Annika seisoi keittiön tiskialtaan edessä puolipesty lasi kädessään ja kuunteli paikoilleen jähmettyneenä. Oli kuulostanut aivan siltä kuin joku olisi liikkunut olohuoneessa. Kello nakutti seinällä kovaäänisesti tahtia ja juuri suljettu hana tiputti vesipisaroita altaan pohjalle. Nyt se kuului taas! Askeleita. Kuin joku olisi liikkunut olohuoneessa. Annika laski saippuaisen lasin altaaseen ja kuivasi kätensä vetimestä roikkuvaan pyyhkeeseen. Sitten hän hiipi olohuoneeseen hengitystään pidättäen. Suuressa huoneessa oli pimeää ja ilma tuntui yhtäkkiä hyvin kylmältä. Annika napsautti valot päälle katkaisijasta ja henkäisi. Yksi pikku ikkunoista oli auki ja syksyinen viima puhalsi sisään. Tihkusade oli kastellut lattiaa ja tuuli oli tuonut mukanaan muutaman vaaleanpunaisen vaahteranlehden. Olohuoneessa ei ollut ketään.
Annika sulki ikkunan ja keräsi märät lehdet lattialta. Vesi kuivuisi kyllä. Hän hieroi otsaansa väsyneenä. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän luuli kuulleensa jonkun liikkuvan talossa.
Annika ja Tomi olivat ostaneet vanhan maalaiskartanon, se oli myyty epätavallisen halvalla. Kartano oli rakennettu 1900-luvun alussa ja toiminut alun perin pappilana. Siksi kartanon takapihan puolella oli suuri hautausmaa, johon näki suoraan yläkerran makuuhuoneen ikkunasta. Annika ei pitänyt hautausmaasta, mutta muuten kartano oli kaunis. Se oli palanut hänen tietojensa mukaan kertaalleen joskus 1930-luvulla ja kunnostettu sen jälkeen. Myöhemmät omistajat olivat lisänneet aina jotain joka sukupolvessa: epämääräisen, matalamman elintasosiiven, joka ei juuri imarrellut alkuperäistä rakennusta, tilavan, liian modernin autotallin, kauniin lasisen paviljongin. Putki- ja pintaremontti kaikkiin kylpyhuoneisiin oli tehty viime vuosikymmenellä. Talo ei ollut täydellinen, mutta siinä oli historian kerrostumaa ja omaperäisyyttä, josta Annika ja Tomi pitivät. Annakin tuntui kotiutuneen hyvin uuteen kouluunsa ja kotiinsa. Anna oli pirteä ja iloinen lapsi, kova puhumaan. Hänellä ei ollut vaikeuksia saada ystäviä.
Muuttokuorma oli saapunut viisi päivää sitten ja Annika, Tomi ja Anna sen mukana. Jotkin huoneiden seinistä odottivat vielä uutta maalipintaa, mutta suurin osa tavaroista oli jo paikoillaan. Jo ensimmäisenä iltana, sillä välin kun Tomi oli ollut ruokakaupassa, Annika oli luullut kuulleensa jonkun liikkuvan talossa. Anna oli ollut yläkerrassa omassa huoneessaan eikä kuullut mitään. Annika oli luonnollisesti olettanut kuulleensa harhoja. Mutta nyt äänet olivat toistuneet. Annikalla ei taaskaan ollut ketään todistajaa, sillä Tomi oli Annan kanssa isovanhempien luona. Annika oli jäänyt kotiin päänsäryn takia. Hän huokaisi ja palasi keittiöön. Hän pesi lasin, otti kuivakaapista leipää ja jääkaapista täytteitä, ja alkoi sitten tehdä iltapalaa itselleen.
