Voikukkia tuulessa

Rebekka puunasi punaista verta käsistään pyyhkeellä, mutta veri oli jo osaksi ehtinyt kuivua eikä tahtonut irrota. Hän heitti tahratun pyyhkeen reppuun, johon hän oli jo riisunut yltään verisen päällyspaidan. Sitten hän sulki repun. Hän hieroi sormenpäillä ohimoitaan ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi. Teltta vieressä alkoi jo haista kesäaamun kuumassa paahteessa ja hän näki suurten ja pulleiden kärpästen pörisevän vaaleanruskean teltan avonaisella suulla. Metsäpuiden oksilla pikkulinnut pomppivat uteliaina ja visersivät kuin kysyäkseen, mihin Rebekka oli nyt menossa. Minne hän voisi paeta? Toisen teltan, pienemmän ja punaisen, suulta esiin pilkistivät pienten lasten jalat, kahdet vierekkäin. Lapset olivat riisuneet kenkänsä jaloistaan ennen telttaan kömpimistä ja lenkkitossut odottivat siististi ruohikolla. Rebekka sulki isomman teltan vetoketjun ylös asti ja meni sitten herättämään lapsia. Noel heräsi helposti ja kysyi heti, mitä äidin käsissä oli.

”Ei mitään hätään. Äidille tuli vain pieni haava, siinä kaikki”, Rebekka vastasi pojalle ja nosti sitten Rosen, joka ei millään jaksanut herätä, käsivarsilleen ja lähti kantamaan tätä sylissään.

”Nukkuupa siskosi sikeästi. Voi ei, toivottavasti hän ei ole tulossa kipeäksi”, Rebekka mutisi pojalle, joka tuijotti sisartaan silmät suurina.

”Tule Noel. Meidän pitää nyt lähteä”, Rebekka sanoi pojalle.

”Mutta isä nukkuu vielä, eikö hänet pitäisi herättää kanssa?” Poika kysyi kummastuneena ja otti askeleen kohti ruskeaa telttaa.

”Ei, ei! Anna isän nukkua rauhassa. Me menemme kolmin. Mennään vain vähän kävelylle. Tule!”

Aurora

Vanhan talon pihanurmella kasvoi valtavasti voikukkia. En ollut koskaan nähnyt niitä niin paljon yhdessä paikassa. Nurmi näytti keltaiselta mereltä. Siellä täällä lenteli raidallisia kukkakärpäsiä ja puutarhan isommissa kukissa kuhisi pörröisiä kimalaisia. Veljeni perheineen oli muuttanut taloon kolme kuukautta sitten, mutta minä en ollut ehtinyt vierailulle aikaisemmin. Nyt kun olin saanut huolestuneen soiton Antonin työpaikalta, ettei tämä ollut saapunut kesälomaltaan takaisin töihin, olin ajanut melkein 400 kilometriä tarkistaakseni, mitä oikein oli meneillään. Anton ei ollut vastannut puheluihini, vaikka olin soittanut joka päivä viikon ajan, ja minulla alkoi olla vatsassani paha aavistus.

Näytti siltä, ettei talossa oltu käyty ainakaan pariin viikkoon. Ikkunoissa verhot riippuivat suljettuina, joten en nähnyt sisään juuri mitään. Postilaatikko oli tulvillaan mainoslehtisiä ja kirjekuoria. Ulko-ovi oli lukossa, kuten olin arvannut heti pihaan astuessani. Soitin ovikelloa kaksi kertaa ja koputtelin useaan otteeseen varmistuakseni, mutta talossa ei kuulunut mitään liikettä. Sitten lähdin poliisiasemalle. En enää tiennyt mitä muutakaan tehdä. Ei ollut lainkaan veljeni tapaista olla pitämättä yhteyttä niin pitkään. Sitä paitsi Anton ei olisi koskaan jäänyt pois töistä, hänen työnsä oli hänen koko elämänsä. Lisäksi myös hänen perheensä oli kadoksissa, mikä ei ollut lainkaan hyvä merkki.

