Istuin
kylpyhuoneessa pää käsiin haudattuna ja hengitin kiivaasti.
Ulkopuolella kuulin, miten Robert huuteli minulle asioita, sekavia
asioita. Samoja asioita, jotka me läpikävimme päivittäin.
Toivoin, että hän olisi hiljennyt edes hetkeksi, että olisin
voinut hengähtää muutaman minuutin, mutta syytökset painuivat
raskaina suljettua ovea vasten. Miksi
sinä pidät minua vankina täällä. Miksi en pääse äidin luokse.
Milloin sinä olet viimeksi pitänyt minusta huolta, sinä vain
vihaat minua. Tahdon pois täältä. Minä tahdon kotiin.
Miten
kykenisin selittämään hänelle, että tämä oli hänen kotinsa.
Että äiti oli ollut haudan levossa jo kaksikymmentä vuotta. Että
en minä häntä vihannut ja tein parhaani pitääkseni hänestä
huolta. Tein parhaani, että hän saattoi asua kodissa, jota ei
tunnistanut omakseen. Olisiko sittenkin ollut armollisempaa siirtää
hänet laitokseen? Mutta siellä hänellä ei olisi mitään omia
tavaroita ja hänestä pitäisivät huolta täysin tuntemattomat
ihmiset. Olisiko sillä väliä? Olihan päiviä, jolloin hän ei
tuntenut minuakaan.
Nousin
ja huudoin kasvoni kylmällä vedellä. Peilistä takaisin tuijotti
väsyneet kasvot. Ryppyiset, vanhan naisen kasvot. Vanhan naisen,
joka ei jaksaisi enää kauan huolehtia rakkaasta veljestään. En
vain pystyisi. En ollut tarpeeksi hyvä. En osannut auttaa Robertia.
Ja silti kovasti yritin. Kukaan ei kiittänyt siitä, miten omistin
kaikki päiväni hänen huolehtimiselleen. Kukapa minua kiittäisi.
Enhän minä ollut mikään hyväntekijä, ainoastaan
vastuuntuntoinen. Tein sen, mikä oli oikein, mitä kuvittelin, että
kuka tahansa minun asemassani tekisi. Vaihdoin vaipat, katsoin, että
Robert söi terveellisesti ja riittävästi, pidin talon puhtaana ja
vaarattomana, luin Robertille kirjoja ääneen ja soitin vanhaa
musiikkia, mikä vielä toisinaan herätti hänessä jotakin. Jalka
löi tahtia ja hän saattoi yhtäkkiä muistaa jotakin lapsuudestaan.
Hän tunnisti musiikin.
Kylpyhuoneen
puutarhaan osoittava, pieni, maitolasinen ikkuna paljasti ulkona
vallitsevan, keväisen väriloiston. Oli mukavaa, että kesä teki
tuloaan. Me pääsisimme puistoon syöttämään pullasorsia ja
voisin viedä Robertin jäätelölle. Olisi hyvä päästä ulos
talosta. Robert oli hyvässä fyysisessä kunnossa ja olisi hyvin
voinut liikkua ulkona talvisinkin, mutta minun lonkkani ei kestänyt.
Tai olisinhan minä rollaattorin kanssa pärjännyt muuten, mutta maa
oli liukkaan jäinen, enkä halunnut ottaa riskiä, että kaatuisin,
sillä en sen jälkeen välttämättä enää pääsisikään
kävelemään. Kuka sitten pitäisi veljestäni huolta.
Robert
takoi nyt ovea nyrkein. Hän oli aina ollut rauhallinen, tyyni ja
iloinen ihminen, koko elämänsä. Raivonpuuskat olivat alkaneet
vasta sairastumisen jälkeen. Robert pelotti minua vihaisena. Hänen
kielensä oli terävä ja sanansa satuttivat, joskus hän saattoi
lyödäkin, mutta mikään siitä ei satuttanut yhtä paljon kuin
hänen katseestaan peilautuva, raaka, alkukantainen pelko. Hän oli
kauhuissaan siitä, että maailma ympärillä oli käynyt
tuntemattomaksi. Kuka tahansa pelkäisi yhtäkkiä olla
tuntemattoman, kasvottoman maailman vankina. Avasin oven ja katsoin
Robertia suoraan silmiin. Niiden välissä risteilivät syvät
huolirypyt, hän laski kätensä.