Samassa jokin paukahti kovaäänisesti. Oli kuin ääni olisi tullut toisesta päästä taloa. Annika kiiruhti huoneiden läpi ja saapui lopulta eteiseen. Ulko-ovi oli selällään auki ja paukahdus oli kuulunut siitä, kun ovi oli osunut seinään auetessaan voimalla. Sade tihutti sisään ja ulkona oli niin pimeää, ettei Annika erottanut edes pihapuita. Sitten hän huomasi sen: märät jäljet eteisessä. Joku oli tullut sisään. Annika juoksi ovesta ulos, hän ei jäisi samaan taloon tuntematon, kutsumattoman vieraan kanssa. Hän haparoi pimeässä pihanurmen poikki ja pysähtyi vasta valaistulle kadulla. Tärisevin käsin Annika hapuili housuntaskujaan, mutta muisti samassa, että oli laskenut puhelimensa keittiöntasolle vain hetkeä aikaisemmin.
”Hitto!” Hän kirosi itsekseen ja pälyili ympärilleen. Tihkusade muuttui harmaaksi hunnuksi katulamppujen hohteessa. Annika näki tielle, että naapuritalossa paloivat valot. Hän suuntasi askeleensa kohti yksikerroksista, keltaista puutaloa. Kihartumaan taipuvaiset hiukset käpristyivät kostuessaan.
*
”Sinä siis luulit kuulleesi askeleita ensin olohuoneesta ja oletit, että joku oli talossa sisällä? Ja vähän ajan päästä kuulit ääniä ulko-ovelta, kun joku tuli sisään, toiselta puolelta taloa?” Kiltti poliisinainen kysyi lempeällä äänellä.
”Tiedän, että se tuntuu tyhmältä. Mutta ehkä tekijöitä oli useampia. Tai en minä tiedä”, Annika hieroi kasvojaan käsillään ja pudisteli päätään.
”Ehkä minä en kuullut askeleita olohuoneesta, ehkä vain oletin. Ehkä avonainen ikkuna piti ääntä.”
”Hmm… Ja talosta ei ole viety mitään?” Konstaapeli kysyi.
”Ei minun nähdäkseni”, Annika kuiskasi häpeissään. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki pitivät häntä hulluna.
”Ja eteisen lattialla oli märkiä kengänjälkiä?” Poliisi yritti vielä.
”No oli minun mielestäni, mutta en oikeastaan ole enää varma. Eteisen valot eivät olleet päällä, oli melko hämärää.”
”Me emme nähneet jälkiä tullessamme, kaikkialla oli kuivaa”, poliisi muistutti.
”Tiedän, siksi minua epäilyttää. Mutta olisivathan ne ehtineet kuivua?” Annika ehdotti epätoivoisena. Tomi laski kätensä hänen selälleen. Tomikaan ei uskonut häntä, Annika tiesi sen.
”Sinä myös sanoit, että jätit oven auki, kun juoksit ulos, mutta meidän tullessamme se oli kiinni. Koko talossa ei ollut ketään eikä mitään jälkiä siitä, että kukaan olisi käynyt sisällä. Olohuoneen ikkuna oli kiinni”, konstaapeli selitti.
”Tiedän, minä suljin sen. Ikkunan siis. Oven on varmaan sulkenut hiippailija pois lähtiessään, eikö se ole aivan mahdollista?”
”Onhan se”, poliisi huokaisi ja vilkaisi epäilevästi pariinsa.
”Pitääkäähän ovi tästä eteenpäin lukossa ja soittakaa meille, jos vastaavaa tapahtuu uudelleen”, vanhempi mieskonstaapeli kehotti ystävällisesti ja sitten poliisit lähtivät. Tomi teki työtä käskettyä ja lukitsi ovet, varmisti olohuoneen ikkunan, joka oli heikosti paikoillaan ja Tomi selitti, että ikkuna oli varmaan auennut, koska sitä ei oltu alun perinkään painettu kunnolla kiinni. Ikkuna harasi vastaan suljettaessa. Annika ei ollut huomannut sitä.
