt missään enkä minä saanut itkua loppumaan. Männyn
oksalla, metsän laidalla suuri huuhkaja levitti siipensä lentoon.
Ilta saapui ja poliisit lähtivät vakuutellen vanhemmilleni ensin,
että poika löytyisi vielä. Renkaanjäljet olivat olleet peräisin
postiautosta, se oli saatu jo varsin nopeasti selville. Meillä ei
ollut mitään käsitystä, mitä Martinille oli oikein tapahtunut.
Minä raahasin jalkojani väsyneenä ruohikkoa pitkin ja tuijottelin
iltataivaalle, jossa tähdet alkoivat hiljalleen syttyä.
”Anteeksi...” Mumisin äidilleni jo sadatta kertaa sen päivän
aikana. Äiti hymyili minulle väsyneesti ja koppasi minut syliinsä.
”En minä sinua syytä, kultaseni.”
Uni painoi silmäluomiani, mutta en millään kyennyt nukahtamaan.
Asuin omassa ullakkohuoneessani, joka oli aina ollut minulle
turvapaikka, sillä se oli minun vapaassa käytössäni eikä
vanhemmillani ollut lupaa tulla sinne. Seinillä roikkui
eläinjulisteita ja muutama bändijulistekin. Lattialla oli kodikas
kasa pyykkiä, joka oli kerääntynyt kun kirjoituspöydän tuolin
selkänojalta oli tila loppunut. Muuten huone oli minusta
poikkeuksellisen siisti teini-ikäisen huoneeksi. Ainakin jos sitä
vertasi ystävieni huoneisiin. Ullakon yhdestä pienestä ikkunasta
paistoi sisään sininen kuunvalo, joka valaisi koko huoneen. Yleensä
minä tunsin oloni täällä turvalliseksi, mutta sinä yönä minua
pelotti ensimmäistä kertaa olla ullakolla yksin.
Tuhersin piirrosvihkooni pieniä kissankuvia kuunvalossa. Istuin
sängyn reunalla paljaat jalat sylissäni ja vihko keikkui niiden
päällä epämukavasti. Jossakin huoneen nurkassa kiersi kärpänen,
kuulin välillä sen siipien käyvän hiljaisuudessa.
Ruksin yli jälleen yhden luonnoksen, joka ei ollut mieleiseni ja
viskasin sitten koko vihon sivuun. Ojensin jalkani suoriksi ja
venyttelin pitkään. Sitten nousin sängyltä ja kävelin ikkunan
luokse. Samassa veri pakeni päästäni. Tuijotin ulos suu auki ja
hengitin yhtä kiivaasti kuin Vipu aikaisemmin päivällä
piilossaan.
”Martin!” Huudahdin. Poika seisoi pihan reunassa orvonnäköisenä
pelkässä vaipassaan. Minä kompuroin portaisiin huutaen.
”Äiti! Isä” Martin on tullut takaisin!”
Vanhempieni toisen kerroksen makuuhuoneen ovi oli auki, mutta sisällä
ei ollut ketään. Niinpä jatkoin suoraan alakertaan. Äiti ja isä
olivat minua vastassa portaiden alapäässä hätääntyneinä. Minä
puskin heidän ohitseen osoittaen ulko-ovea. Me kaikki juoksimme ulos
peräkkäin ja suoraan pihan reunaan, jossa olin nähnyt Martinin
seisovan. Poika oli yhä paikoillaan. Luojan kiitos!
Äiti nosti Martinin syliinsä ja
halasi tätä tiukasti. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja
kastelivat pojan vaalean tukan. Isä ja minä kurottelimme
lasta kohti kuin emme voisi antaa hänen hetkeksikään kadota
näköpiiristämme.
”Voi rakas kullannuppuni, missä sinä olet ollut?!” Äiti kysyi
Martinilta.
”Pupu...” Poika piipitti sydäntä särkevästi. Minä purskahdin
itkuun.
Martin oli seuraavat päivät hiljaisempi kuin aiemmin. Hän ei
tahtonut puhua tai leikkiä eikä hän hymyillyt isän kaikista
yrityksistä huolimattakaan. Poika oli muuttunut. Hänessä oli
jotakin, mikä sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Öisin Martin nukkui
äidin mukaan levottomasti ja heräsi tuon tuosta itkien. Ainoa sana,
joka kolmen viimeisen päivän aikana Martinin suusta oli kuulunut,
oli ”pupu”. Mietin, miksi Vipu oli jäänyt jotenkin vaivaamaan
poikaa ja veinkin häntä toistamiseen katsomaan eläintä. Mutta
Martin vain tuijotti kania ja pudisti päätään:
”Pupu!”
”Minä en ymmärrä. Pupu on tässä. Tämä on pupu. Martin
kiltti, tule tähän”, kehotin poikaa ja nostin hänet polvelleni.
Istuin nurmella ja Vipu oli vierelläni syömässä ruohonkorsia
tyytyväisenä. Se ei enää pelännyt Martinia.
”Haluaisitko sinä silittää pupua Martin?” Ehdotin
epätoivoisena. Silloin Martin katsoi minuun kulmat kurtussa.
”Iso pupu.”
”Mitä sinä sanoit? Onhan Vipu aika pulska, olet oikeassa”,
naurahdin pojalle.
”Ei. Ei luppa. Iso.” Minä pudistin kummastuneena päätäni. En
saanut kiinni pojan ajatuksesta.
Illan tullen me istuimme terassilla koko perhe. Oli vielä lämmintä
ja kuunvalo oli voimakas. Isä oli laittanut iltapalaa grillissä ja
minä istuin nauttimassa ananasta Martin sylissäni. Äiti oli mennyt
hakemaan pyykkiä koneesta, jotta voisimme ripustaa ne yöksi ulos
kuivumaan. Isä katsoi minuun ja huokaisi.
”Katsotko Martinin perään, jos minä vien astiat sisään?” Hän
kysyi. Minä nyökkäsin, mutta kysymys pisti rintaani.
Luottaisivatko he minuun vielä? Isä nousi, keräsi astiat ja katosi
ovesta. Minä nuolin mehusta kostuneita sormiani. Martin liikahti
sylissäni.
”Pupu.”
”Pupu on häkissään, kotonaan”, vastasin. Poika suuttui
vastauksestani ja nyki paitani helmaa.
”Lopeta Martin! Ei täällä ole pupua”, tiuskaisin ehkä
turhankin jämäkästi.
”Reki. Reki”, Martin yritti kiinnittää huomioni. Minä katsoin
häntä suoraan silmiin. Silloin poika osoitti sormellaan jonnekin ja
sanoi:
”Iso. Pupu.”
Seurasin hänen sormeaan ja jähmetyin paikoilleni. Metsänreunassa
seisoi pitkä ja suuri hahmo, jolla oli yllään musta pupuasu.