”Miksi
en voi mennä kotiin?”
*
Heräsin
keskellä yötä tunteeseen siitä, että joku tuijotti minua. En
ollut väärässä. Robert seisoi makuuhuoneen ovella. Pimeässä
huoneessa en kyennyt erottamaan hänen kasvojaan. Nousin istumaan ja
odotin, että hänellä olisi jokin hätänä, että hän saisi
jälleen raivonpuuskan, mutta Robert vain seisoi paikoillaan.
Yhtäkkiä kuulin hänen puhuvan hyvin hiljaa, tuntemattomalla
äänellä, pienen lapsen äänellä.
Ӏiti.
Joku syö minun aivojani. Joku on minun sisälläni ja syö pois
minua.”
Vedin
henkeä kauhuissani. Hän ei ollut koskaan aiemmin osoittanut
suuremmin tiedostavansa tilaansa. Muutaman kerran aiemmin hän oli
päivitellyt huonomuistisuuttaan, mutta mitään tällaista hän ei
ollut koskaan sanonut. Selkäpiissäni kulkivat kylmät väreet.
Saattoiko hän tuntea sairautensa? Tuntea sen sisältäpäin?
Ӏiti.
Minua ei ole kauaa. Se jokin syö minut ja sitten minä lakkaan
olemasta. Sitten on vain se, joka söi minut.”
”Robert…”
Kuiskasin ja sytytin valon yöpöydällä. Samassa huomasin
kauhukseni, että hän oli raapinut kasvonsa verille. Kynsien
riekaloima iho repsotti punaisena ja osasta raapauksista tihkui
pieniä veripisaroita.
”Robert,
voi miksi sinä noin olet mennyt tekemään? Tuo mahtaa sattua. Anna
kun puhdistan haavat”, sanoin ja Robert katsoi minua kummastuneena.
”Minä
vain yritin saada sen ulos minun päästäni”, Robert vastasi
viattomalla äänellä. Oli karmivaa kuulla hänen vääntävän
äänensä sillä tavoin kimeäksi. Nousin, tartuin häntä kädestä
ja talutin keittiönpöydän ääreen. Sitten etsin pienen pyyheen,
jonka kastelin viileällä vedellä, desinfiointiainetta ja
läpinäkyviä laastareita.
*
Sitä
jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Robert heräili öisin ja tuli
luokseni luullen minua äidiksi. Hän selitti jatkuvasti, miten jokin
söi hänen aivojaan. Hän selitti, että hänen aivonsa olivat nyt
reikäjuustoa. Jokainen kerta hän puhui kummallisella,
lapsenomaisella ja kimakalla äänellä, jota en koskaan aiemmin
ollut kuullut hänen käyttävän. Usein hän oli raapinut kasvojaan
ja jopa repinyt vähäisiä, harmaita hiuksiaan irti tuppoina. Minua
huoletti ja pelotti ihan hirvittävästi, enkä tiennyt mitä minun
pitäisi tehdä. Soitin Robertin lääkärille, joka pyysi meitä
tulemaan vastaanotolleen. Hänellä tosin oli seuraava vapaa aika
vasta melkein kuukauden päästä. Siihen asti hän neuvoi minua
pitämään Robertin turvassa, katsomaan, ettei tämä satuttaisi
itseään. Hän suositteli minua leikkaamaan Robertin kynnet hyvin
lyhyiksi ja viilaamaan terävät kulmat pois. Hän neuvoi myös, että
voisin kokeilla jonkinlaista pään ja kasvot peittävää pipoa,
mutta sellaista, mikä ei häiritsi yöllä nukkumista tai voisi
pyörähtää hengitysteiden eteen.
Leikkasin
ja viilasin Robertin kynnet samana iltana. Hän ei pitänyt siitä
vähäänkään, ja koko urakassa kesti melkein tunti, sillä hän
yritti kovasti taistella vastaan. Olin
lämmittämässä
meille iltapalaksi kuumaa hunajamaitoa. Oma kuntonikaan ei ollut
mainittava. Olin viime päivinä joutunut ottamaan rollaattorin
käyttöön sisälläkin, ja pelkkä pöydästä nouseminen,
jääkaapille ja siitä liedelle käveleminen tekivät tiukkaa. Tällä
menolla en pääsisi ulos kesälläkään, mietin surullisena.