*

Rebekka oli kulkenut jo monta tuntia metsässä Rosea kantaen ja hänen käsiään väsytti ja kivisti. Lisäksi Noel oli alkanut valittaa nälkää ja kylmää. Niinpä Rebekka päätti, että he olivat päässeet tarpeeksi kauaksi leiripaikaltaan ja saattoivat pysähtyä hetkeksi. Hän laski Rosen sylistään, tyttö tuntui kylmältä ja hän nukkui vieläkin. Rebekka arveli sen johtuvan siitä, että tyttö oli herännyt yöllä ja nähnyt isänsä ja kaiken sen veren, ne haavat. Rebekka värisi muistolle. Hän oli havahtunut siihen, että tyttö istui omassa teltassaan, ovi auki ja tuijotti heitä. Silloin Rebekka oli kopannut Rosen syliinsä ja rauhoitellut tätä. Mutta se, mitä tyttö oli ehtinyt nähdä, oli varmasti aiheuttanut tälle melkoiset traumat. Niinpä hän antoi tytön nukkua pois pahaa oloaan.

Rebekka riisui tytön yltä vaatteet ja kylvetti tämän sitten pienessä purossa. Vesi ei onneksi ollut erityisen kylmää eikä Rose vastustellut. Rebekka käski myös Noelin peseytyä ja poika riisui itse vaatteensa ja kahlasi veteen.

”Äiti. Minne me olemme menossa?” Noel kysyi purossa seistessään.

”Me vain vähän lenkkeilemme. Eikös olekin mukavaa nähdä mitä kaikkea metsästä löytyy?” Rebekka vastasi iloisesti. Noel pudisti päätään.

”Minä haluan isän luo.”

Rebekka haroi takkuista vaaleaa tukkaansa hermostuneesti, asetti Rosen mukaansa pakkaaman viltin sisään, joka oli repussa veristen tavaroiden kanssa, ja mietti, missä he voisivat nukkua yönsä. Pelko hiipi sydämeen: pelko siitä, että poliisit tulisivat hänen perässään, että he löytäisivät hänet ja veisivät pois hänen lapsensa. Pelko siitä, että Antonin aave palaisi yön turvin kummittelemaan. Ei Rebekka ollut tarkoittanut tappaa miestään, niin oli vain käynyt. Se oli ollut vahinko. Hänen oli ollut pakko suojella itseään ja lapsiaan.

Aurora

Naapurit olivat osanneet kertoa veljeni perheineen lähteneen telttailemaan läheisten vuorten rinteillä kasvaviin metsiin. Alue olisi hirvittävän iso haravoitavaksi, mutta useat kymmenet vapaaehtoiset lähtivät aamunkoitteessa auttamaan urakassa. Poliiseilla oli koirat mukanaan, ja paikallistelevision toimittajatkin olivat vaihtaneet pukunsa verkkahousuihin ja tarpoivat päättäväisinä kuvauskameroineen vaikeakulkuisessa metsässä. Kurkkuani kivisti pelko ja huoli siitä, että he olisivat joutuneet luonnossa johonkin onnettomuuteen. Samaan aikaan ajatus kuitenkin tuntui epäuskottavalta, sillä veljeni oli kokenut eräkävijä.

Puolen päivän aikaan olin jo väsynyt metsässä kulkemisesta ja hikikarpalot valuivat suolaisina kasvoilleni liimaten etuhiukset otsaan kiinni. Olin varma ettemme ikinä löytäisi veljeäni. Ajatukset siitä, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, kiusasivat minua lakkaamatta. Porottava aurinko paistoi suoraan ylhäältä, puisesta metsänkatosta läpi. Puissa linnut lauloivat. Minulla oli taskussa mukanani keräämiäni voikukkia, jotka olivat alkaneet nuutua ja kuolla. Pudotin käpristyneet kukat maahan ja katsoin niiden leijuvan hetken auringonvalossa, vienossa tuulessa, ennen kuin ne putoilivat maahan. Keltaista sadetta.

