Reikäjuustoa

Ruut

Istuin kylpyhuoneessa pää käsiin haudattuna ja hengitin kiivaasti. Ulkopuolella kuulin, miten Robert huuteli minulle asioita, sekavia asioita. Samoja asioita, jotka me läpikävimme päivittäin. Toivoin, että hän olisi hiljennyt edes hetkeksi, että olisin voinut hengähtää muutaman minuutin, mutta syytökset painuivat raskaina suljettua ovea vasten. Miksi sinä pidät minua vankina täällä. Miksi en pääse äidin luokse. Milloin sinä olet viimeksi pitänyt minusta huolta, sinä vain vihaat minua. Tahdon pois täältä. Minä tahdon kotiin.

Miten kykenisin selittämään hänelle, että tämä oli hänen kotinsa. Että äiti oli ollut haudan levossa jo kaksikymmentä vuotta. Että en minä häntä vihannut ja tein parhaani pitääkseni hänestä huolta. Tein parhaani, että hän saattoi asua kodissa, jota ei tunnistanut omakseen. Olisiko sittenkin ollut armollisempaa siirtää hänet laitokseen? Mutta siellä hänellä ei olisi mitään omia tavaroita ja hänestä pitäisivät huolta täysin tuntemattomat ihmiset. Olisiko sillä väliä? Olihan päiviä, jolloin hän ei tuntenut minuakaan.

Nousin ja huudoin kasvoni kylmällä vedellä. Peilistä takaisin tuijotti väsyneet kasvot. Ryppyiset, vanhan naisen kasvot. Vanhan naisen, joka ei jaksaisi enää kauan huolehtia rakkaasta veljestään. En vain pystyisi. En ollut tarpeeksi hyvä. En osannut auttaa Robertia. Ja silti kovasti yritin. Kukaan ei kiittänyt siitä, miten omistin kaikki päiväni hänen huolehtimiselleen. Kukapa minua kiittäisi. Enhän minä ollut mikään hyväntekijä, ainoastaan vastuuntuntoinen. Tein sen, mikä oli oikein, mitä kuvittelin, että kuka tahansa minun asemassani tekisi. Vaihdoin vaipat, katsoin, että Robert söi terveellisesti ja riittävästi, pidin talon puhtaana ja vaarattomana, luin Robertille kirjoja ääneen ja soitin vanhaa musiikkia, mikä vielä toisinaan herätti hänessä jotakin. Jalka löi tahtia ja hän saattoi yhtäkkiä muistaa jotakin lapsuudestaan. Hän tunnisti musiikin.

Kylpyhuoneen puutarhaan osoittava, pieni, maitolasinen ikkuna paljasti ulkona vallitsevan, keväisen väriloiston. Oli mukavaa, että kesä teki tuloaan. Me pääsisimme puistoon syöttämään pullasorsia ja voisin viedä Robertin jäätelölle. Olisi hyvä päästä ulos talosta. Robert oli hyvässä fyysisessä kunnossa ja olisi hyvin voinut liikkua ulkona talvisinkin, mutta minun lonkkani ei kestänyt. Tai olisinhan minä rollaattorin kanssa pärjännyt muuten, mutta maa oli liukkaan jäinen, enkä halunnut ottaa riskiä, että kaatuisin, sillä en sen jälkeen välttämättä enää pääsisikään kävelemään. Kuka sitten pitäisi veljestäni huolta.

Robert takoi nyt ovea nyrkein. Hän oli aina ollut rauhallinen, tyyni ja iloinen ihminen, koko elämänsä. Raivonpuuskat olivat alkaneet vasta sairastumisen jälkeen. Robert pelotti minua vihaisena. Hänen kielensä oli terävä ja sanansa satuttivat, joskus hän saattoi lyödäkin, mutta mikään siitä ei satuttanut yhtä paljon kuin hänen katseestaan peilautuva, raaka, alkukantainen pelko. Hän oli kauhuissaan siitä, että maailma ympärillä oli käynyt tuntemattomaksi. Kuka tahansa pelkäisi yhtäkkiä olla tuntemattoman, kasvottoman maailman vankina. Avasin oven ja katsoin Robertia suoraan silmiin. Niiden välissä risteilivät syvät huolirypyt, hän laski kätensä.

”Miksi en voi mennä kotiin?”

*

Heräsin keskellä yötä tunteeseen siitä, että joku tuijotti minua. En ollut väärässä. Robert seisoi makuuhuoneen ovella. Pimeässä huoneessa en kyennyt erottamaan hänen kasvojaan. Nousin istumaan ja odotin, että hänellä olisi jokin hätänä, että hän saisi jälleen raivonpuuskan, mutta Robert vain seisoi paikoillaan. Yhtäkkiä kuulin hänen puhuvan hyvin hiljaa, tuntemattomalla äänellä, pienen lapsen äänellä.

”Äiti. Joku syö minun aivojani. Joku on minun sisälläni ja syö pois minua.”

Vedin henkeä kauhuissani. Hän ei ollut koskaan aiemmin osoittanut suuremmin tiedostavansa tilaansa. Muutaman kerran aiemmin hän oli päivitellyt huonomuistisuuttaan, mutta mitään tällaista hän ei ollut koskaan sanonut. Selkäpiissäni kulkivat kylmät väreet. Saattoiko hän tuntea sairautensa? Tuntea sen sisältäpäin?

”Äiti. Minua ei ole kauaa. Se jokin syö minut ja sitten minä lakkaan olemasta. Sitten on vain se, joka söi minut.”

”Robert…” Kuiskasin ja sytytin valon yöpöydällä. Samassa huomasin kauhukseni, että hän oli raapinut kasvonsa verille. Kynsien riekaloima iho repsotti punaisena ja osasta raapauksista tihkui pieniä veripisaroita.

”Robert, voi miksi sinä noin olet mennyt tekemään? Tuo mahtaa sattua. Anna kun puhdistan haavat”, sanoin ja Robert katsoi minua kummastuneena.

”Minä vain yritin saada sen ulos minun päästäni”, Robert vastasi viattomalla äänellä. Oli karmivaa kuulla hänen vääntävän äänensä sillä tavoin kimeäksi. Nousin, tartuin häntä kädestä ja talutin keittiönpöydän ääreen. Sitten etsin pienen pyyheen, jonka kastelin viileällä vedellä, desinfiointiainetta ja läpinäkyviä laastareita.

*

Sitä jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Robert heräili öisin ja tuli luokseni luullen minua äidiksi. Hän selitti jatkuvasti, miten jokin söi hänen aivojaan. Hän selitti, että hänen aivonsa olivat nyt reikäjuustoa. Jokainen kerta hän puhui kummallisella, lapsenomaisella ja kimakalla äänellä, jota en koskaan aiemmin ollut kuullut hänen käyttävän. Usein hän oli raapinut kasvojaan ja jopa repinyt vähäisiä, harmaita hiuksiaan irti tuppoina. Minua huoletti ja pelotti ihan hirvittävästi, enkä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Soitin Robertin lääkärille, joka pyysi meitä tulemaan vastaanotolleen. Hänellä tosin oli seuraava vapaa aika vasta melkein kuukauden päästä. Siihen asti hän neuvoi minua pitämään Robertin turvassa, katsomaan, ettei tämä satuttaisi itseään. Hän suositteli minua leikkaamaan Robertin kynnet hyvin lyhyiksi ja viilaamaan terävät kulmat pois. Hän neuvoi myös, että voisin kokeilla jonkinlaista pään ja kasvot peittävää pipoa, mutta sellaista, mikä ei häiritsi yöllä nukkumista tai voisi pyörähtää hengitysteiden eteen.

Leikkasin ja viilasin Robertin kynnet samana iltana. Hän ei pitänyt siitä vähäänkään, ja koko urakassa kesti melkein tunti, sillä hän yritti kovasti taistella vastaan. Olin lämmittämässä meille iltapalaksi kuumaa hunajamaitoa. Oma kuntonikaan ei ollut mainittava. Olin viime päivinä joutunut ottamaan rollaattorin käyttöön sisälläkin, ja pelkkä pöydästä nouseminen, jääkaapille ja siitä liedelle käveleminen tekivät tiukkaa. Tällä menolla en pääsisi ulos kesälläkään, mietin surullisena. Ikkunan takana vanha pihlajapuu oli marjaton, tilhet olivat syöneet ne pois talven aikana, ja uudet lehdet alkoivat nyt hiljalleen versota.

Robert istui pöydässä ja tuijotti ulos. Yhtäkkiä hän sanoi hyvin hiljaa, matalalla ja karkealla äänellä, joka muistutti koiran murinaa:

”Juustoa, juustoa.”

Pelästyin ja hunajapurkki putosi kädestäni. Onneksi kansi piti eikä sotkua syntynyt. En kuitenkaan saisi mitenkään itse nostettua purkkia lattialta, mietin harmistuneena.

”Haluatko sinä juustoa? Voin leikata pari palaa iltapalaksi, jos haluat? Ja Robert kiltti, voisitko nostaa tuon hunajapurkin minulle?”

”Juustoa, juustoa, reikiä lisää, kohta ei ole mitään jäljellä!” Hänen muriseva äänensä kasvoi kammottavaksi huudoksi. Pelästyin niin kovin, että purskahdin itkuun. Tiesin, että hän puhui aivoistaan. Minulle juolahti mieleen, ettei puhuja ehkä ollut edes veljeni.

”Kuka sinä olet?” Kysyin hiljaa.

”Hmm… Ei kuka vaan ketkä. Me asumme nyt täällä. Hän on kohta poissa kokonaan”, Robert vastasi irvokkaasti. En pystynyt mitenkään jäämään tämän ihmisen kanssa kaksin. Aloin hitaasti ja kömpelösti vaappua rollaattorini kanssa kylpyhuonetta kohti. Kyyneleet virtasivat pyöreille poskilleni.

”Et sinä pakoon pääse. Nälkä kasvaa syödessä, eikö vain?” Robert murisi perääni ja nauroi sitten. Pääsin kylpyhuoneeseen ja lukitsin oven perässäni. Istuin rollaattoriini ja puhaltelin ilmaa ulos rauhoittaakseni itseni. Kerrankin sain istua kylpyhuoneessa rauhassa, keittiössä oli hiirenhiljaista. Näin mielessäni, miten Robert istui pöydän ääressä tuntematon hymy kasvoillaan. Hetken kuluttua kuulin, miten maito liedellä alkoi kiehua ja tuli yli kattilasta. Silloin minun oli palattava takaisin keittiöön. Robert seisoi lieden edessä, kattila kädessään ja hymyili iloisesti. Hän sanoi aivan normaalilla äänellä:

”Hupsista. Tämä taitaa olla pilalla, mutta laitetaanko uusi satsi?”

Vanhempi konstaapeli Airas

En ollut eläessäni nähnyt vastaavaa. Naapurit olivat soittaneet hädissään poliisit, kun olivat kuulleet viereisestä talosta kantautuvan kammottavan kirkunan ja huudon. Me saavuimme paikalle niin pian kuin suinkin ehdimme ja koputtelimme oveen aikamme. Koska kukaan ei tullut avaamaan, me koetimme ovea eikä se ollut lukossa. Me astuimme varovasti sisään ja huutelimme samalla, kun tarkastimme huoneet läpi. Kun pääsimme makuuhuoneeseen, minulta pääsi huuliltani hätääntynyt henkäisy. Kuten sanoin, en ollut eläessäni nähnyt vastaavaa.

Huoneen nurkassa itui kyyryssä vanha mies. Hänen edessään lattialla makasi liikkumaton vanha nainen. Kun silmäni tottuivat hämärään, saatoin erottaa, miten vanha nainen oli revitty vatsasta auki ja sisäelimet repsottivat puoliksi lattialla. Vanha mies kääntyi meihin ja hänen kasvonsa olivat veren peitossa. Hän jauhoi suussaan lihanpalaa, joka roikkui puoliksi ulkona suupielestä. Kun hän näki meidät, hän hymyili ja kirkaisi hirvittävällä, kimakalla äänellä:

”Juustoa!”