Ikkunan takana vanha pihlajapuu oli marjaton, tilhet olivat syöneet
ne pois talven aikana, ja uudet lehdet alkoivat nyt hiljalleen
versota.
Robert
istui pöydässä ja tuijotti ulos. Yhtäkkiä hän sanoi hyvin
hiljaa, matalalla ja karkealla äänellä, joka muistutti koiran
murinaa:
”Juustoa,
juustoa.”
Pelästyin
ja hunajapurkki putosi kädestäni. Onneksi kansi piti eikä sotkua
syntynyt. En kuitenkaan saisi mitenkään itse nostettua purkkia
lattialta, mietin harmistuneena.
”Haluatko
sinä juustoa? Voin leikata pari palaa iltapalaksi, jos haluat? Ja
Robert kiltti, voisitko nostaa tuon hunajapurkin minulle?”
”Juustoa,
juustoa, reikiä lisää, kohta ei ole mitään jäljellä!” Hänen
muriseva äänensä kasvoi kammottavaksi huudoksi. Pelästyin niin
kovin, että purskahdin itkuun. Tiesin, että hän puhui aivoistaan.
Minulle juolahti mieleen, ettei puhuja ehkä ollut edes veljeni.
”Kuka
sinä olet?” Kysyin hiljaa.
”Hmm…
Ei kuka vaan ketkä. Me asumme nyt täällä. Hän on kohta poissa
kokonaan”, Robert vastasi irvokkaasti. En pystynyt mitenkään
jäämään tämän ihmisen kanssa kaksin. Aloin hitaasti ja
kömpelösti vaappua rollaattorini kanssa kylpyhuonetta kohti.
Kyyneleet virtasivat pyöreille poskilleni.
”Et
sinä pakoon pääse. Nälkä kasvaa syödessä, eikö vain?”
Robert murisi perääni ja nauroi sitten. Pääsin kylpyhuoneeseen ja
lukitsin oven perässäni. Istuin rollaattoriini ja puhaltelin ilmaa
ulos rauhoittaakseni itseni. Kerrankin sain istua kylpyhuoneessa
rauhassa, keittiössä oli hiirenhiljaista. Näin mielessäni, miten
Robert istui pöydän ääressä tuntematon hymy kasvoillaan. Hetken
kuluttua kuulin, miten maito liedellä alkoi kiehua ja tuli yli
kattilasta. Silloin minun oli palattava takaisin keittiöön. Robert
seisoi lieden edessä, kattila kädessään ja hymyili iloisesti. Hän
sanoi aivan normaalilla äänellä:
”Hupsista.
Tämä taitaa olla pilalla, mutta laitetaanko uusi satsi?”
Vanhempi
konstaapeli Airas
En
ollut eläessäni nähnyt vastaavaa. Naapurit olivat soittaneet
hädissään poliisit, kun olivat kuulleet viereisestä talosta
kantautuvan kammottavan kirkunan ja huudon. Me saavuimme paikalle
niin pian kuin suinkin ehdimme ja koputtelimme oveen aikamme. Koska
kukaan ei tullut avaamaan, me koetimme ovea eikä se ollut lukossa.
Me astuimme varovasti sisään ja huutelimme samalla, kun tarkastimme
huoneet läpi. Kun pääsimme makuuhuoneeseen, minulta pääsi
huuliltani hätääntynyt henkäisy. Kuten sanoin, en ollut eläessäni
nähnyt vastaavaa.
Huoneen
nurkassa itui kyyryssä vanha mies. Hänen edessään lattialla
makasi liikkumaton vanha nainen. Kun silmäni tottuivat hämärään,
saatoin erottaa, miten vanha nainen oli revitty vatsasta auki ja
sisäelimet repsottivat puoliksi lattialla. Vanha mies kääntyi
meihin ja hänen kasvonsa olivat veren peitossa. Hän jauhoi suussaan
lihanpalaa, joka roikkui puoliksi ulkona suupielestä. Kun hän näki
meidät, hän hymyili ja kirkaisi hirvittävällä, kimakalla
äänellä:
”Juustoa!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti