Pommikoneiden laulu

Elisabet

Vanha kartano kohosi kohti pilvetöntä taivasta keskikesän auringon alla. Kuumassa paahteessa ruskeaksi kuivunut viiniköynnös kiemurteli harmaata kiviseinää vasten, ja villiintynyt puutarha kurotteli alimpien ikkunoiden pieliä ja puisia ikkunaluukkuja. Kuistin portailla varpunen hakkasi etanankotiloa tummaa kiveä vasten rikkoakseen sen. Kosteassa ruohikossa, piharatamon ja niittyleinikkien seassa, metsäojasta karannut, pullea rupikonna kurnutti surullisena. Kartano oli rappeutunut, sen kellari kosteusvaurioiden vahingoittama, sisäseinien kirkuvanpunainen maalipinta loistonsa menettänyt, ja ullakko linnunpesien ja rottien valtaama, mutta minä rakastin sitä valtavasti. Kartano oli minun, ja olin saanut sen pienellä hinnalla. Sodan runtelema maa, sen väsyttämä maaseutu ja orvoiksi jääneet kylät tarpoivat eteenpäin, kohti parempia aikoja, synkeä ja uupunut hymy kasvoillaan. Minä olin hyötynyt sodasta, sillä miesten puutteessa minulle oli riittänyt työtä, ja olin onnistunut säästämään tarpeeksi rahaa omaan taloon. Ehkä se ei ollut kummoinen, mutta sen surkea ja repaleinen loistokkuus mukaili minun mielentilaani hyvin. Siitä tulisi vielä kaunis, kuten tästä maastakin, ja sen tulevaisuudesta.

Asetin polkupyöräni nojaamaan portinpieleen ja nostin punoskorin tarakalta. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsisi viedä taloon ensimmäiseksi: leivänkanta, suolasirotin, pullo kallista konjakkia ja Mimi, minun kaunis keräilynukkeni. Olin saanut nuken vanhemmiltani nelivuotislahjaksi. Sen kauniit, vaaleat kiharat ryöppysivät alas aina alaselkään asti, valkoinen, viktoriaaninen mekko oli kultakivin koristeltu, ja pitkät mustat ripset varjostivat kristallinvalkeita silmiä. Posliininen iho oli kylmä ja kermanvärinen. Toivoin aina, että löytäisin jostain muitakin keräilynukkeja edulliseen hintaan ja voisin siten ryhtyä kerryttämään kokoelmaa. Juuri nämä nuket olivat kuitenkin harvinaisia ja niitä oli siksi melkein mahdotonta löytää.

Sisällä kartanossa lakaisin ja pesin pitkään koskemattomana olleen pölykerroksen, joka peitti lattioita. Sytytin tulen takkaan, mutta savupiippu ei tahtonut vetää ja käry jäi huoneeseen leijumaan. Tein yhteen yläkerran makuuhuoneista itselleni pedin ohuen patjan päälle ja avasin luukut huoneen ikkunoista. Sisään tulvi laskevan auringon oranssi kajo, joka sai ulkona kasvavien tammipuiden varjot liikkumaan huoneen seinillä huojuen. Ensimmäinen yö omassa kodissa, ajattelin ja avasin kuluneen päiväkirjan mahonginsävyisen kannen. Kirjaan kirjoitin: Saavuimme Mimin kanssa viimein kotiin. Sota on ohi ja pommien repimä maa alkaa jälleen kasvaa viljaa. Kohta ihmisillä on taas varaa ostaa ruokaa ja kauniita vaatteita. Kesäkin on kauneimmillaan, siitä on nautittava. Pian se kääntyy jälleen syksyyn ja silloin kartanon on pidettävä kylmää.

Heräsin yöllä kylmyyteen. Olin unissani potkinut peiton yltäni ja minun oli tullut vilu. Katselin, miten ikkunasta möllöttävä täysikuu kirkasti huoneen kylmänsinisellä hohteellaan ja viimeiset villakoirat pyörähtelivät valossa ikkunalaudan pinnalla. Kartanossa oli aavemaisen hiljaista, lukuun ottamatta ulkoa kantautuvaa puiden oksien rapinaa ja toisinaan kiljahtelevaa korppia. Vedin peiton korviin saakka ja hieroin käsivarsia kämmenilläni lämmetäkseni nopeammin. Sitten kuului jotakin muutakin. Kaukainen humina kohosi jostakin horisontin takaa. Se kumahteli tyhjän huoneeni varjojen peittämillä seinillä kuin minua olisi kiertänyt muriseva kissapeto. Jähmetyin kiveksi ja hengitin niin hiljaa kuin saatoin. Ääni oli aivan liian tuttu. Olin kuullut sen monta kertaa aikaisemmin: vihollisen hävittäjä. Sota oli jo ohi, se ei voisi olla. Tartuin vierelläni istuvaan Mimiin ja katsoin tämän kuunloisteen täyttämiin lasisilmiin, syvälle niiden sisään, hukkuen mieleen tulviviin lapsuudenmuistoihin. Saatoin tuntea kesäyön ruohikon jalkojeni pohjassa ja jouluyön takkavalkean lämpimän käsivarsilla, saatoin haistaa mummolan tuoreen pullantuoksun ja kuulla veljeni kimakan lapsennaurun. Veljeni, joka oli lähtenyt rintamalle kuusi kuukautta sitten, ja josta en vieläkään ollut kuullut mitään. Koetin kaikkeni pysyä kiinni ihanissa muistoissa, jotta niiden ajanhenki peittäisi lähestyvän moottorin jylinän.

Sitten havahduin aamun keltaisenkelmeään valoon huoneessani. Olinko minä nähnyt unta? Oli kuin yö olisi vaihtunut aamuun silmänräpäyksessä. Ulkoa ei kuulunutkaan pommikoneiden ääntä vaan räkättirastaan röhisevä nauru. Ikkunasta saatoin nähdä miten aamukaste kimmelsi puiden oksilla ja sumu mateli maan pinnassa ohuena huntuna. Nousin keittämään kahvia, mutta eihän minulla ollutkaan puruja. Hain vettä kaivosta ja leikkasin kovettuneesta leivänpäädystä palan, jonka paistoin pannulla. Kyytipojaksi kaadoin lasillisen konjakkia.

Sen päivän vietin puutarhassa villiintyneitä köynnöksiä leikaten, lukemattomia rikkaruohoja maasta nyhtäen ja ulkoseinien homeista kivipintaa puhtaaksi hinkaten. Minulle kävi uuvuttavan selväksi, että kartanon kunnostamiseen tulisi vierähtämään aikaa kuukausia ellen saisi apua jostakin. Päätäni särki auringon paahteessa ja huomasin tuon tuosta unohtavani juoda tarpeeksi. Peukalon kuoppaa särki jatkuvasta repimisestä ja polveni väsyivät maassa istumisesta. Olin viimein saanut tarpeekseni siltä päivältä ja kävelemässä sisään, kun seisahduin katsomaan laskevan auringon maalaamaa pihatietä. Yhtäkkiä päässäni huimasi kovasti ja saatoin nähdä miten ilma muuttui sankaksi mustasta pölystä, joka leijui alas kuin taivaalta pudonnut verho. Pihakasvit lakastuivat silmieni edessä ja saatoin nähdä liekkien nielevän katua. Toiset talot olivat tuhoutuneet tiilikasoiksi, joiden alta pilkottivat vääntyneet ihmisruumiit. Kartanoni oli vaihtanut paikkaa ja viereinen katu muistutti jotakin toista maisemaa. Pelkäsin niin, että en saanut jalkojani liikkeelle. Tuhkan keskellä näin seisovan miehen. Se oli veljeni. Kiljahdin ääneen ja samassa päässäni kumisi moottorin ääni. Suljin silmäni ja tartuin kasvoihin kaksin käsin. Kun hetken kuluttua kipu katosi ja pudotin kädet kasvoiltani, avasin silmäni, samassa näin, että kauhukuva oli kadonnut. Kaikki oli kuten pitikin: auringon lämpö kosketti käsivarsiani hellästi, puissa linnut lauloivat ja kaikkialla kukat ja kasvit kukoistivat. Olinko minä nähnyt unta? Olinko minä menettämässä järkeni? Juoksin sisään ja istuin keittiönpöydän ääreen täristen. En tiennyt mitä ajatella.

Yöllä en saanut unta, vaan kiersin kartanon huoneita läpi merkiten ylös vaurioita ja tehden listaa siitä, mitä minun tulisi uuteen talooni hankkia. Suuret rikkinäiset kattokruunut, vanhat sukupotretit, joista en tiennyt, ketä niissä esiintyvät ihmiset olivat, huokuivat mahtipontista, vanhaa kauneutta, jota ei vuosikymmenten rappeumakaan saattanut peittää. En voinut olla hengittämättä ihastuksissani. Oli mahdotonta käsittää, että kartano oli todella minun. Istuin vanhan takan eteen ja nostin Mimin syliini, painaen nuken rintaani vasten. Totuus oli, että minua pelotti olla yksin. Äiti oli kuollut veljeäni synnyttäessä, minun ollessani vain kaksivuotias. Isä taas oli kuollut keuhkokuumeeseen muutama vuosi sitten. Veljeni oli kadonnut rintamalle, enkä tiennyt näkisinkö häntä enää. Meidän perheeseemme ei ollut muita kuulunutkaan. En ollut koskaan mennyt naimisiin, en oikein osannut sanoa miksi. Kenties minä olin aivan liian itsenäinen ja itsepäinen kenellekään vaimoksi. Ja nyt kolmekymmentäviisivuotiaana oli jo liian myöhäistä sellaiselle. Tunsin jääneeni aivan yksin. Sitä paitsi, minä olin nainen eli minusta ei olisi sukumme jatkajaksi. Kuolisiko koko Ehramaa minun mukanani?

Äkkiä minulle tuli tunne kuin joku seuraisi minua. Selkäkarvani nousivat pystyyn ja saatoin kuvitella, että joku seisoi takanani hämärässä huoneessa. Käänsin hitaasti päätäni ja liikahdin lattialla. Vanhat puulankut narahtivat. Silloin katseeni osui ulos suurista ikkunoista ja suoraan puutarhaan, jonka syreenipuun varjossa seisoi hahmo. Haukoin henkeäni paniikissa. Uneksinko minä taas? Palaisiko sota kummittelemaan mieltäni jälleen? Mutta hahmo näytti toisenlaiselta. Tarkemmin katsottuna vierailija näytti olevan vanha nainen huivi kiedottuna harteillaan. Säikähdys muuttui kummastukseksi.

Nousin paikaltani ja kävelin ikkunaan. Ulkona nainen tuijotti minuun liikkumatta. Vilkutin hänelle ja ihmeekseni hän vilkutti takaisin. Silloin tiesin, ettei se ollut unta. Juoksin pimeiden huoneiden läpi aina etuovelle asti ja sitten ulos. Minun jalkani olivat paljaat ja kostea ruoho tuntui kylmältä niiden pohjassa. Juoksin sen puun luo, jonka alla olin nähnyt naisen seisovan ja tämä oli yhä paikoillaan.

”Anteeksi? Mahdatteko asua tässä lähellä? Minä muutin tähän vasta äskettäin, nimeni on Elisabet, hauska tutustua”, sanoin ja ojensin kättäni. Ajattelin, miten kummassa olin päätynyt keskellä yötä puhumaan tuntemattomalle ihmiselle puutarhassani.

”Sinäkö tulit sen nuken kanssa?” Nainen kysyi silmät lasittuneina ja tajusin hänen tarkoittavan Mimiä. Äkkiä minulle tuli epävarma olo.

”Hmm… Kyllä, minulla oli nukke mukanani”, vastasin epäröiden. Nainen irrotti katseensa kaukaisuudesta ja katsoi sen sijaan minua suoraan syvälle silmiin. Hänen silmänsä olivat valkeat, haalistuneet, melkein sokeannäköiset. Hän astui esiin puun varjosta ja saatoin nähdä, etteivät kasvot olleetkaan vanhat, mutta ne olivat rujot, vääristyneet, sulaneet kuopille. Pelästyin näkemääni.

”Sinun ei pitäisi olla täällä, tässä kartanossa. Koko kirottu paikka pitäisi polttaa maan tasalle”, nainen sanoi yhtäkkiä ääni kohoten.

”Minä en ymmärrä… Anteeksi, lienee parasta, että menen takaisin sisään...” Kuiskasin epäröiden. Samassa nainen syöksähti eteenpäin ja tarttui minun käsivarteeni kaksin käsin:

”Tyttö hyvä, katso minua!”

Pelästyin ja riuhdoin itseni irti naisen otteesta. Mutisin anteeksipyynnön ja lähdin juoksemaan takaisin sisään. Tärisin kauttaaltani. Sisällä juoksin suoraa tietä yläkertaan, heittäydyin patjalleni ja nyyhkytin paidanhihaani.

Seuraavana aamuna tunsin jo oloni hupsuksi, että olin väsyneenä antanut mokoman pelotella minua. Jatkoin puutarhan parissa ja nautin auringosta, vaikka olkapääni olivatkin jo palaneet ravunpunaisiksi. Kepeä lierihattu peitti onneksi kasvoni kuumalta paahteelta. Puuvillaiset hansikkaat olivat täynnä ruohonkorsia ja pisteliäitä piikkejä ruusupensaasta. Pöyhin niskaani liimautuneita hiuksia ylös, kun yhtäkkiä valkea valo nieli kaiken ympäriltäni. Olin hetken sokea ja räpyttelin silmiäni kuumeisesti. Sitten kirkkaus katosi ja maailma muuttui hämäränharmaaksi. Pian seurasi hirvittävä jylinä ja kumina enkä saanut henkeä, tuntui kuin sydän puristuisi ulos rinnastani. Koetin huutaa, mutta oli kuin kasvoni sulaisivat pakottavassa kuumuudessa. Raajani eivät totelleet. Tuntui kuin särkyisin palasiksi. Sitten, kuin silmänräpäyksessä, kaikki oli ohi. Minä istuin ruohikolla kesähelteessä, käsissäni kourallinen kuolleita ruusuja. Syreenipuussa rastaat lauloivat.