Kului koko päivä, toinen ja kolmas. Aloin menettää toivoni. Suurin osa vapaaehtoisista ei enää saapunut auttamaan etsinnöissä. Poliisejakin tuntui olevan vähemmän. Olin kuullut huhuja, että etsinnät lopetettaisiin viidennen päivän jälkeen. Neljäs päivä, viides. Tunsin oloni epätoivoiseksi, murtuneeksi. Saisinko koskaan tietää, mitä veljelleni tapahtui? Sitten he löysivät viimein leirin.

Poliisit eristivät paikan samassa ja kielsivät innokkaita toimittajia kuvaamasta. Minua ei päästetty näkemään leiriä, mutta kuulin, että näky oli ollut hirveä. Veljeni ruumis oli löytynyt pahasti mädäntyneenä teltan sisästä. Häntä oli lyöty puukolla useita kertoja, kymmeniä. Kyseessä ajateltiin olevan viharikos sen väkivaltaisen luonteen vuoksi. Mutta kuka oli hyökännyt veljeni kimppuun? Oliko hänen vaimonsa ja tyttärensä onnistuneet paeta hyökkääjää? Vai voisiko olla, että veljeäni puukottanut oli ollut hänen oma vaimonsa? Sitä en saattanut uskoa. Epätoivo, jonka olin ajatellut olleen suurinta mahdollista kipua, vaihtuikin nyt helvetilliseen tuskaan. Puhelimeni soi lakkaamatta ja toimittajat koputtelivat ovelle. Minä hautasin pääni tyynyyn, enkä tahtonut puhua kenellekään. Veljeni talossa, johon olin naapurin vara-avaimella päässyt sisään ja majoittautumaan, haisi kummalta: yksinäisyydeltä. Pihamaalla voikukat olivat muuttuneet hentoisiksi, valkoisiksi palleroiksi.

*

Rebekka oli kulkenut päiviä metsässä. Rose alkoi näyttää sairaalta: tyttö nukkui vieläkin pitkiä aikoja ja iho oli kalpea. Lapsi tuntui hennolta Rebekan sylissä, ja tämä pelkäsi, että lapsi saisi keuhkokuumeen, jos he eivät pian pääsisi lääkäriin. Mutta miten hän voisi mennä ihmisten pariin tekemänsä jälkeen? Olivatko poliisit jo löytäneet Antonin? Olisiko läheisten kylien ja kaupunkien kaupat ja huoltoasemat tulvillaan kuvia Rebekasta? Etsintäkuulutettu.

Noel kyseli isäänsä ja valitti metsässä tarpomisesta, sammalpedeissä nukkumisesta ja kylmistä öistä. Rebekka ei voisi ikuisesti kiertää kehää puiden keskellä. Hänen olisi päästävä pakoon jonnekin, missä voisi pitää huolta lapsistaan, mutta minne? Painajaiskuvat Antonista makaamassa verisessä lammikossa teltan seisovassa ilmassa kiusasivat jokaista valveillaolo hetkeä, ja nukkuessaan Rebekka näki kärpästen lentelevän kuolleen miehensä kohoilemattomalla rinnalla.

Rebekka ei enää erottanut päiviä tai osannut sanoa kauanko he olivat metsässä kulkeneet. Eväät olivat loppuneet ja he tarvitsivat kunnon ruokaa kipeästi. Lopulta hellepäivät loppuivat ja sade piiskasi heitä suojaamattomassa maastossa. Rebekka painoi vilttiin käärittyä tytärtään rintaansa vasten ja tuuditti poikaansa kainalossaan. He sairastuisivat kaikki kuolettavasti kastuessaan sellaisessa myrskyssä. Rebekkaa pelotti niin, että henki ei tahtonut kulkea. Kuumat kyyneleet polttivat viileässä kesäsateessa hänen poskiaan.