Tomi laittoi Annan iltapesulle ja nukkumaan, ja Annika keitti sillä aikaa heille teetä. He vetäytyivät makuuhuoneeseen ja Annikasta alkoi enemmän ja enemmän tuntua, että hän oli kuvitellut kaiken. Hän pelkäsi pimeää ja yksin olemista, sen täytyi olla syynä. Ulkona syysmyrsky ropisi ikkunoihin ja kattoa vasten, ja Annika nukahti levottomaan uneen.
*
Aamu oli usvainen ja tyyni. Yöpakkanen oli kuurannut nurmikon valkeaksi ja puut olivat tiputtaneet viimeisetkin lehtensä. Tomi oli vienyt Annan kouluun ennen kuin lähti töihin sairaalaan, jossa hän toimi kirurgina. Tyttö oli häärännyt koko aamun innoissaan Annikan jaloissa päässään punainen pyöräilykypärä, ja esitellen uutta, punaista pehmonalleaan.
”Me saimme kaikki samanlaiset koulussa. Meillä oli joku puhumassa liikenneturvallisuudesta ja me saatiin itselle punaiset pyöräilykypärät ja nämä nallet.” Anna selitti ja jatkoi keksimällä nallesta toinen toistaan mielikuvituksellisempia tarinoita.
Annikaa oli naurattanut. Hän ei ollut ehtinyt kuunnella nallen ja kypärän tarinaa vielä edellisiltana poliisien käynnin takia. Annika leipoi koko aamun ja seurasi Annaa tyytyväisenä. Hän kuitenkin nautti myös rauhasta, joka laskeutui, kun muut vihdoin lähtivät talosta ja Annika jäi yksin.
Annika laittoi käteensä suuret patakintaat ja nosti uunista ulos höyryävän piirakan. Hän oli leiponut sen kiitokseksi naapureille.
Kun hän oli edellisenä iltana juossut naapuriin, vanha mies oli ollut häntä ystävällisesti vastassa. Mies oli esitellyt itsensä Göstaksi ja kutsunut Annikan sisään soittamaan poliisille. Gösta oli tarjonnut heidän odotellessaan Annikalle lasin kotitekoista mehua.
Hänen vaimonsa, Ruut, oli tullut paikalle juuri, kun poliisit olivat ajaneet pihaan. Ruut oli ollut sateenkastelema, mutta hymyillyt lämpimästi. Hän oli punaposkinen, pieni, seitsemänkymmentävuotias nainen, jolla oli lempeät ja suuret, sinivihreät silmät. Ruut ei ollut ehtinyt tutustua Annikaan, mutta oli kuitenkin saman tien kutsunut tämän heille kahville, kun kaikki olisi ohi. Annika oli hämmentynyt äkillisestä kutsusta, mutta oli päättänyt, että ottaisi sen vastaan ja muistaisi kiittää naapureitaan kunnolla. He vaikuttivat ystävällisiltä eikä Annika tuntenut vielä muita lähialueen asukkaita.
Ruut puhkesi valtavaan hymyyn nähdessään piirakka kädessä seisovan Annikan kuistillaan.
”Jestas sentään, käyhän peremmälle, kultaseni!” Hän levitti kätensä ja otti askeleen pois oviaukosta.
”Istuhan tänne keittiöön, kahvi on jo valmiina.”
”Kiitos paljon. Ja kiitos eilisestä”, Annika sanoi ja laski piirakan pöydälle. Se oli ihan tavallinen mustikkapiirakka.
”Ei tuo toki mitään, kyllä me pidetään huolta toisistamme täällä”, Ruut hymyili ja kaatoi kahvia. Sitten hän istahti pöydän ääreen Annikaa vastapäätä ja tutki tätä katseellaan.
”Te ette taidakaan olla täältä päin kotoisin?” Ruut kysyi.
”Ei, emme ole, mutta Tomin vanhemmat asuivat täällä lapsena”, Annika hymyili.
”Teillä oli pieni tyttö mukana, olin näkevinäni, kymmenen vanha?” Ruut sanoi ja hänen silmänsä tuikkivat. Annika päätteli, että Ruut piti lapsista.
”Yhdeksän. Anna. Hänen nimensä on Anna.”
”Yhdeksän! Meidän Dani oli yhdeksän, kun se katosi. Et ole sattunut näkemään poikaa?” Ruut kysyi yhtäkkiä toiveikkaana.
”Ei, en ole tainnut.”
”Niin. Dani olisi nyt jo 41-vuotias, herranen aika. Mutta kyllä se vielä kotiin tulee, olen siitä varma”, Ruut selitti kiihkeästi. Annika ei ollut enää varma oliko nainen tolkuissaan.
”Dani on teidän poikanne?”
”Totta maar. Daniel katosi 32 vuotta sitten. Poliisit eivät löytäneet sitä, väittivät lopulta, että poika karkasi kotoaan omin päin, mutta minä en uskonut. Tokihan Dani oli vilkas lapsi ja lähdössä seikkailuun, mutta ei se äitimuoriaan olisi jättänyt. Ei vapaasta tahdostaan. Mutta kyllä Dani on vielä elossa, minä tiedän sen. Äiti tuntee sen, täällä”, Ruut osoitti rintaansa.
”Se tulee vielä takaisin... Odotas!” Ruut huudahti ja pomppasi tuoliltaan. Hän haki kaapin päältä kehystetyn valokuvan ja ojensi sitä Annikalle.
”Siinä on meidän Daniel. Toki hän nyt on jo vanhempi, mutta jos satut näkemään pojan, kerrothan minulle? Ja kerrothan pojalle, että tulee kotiin?”, Ruut tuijotti Annikaa silmät vetisinä kyyneleistä, jotka eivät vielä vierähtäneet poskille.
”Kerron tottakai”, Annika vastasi hämmentyneenä. Hän ei tiennyt, miten naisen tarinaan tulisi reagoida.
”Voit pitää kuvan. Minulla on useampia”, Ruut sanoi ja pyyhki kasvojaan hihaansa. Annikasta tuntui, ettei Ruut ollut ihan mukana tässä maailmassa, mutta tokihan naisella oli jo ikää.
”No niin, hyvä sitten! Otatko lisää kahvia?” Ruut kysyi iloisesti ja ikävä aihe unohtui kuin taikaiskusta. He juttelivat kaikenlaista taivaan ja maan väliltä, ja aikaa vierähti melkein kaksi tuntia ennen kuin Annika lähti kotiin.
”Kiitos oikein paljon, Ruut. Ja poikkea käymään ihan koska tahansa.”
Heistä tuli Ruutin kanssa ystäviä seuraavien päivien aikana. Annika nautti vanhan naisen seurasta, vaikka välillä Ruut vaikuttikin vähän sekavalta. Hän saattoi vaivata taikinaa kaikessa rauhassa ja kertoa, mitä istuttaisi kukkapenkkiinsä ensi keväänä ja yhtäkkiä jokin muistutti häntä Danielista. Ruutin silmät kirkastuivat ja hän alkoi kertoa jotain tarinaa, mistä Annika ei tiennyt oliko se totta vai mielikuvituksen tuotetta, sitten kuin salamaniskusta Ruut palasi takaisin Pelargonioihin ja Pioneihin.
Gösta selitti, että Ruutilla oli Alzheimer.
”Siksi se selittää välillä omiaan eikä muista kaikkea. Vieläkin se itkee pojan perään, minulla ei ole sydäntä sanoa, että lakkaisi jo odottamasta. Ei se poika enää kotiin tule. Mutta muori toivoo ja odottaa ja aina se muuttuu levottomammaksi katoamisen vuosipäivän aikoihin. Ruutille tekee hyvää olla rouvan kanssa, hän on kuin nuori taas, kun puuhailette yhdessä.”