Iltakaste roikkui lehtien oksilla kimaltaen. Istuin keittiön pöydän ääressä nuokkuen väsymyksestä nyt kun aiempi järkytys oli vihdoin kaikonnut. Olin juuri nukahtamassa, kun kuulin sen: veljeni äänen. Se oli kirkas ja selvä ja saatoin erottaa iltarukouksen säkeen. Havahduin hereille ja kopautin vahingossa pääni pöydällä lepäävään lasiin, joka kaatui pöydälle. Samassa kuulin veljeni huutavan kauhuissaan. Nousin ja katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään. Minua hirvitti. Käsivarsiani palelsi. Kävelin avonaisen ikkunan luo ja olin juuri vetämässä luukkuja kiinni, kun katseeni osui naiseen ulkona. Sama nainen, jonka olin nähnyt viime yönä. Hän kulki surkeana puutarhassa, pää alas painettuna. Minun selkäpiitäni kylmäsi, mutta jostain syystä huusin naiselle ja pyysin tämän sisään.

Me istuimme keittiönpöydän ääressä ja tuijotimme toisiamme. Lopulta nainen kietoi huivin kasvojensa ympäriltä auki ja viikkasi sen siististi pöydälle. Tuijotin kauhuissani kaljua päätä, vereslihalle syöpynyttä ihoa ja sokeansameita, ripsettömiä silmiä. Mahtoiko nainen kärsiä jostakin sairaudesta.

”Kerro minulle veljestäsi?” Nainen kysyi yhtäkkiä. Kummastuin.

”Veljestäni? Hän on kadonnut rintamalle… Minä en tiedä missä hän on.”

”Väärin. Hän palasi jo kaksi vuotta sitten sodasta”, nainen sanoi hiljaa. En käsittänyt, mitä ihmettä hän yritti sanoa. Koetin vastata, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni.

”Elisabet. Katso minua. Katso todella. Etkö sinä tunne minua?” Nainen kysyi. Minä katsoin, mutta en tuntenut häntä. Pudistin päätäni.

”Katsos kun minä muutin tähän taloon reilu kaksi vuotta sitten, sodan lopulla. Minä seisoin tuolla kadulla...” Nainen osoitti pihatien ohi puiden varjostamalle mukulakivikadulle.

”Silloin se pommi putosi. Minusta ei jäänyt paljoakaan jäljelle, kuten näet”, nainen sanoi ja levitti kädet kasvojensa ympärille.

”Kirottu kartano säilyi kuin ihmeen kaupalla. Minä raahauduin viimeisillä voimillani kartanon pihamaalle, sillä tiesin, että tänne minun oli kuoltava, jotta voisin syntyä uudelleen henkimaailmaan.” En ymmärtänyt lainkaan, mitä nainen yritti selittää ja huuliltani pääsi hermostunut naurahdus, mutta hän vain jatkoi vakavana:

”Kartano meni veljelleni, joka palasi sodasta. Hänen ei olisi pitänyt jäädä tänne eikä hänen olisi pitänyt pitää sitä nukkea. Hänen ei olisi pitänyt pitää Mimiä.” Kurkkuani kiristi pahasti.

”Niin. Henget ovat mielenkiintoinen juttu. Meitä on useita yhdessä mielessä. Sinä tartuit kiinni Mimiin ja sinä unohdit, kieltäydyit ymmärtämästä, mitä meille todella tapahtui. Siksi sinun kasvosi ovat kauniit ja elävät, kun minä taas, minä olen kuva siitä, miltä näytin kuollessani.” Päässäni pyöri, mieleni teki oksentaa.

”Sinä näet ja kuulet veljesi, sillä hän asuu tässä talossa. Katso tarkemmin, katso oikein tarkasti.” Ja silloin minä katsoin. Huoneet muuttuivat silmieni edessä loistokkaiksi, huonekalujen täyttämiksi, kirkkaiden ja tuoreiden maalien valaisemiksi, ja silloin näin veljeni istuvan keittiönpöydän ääressä, missä nainen oli juuri istunut. Veljeni näytti vanhalta, murheelliselta ja hänellä oli käsipuolessaan Mimi-nukkeni. Minä katsoin nuken kristallinkirkkaisiin silmiin, valkeisiin, sokeisiin silmiin ja näin niistä heijastuksen omista pommin ruhjomista, rujoista ja verta vuotavista kasvoistani.