Aurora

Rebekan jäljet löytyivät kaikkialta rikospaikalta. Poliisit päättivät antaa tiedon paikalliselle medialle, että he etsivät Rebekkaa ja tämän kaksivuotiasta tytärtä, joka saattaisi äitinsä kanssa olla vaarassa. Poliisit eivät olleet löytäneet mitään merkkiä ulkopuolisesta hyökkääjästä, oli siis oletettavaa, että Rebekka oli tappanut miehensä. Mieleni tuntui tyhjältä. Kyyneleet eivät enää tulleet. Sen sijaan jostakin syvältä sisältäni kantautui viha, joka kasvoi ja kovetti sisintäni. Viha, jollaista en ollut koskaan saattanut kuvitella.

Valkeat voikukkapallot lentelivät kovassa tuulessa. Myrsky oli nousemassa ja tummat sadepilvet hiipivät horisontissa. Ilmassa leijui odotus. Rebekalla ja veljelläni oli ollut ongelmia. Menetettyään esikoispoikansa vuosi sitten, Rebekka oli vetäytynyt täysin itseensä. Heidän poikansa, Noel, oli juossut luvatta pois kotipihalta ja jäänyt liian kovaa ajaneen auton alle. Autoa tai sen kuljettajaa ei ollut koskaan saatu kiinni. Anton ja Rebekka olivat kummatkin rypeneet vihassa ja surussa, mutta arjen oli täytynyt jatkua Rosen takia. Pieni tyttö oli yhä tarvinnut ruokansa, kylpynsä, vaipanvaihdot, rutiinit ja päiväunet. En ollut mitenkään pystynyt käsittämään, miten veljeni ja Rebekka olivat selvinneet päivästä toiseen, mutta he olivat. Olin tietoinen siitä, että he olivat riidelleet paljon. Veljeni oli sanonut, että Rebekka oli mieleltään hieman järkkynyt eikä Anton ollut tiennyt, mistä hakea apua. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että tilanne oli päässyt kärjistymään väkivaltaiseksi. Nyt minä tunsin syvää, pohjatonta vihaa Rebekkaa kohtaan, veljeäni kohtaan, mutta eniten itseäni kohtaan. Ja huolta pikku Rosesta.

*

Rebekka löysi tien ulos metsästä. Sade oli loppunut. He kulkivat tuulessa huojuvien viljapeltojen poikki kohti läheistä maataloa. Rebekka ei osannut päättää, mitä hän tekisi. Hän kantoi kumpaakin lastaan sylissään ja lähestyi punaista ulkorakennusta. Rebekka kurkisti sisään eikä siellä näkynyt kuin kaksi karsinaa, punaruskea iso hevonen ja musta poni. Eläimet luimistivat korviaan ja mulkoilivat Rebekkaa ja lapsia epäluuloisesti, kun he astuivat sisään. Rebekka löysi olkia, joiden päälle teki pedin sairaalle Rose raukalle ja valittavalle Noelille. Sitten hän löysi vesihanan, pesi kätensä ja kasvonsa ja joi. Hän laski vettä metalliseen ämpäriin ja kiikutti tämän lapsien luo.

”Juokaa, peseytykää, kultaseni. Tämän yön saamme nukkua lämpimässä”, Rebekka kehotti.

Yö laskeutui ja kuunsirppi loisti sumeista tallin ikkunoista sisään kalpeana ja sinisenä. Rebekka ajatteli, miten ihanan pehmeiltä ja kuivilta oljet tuntuivat poskea vasten. Hän nukkui paremmin kuin kertaakaan aikaisemmin teltoilta lähtemisen jälkeen.

Rebekka heräsi hirveään huutoon. Hän säpsähti pystyyn ja tarrautui automaattisesti lapsiinsa riuhtoen nämä syliinsä. Tallin ovella seisoi järkyttynyt nainen, vanhempi nainen, yllään haalistuneet farkkuhaalarit ja keltainen t-paita. Hänellä oli kädessään ämpäri ja kasvoillaan järkyttynyt tuijotus. Siniset silmät olivat nauliutuneet Rebekkaan, joka oli noussut seisomaan ja etsi kuumeisesti pakoreittiä. Karsinoissa hevonen ja poni kummatkin potkivat ovia ja hirnahtelivat pelokkaina. Naisen takaa tulvi talliin aamuauringon sumun läpi paistava kirkas kajo ja ilmassa leijui pöly. Rebekka mietti hetken ja syöksyi sitten eteenpäin vauhdilla. Hän juoksi naisen ohi ja vältti juuri tämän käden, joka hapuili otetta hänestä. Rebekka juoksi ulos ja suoraan viljapeltoon. Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi ja kuuli naisen huutavan peräänsä.