*
Ensilumi satoi maahan jo hyvissä ajoin ennen Kekriä. Hentoinen lumivaippa kirkasti pimeitä iltoja ja Annika alkoi tuntea olonsa rauhallisemmaksi uudessa kodissaan. Ruut istui vuorostaan hänen luonaan kahvilla ja tuijotteli ikkunasta ulos lumista maisemaa.
”Näihin aikoihin se tapahtui...”, Nainen mutisi yhtäkkiä hyvin hiljaa.
”Mikä?” Annika kysyi. Hän ei ollut varma puhuiko Ruut itsekseen vai hänelle. Kenties Ruut puhui Danielin katoamisesta.
”Se mies yritti tappaa vaimonsa vanhassa pappilassa...” Ruut kuiskasi ajatuksissaan.
”Mitä sinä sanoit?” Annika jähmettyi paikoilleen.
Ruut käänsi hiljaa kasvonsa Annikaan ja tuijotti tätä silmiin. Naisen katse oli sumea ja otsa oli rypyillä.
”Sanoit, että pappilassa tapahtui jotain? Täälläkö pappilassa? Kartanossa, jossa me olemme?” Annika yritti. Ruut nyökkäsi hitaasti.
”Joo. Täällä asui ennen perhe. Isännällä, sillä ei ollut kaikki kotona. Se oli muuten ihan mukava, tavallinen mies, mutta se sai kohtauksia, jolloin se piinasi vaimoaan aivan syyttä. Sillä oli pahoja henkiä...
Ne on asuneet talossa jo 1900-luvulta, henget siis. Vanha kirkkoherra rakensi tulipalon jälkeen salareittejä kartanoon, niitä pitkin pääsi pakoon henkiä. Ja Kekriyönä kirkkoherra hautasi lapsensa elävältä arkuissa, ettei niihin pääsisi henget käsiksi, piilotti ne. Koska henget eivät uskalla etsiä maasta, jossa niiden ruumiit lepää. Eivät uskalla kohdata menneisyyttään. Mutta se oli kaikki kauan sitten...
Sitten täällä asui se perhe, josta olin kertomassa. Isäntä, jota riivattiin. Salareittejä pääsi pakoon, mutta yhtenä päivänä isäntä sai vaimon kiinni vihoissaan, se löi sitä kirveellä päähän, varmaankin se vaimo kuoli.” Annikaa kylmäsi. Hän veti villatakkiaan tiukemmalle ympärilleen ja kuvitteli, että Ruut keksi juttuja päästään. Se johtui sairaudesta. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan koko tarinaa, sen täytyi olla vain mielessä sekoittuneiden asioiden summa.
”Niin, se varmaan meni. Mutta mitä lapselle sattui? Ai niin. Isä muurasi lapsen tyhjään huoneeseen ullakolle. Jätti sen sinne kuolemaan seinien väliin”, Ruut sanoi päätään pudistellen.
”Ruut? Oletko varma, että puhut tästä paikasta? Että se tapahtui täällä pappilassa?” Annika kysyi.
”Joo. Niin se varmaan oli.” Ruut nyökytteli.
”Mutta Ruut... Tässä talossa ei ole ullakkoa. Olisiko mahdollista, että erehdyt kartanosta?”
Ruut tuijotti häntä suoraan silmiin. Yhtäkkiä katse kirkastui ja suupielet nousivat ylöspäin. Koko ilme vanhuksen kasvoilla muuttui.
”Totta, kultaseni. Olet oikeassa. Muistan varmaan ihan väärin. Puhelen höpsöjä, minä vanha muori! Missäs se ihana Anna on, haluaisin antaa tytölle pienen lahjan. Kudoin hänelle nimittäin oikein suloiset villasukat!” Ruut selitti innoissaan ja veti kangaskassista esiin puna-keltaraidalliset sukat. Annika oli hämmentynyt, mutta pakotti itsensä hymyilemään. Hän nousi tuolilta ja käveli portaiden alapäähän.
”Anna! Ruutilla on sinulle tuliaisia!”
Anna rakasti uusia sukkiaan ja esitteli innoissaan punaista nalleaan Ruutille.
*
”No huh, melkoinen satutäti sinulla”, Tomi naurahti yllättyneenä, kun Annika kertoi, mitä Ruut oli puhunut pappilasta.
”Mitä luulet, voisiko se olla totta? Tai siis voisiko pappilassa ollut tapahtunut jotain sellaista?” Annika kysyi vihanneksia pilkkoessaan.
”No jaa. Kuten itsekin sanoit, pappilassa ei ole ullakkoa. Tai onhan tässä välikatto, mutta eihän tuonne pääse mitään kautta. Eikä siellä pystyisi seisomaan, ainoastaan ryömimään. Ei sinne ainakaan lapsia ole muurattu, ei mitenkään”, Tomi pohti. Hän oli unohtanut veden kiehumaan liian isolle lämmölle ja havahtui, kun vesi tuli yli ja sihisi liedellä kiukkuisesti.
”Hemmetti!” Tomi ähkäisi ja nosti kattilan.
”Ihan totta Annika. Tässä rakennuksessa ei koskaan ole ollut ullakkoa, sehän on ihan selvä. On tyhmää, että Ruut pelottelee sinua, kun olet jo muutenkin väsynyt ja kuvittelet kuulevasi kaikenlaista talossa.” Hän jatkoi.
”Olet oikeassa. Kyllä minä tiedän, että Ruut puhuu omiaan. Gösta sanoi, että hän saattaa lukea lehteä tai nähdä televisiossa jotain, ja sitten luulla, että hänelle on tapahtunut niitä asioita, mistä esimerkiksi uutisissa on puhuttu”, Annika myönsi ja kietoi kätensä miehen vyötärölle. Tomi pyyhi liedelle palanutta vettä rätillä.
”Minä tiedän. Meillä on paljon Alzheimer-potilaita sairaalassa. Jännä, miten hurjia tarinoita he keksivät välillä. Ihan itseäkin pelottaa”, Tomi sanoi päätään pudistellen.
”Joko pian on ruoka?” Anna tassutti keittiöön sylissään punainen pehmonalle ja jaloissaan uudet villasukat.
”Ihan totta, Annika. Anna olla, unohda koko juttu”, Tomi katsoi Annikaa merkitsevästi silmiin. Annika nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
*
Annika seisoi ikkunassa ja tuijotti ulos hautausmaalle mietteliäänä. Lumi ei ollut pysynyt vaan taas tihutti vettä. Maa oli musta ja ulkona oli päiväsaikaankin hämärä. Itsepäinen sumu riippui maassa puidenrunkoja hyväillen ja hautakiviä kierrellen. Annika haukotteli. Hänen täytyisi herättää Anna ja viedä tämä kouluun. Tomi oli hälytetty töihin tavallista aikaisemmin.
Annika havahtui kun jostain kuului rapinaa. Hän katseli ympärilleen huoneessa. Kuuliko hän jälleen omiaan? Ääni oli loppunut melkein saman tien. Annika kääntyi takaisin.
Yhtäkkiä hän jähmettyi. Hän tuijotti ikkunasta ulos hautausmaalle kuin noiduttuna. Hautausmaalla seisoi mies, joka tuijotti suoraan kohti taloa, kasvot peitettyinä mustan hupun alle. Tumma, pitkä hahmo oli jollain selittämättömällä tavalla omituinen, pahaenteinen. Jokin siinä, mitä Annika näki, näytti kummalliselta, tutulta. Mies ei seisonut minkään tietyn haudan edessä. Hän ei vaikuttanut vierailijalta. Hän näytti tarkkailevan kartanoa kuin etsien. Annika laittoi villasukat jalkaansa, kipitti alakertaan ja vetäisi ylleen toppatakin ja kumisaappaat. Sitten hän työntyi ulos ovesta, ensin avattuaan lukon ja varalukon, jonka he olivat asentaneet oveen poliisien käynnin jälkeen. Hän käveli hautausmaata kohti.