Rebekka ei lopettanut juoksemista ennen kuin oli taas metsässä. Puiden lomassa turvassa. Hän kompuroi epätasaisella metsänpohjalla ja melkein nyrjäytti nilkkansa sammaleen alla piileksiviin koloihin. Rebekka ei tiennyt miten kauan oli kulunut, kun hän kuuli etäisesti sireenien kirkuvan. Hän itki ja tarpoi eteenpäin. Hän tiesi kuitenkin pakomatkansa päättyneen, kun kuuli koirien haukkuvan jossakin kaukana takanaan.

Aurora

Poliisit olivat saaneet kiinni likaisen otuksen, viikkoja metsissä piileskelleen, luisevan naisen, jonka hiukset olivat muuttuneet pölystä ja mudasta harmaiksi ja rastamaisiksi. Naisen, jonka vaatteet olivat olleet kuivuneen veren peitossa, ja joka oli ollut hysteerinen, suorastaan eläimellinen. Tämä oli kantanut mukanaan jo pitkään kuolleena ollutta, haisevaa, mädäntyvää pikku tyttöä. Rose. Rebekka oli ollut harhainen, anoen apua sairaalle tyttärelleen, ymmärtämättä, että tämä oli ollut kuollut koko ajan. Lisäksi nainen oli väittänyt, että hänellä oli mukanaan poikansa, vuosi sitten kuollut ja haudattu Noel. Poliisit eivät olleet nähneet mitään poikaa, tätä ei tietenkään ollutkaan. Rebekka oli kuitenkin kantanut repussa mukanaan kahden lapsen vaatteita veren tahrimien omien vaatteiden kanssa. Miten sekaisin Rebekka oli saattanut olla.

Kului viikko ennen kuin asia alkoi selviämään todella. Rebekka oli hyvin, hyvin sairas ja veljeni oli tiennyt sen. Tämä oli uhannut lähteä ja viedä Rosen mukanaan, ellei Rebekka hankkiutuisi hoitoon. Samaan aikaan he olivat kuitenkin koettaneet selvittää välinsä, korjata rikkoutuneen perheen. Muutto uuteen kotiin oli ollut osa yritystä, telttaretki kai myös. Mutta retkellä he olivat ajautuneet riitaan, ja paniikissa Rebekka oli iskenyt veljeäni kuusitoista kertaa puukolla. Se ei ollut itsepuolustusta, ei hätää tai pelkoa siitä, että Rebekka saattaisi menettää tyttärensä. Se oli silkkaa hulluutta, sairautta, hirveyttä. Ainakin minun silmissäni.

Rose oli herännyt riitelyyn. Hän oli nähnyt, mitä äiti oli tehnyt, hän oli ollut todistaja. Niinpä Rebekka oli kuristanut tyttärensä hitaasti. Hän ei ollut kuitenkaan tajunnut tekemäänsä, vaan kantanut kuollutta lastaan mukanaan metsässä. Hän oli kuvitellut tytön nukkuvan, olevan sairas eikä kyennyt näkemään, miten tämän ruumis hiljaa mureni hänen käsivarsillaan.

Minun elämäni ei koskaan enää palautuisi ennalleen, tiesin sen. Sellaista tuskaa, sellaista vihaa, ei voinut käsittää. Siitä ei pääsisi irti. Istuin rantakalliolla ja tuijotin hiljaa liplattavaa merta, kuuntelin sen puhetta. Mietin, miten ihmismieli saattoi kärsiä niin, että se kadotti täysin kosketuksensa todellisuuteen, vajosi kaikennielevään hulluuteen. Suljin silmäni ja puhalsin syksyn viilenevään tuuleen. Suljettujen silmieni takana näin voikukkien lentävän merituulessa.