Saavuttuaan paikkaan, jossa mies oli vielä hetki sitten ollut, Annika ei nähnyt ketään. Hän ei osannut selittää, mikä miehessä oli tuntunut niin kummalliselta. Hän ei tiennyt, miksi oli tullut ulos tämän perässä. Annika kulki hautojen lomassa, mutta ei nähnyt ristin sielua. Hän kääntyi takaisin päin ja silloin hän huomasi jotain, joka sai sydämen jättämään lyönnin välistä.
Ikkuna.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin katsonut kartanoa niin tarkasti, mutta nyt hän huomasi sen. Makuuhuoneen ikkunan vieressä oli toinen, pienempi ikkuna. Ainoa ongelma oli, että makuuhuoneessa ei sisältäpäin katsottuna ollut tuota ikkunaa. Makuuhuone loppui alkoviin ja alkovin seinä oli suora, vaikka talossa oli harjakatto. Annika ei ollut ajatellut asiaa sen koommin. Mutta ikkuna, jota hän nyt tuijotti, oli yhteydessä tilaan alkovin seinän takana. Siellä ei Annikan tietääkseen ollut mitään. Ei tilaa, ei huonetta eikä sinne päässyt mitään kautta. Miksi sinne sitten oli ikkuna? Ikkunasta ei näkynyt sisään kuin mustaa. Annika tärisi yhtäkkiä kylmästä.
Annika kiiruhti sisään, potkaisi saappaat jaloistaan ja juoksi yläkertaan. Anna tuli häntä vastaan hieroen silmiään unisena. Pitkä, vaalea tukka oli palmikolla, josta sojotti hiuksia pystyssä.
”Mitä sinä meluat, äiti?” Anna kysyi.
”En mitään. Mene alakertaan, tulen kohta tekemään aamiaista. Minun täytyy vain hoitaa yksi juttu ensin”, Annika sanoi ja suunnisti makuuhuoneeseen. Hän hypähti alkovissa olevan sängyn päälle ja koputti seinää. Oliko ääni hieman ontto? Annika siirtyi toiselle seinälle ja koputti sitä. Ääni oli erilainen. Annika kierisi huoneessa koputellen. Alkovin seinä, jonka takana oli ikkunallinen tila, kuulosti ontommalta kuin muut seinät. Sitten hän yritti löytää ovea tai luukkua tai vastaavaa kaikkialta: katosta, seinistä, lattiasta. Tuloksetta. Lopulta Annika huokaisi ja istahti sängylle.
*
”Rakas, se on koristeikkuna!” Tomi huudahti. Hän tuijotti Annikaa kuin tämä olisi tullut hulluksi.
”Mutta mitä sen takana on?”
”Ei sen takana ole mitään. Siellä ei ole kerrassaan yhtään mitään, Annika. Koristeikkunoita rakennettiin aikoinaan, että talo näyttäisi ulospäin symmetriseltä. Että ikkunoita olisi joka seinällä sama määrä. Tuo päädyn ikkuna on samanlainen kuin toisenkin päädyn, jossa on työhuone”, Tomi selitti.
”Mutta työhuoneessa seinä jatkuu alas asti, ikkuna näkyy myös sisälle. Miksi makuuhuoneessa on suora seinä?” Annika haastoi tuohtuneena.
”Koska siinä on sängylle alkovi. Sängyn ja seinän väliin jäisi muuten kummallinen rako. Ja sängystä olisi ikävä nousta, jos katto olisi matalalla. Löisit pääsi kattoon aina noustessasi”, Tomi naurahti. Annikaa harmitti. Hän tunsi itsensä jälleen kovin tyhmäksi.
”Niinpä tietenkin. Minä kun jo luulin, että ehkä tyhjään tilaan pääsee ullakolta”, hän kuiskasi.
”Mistä ullakolta? Ullakkoa ei ole. Annika, ole kiltti. Olet kuunnellut liiaksi kauhutarinoita ja mielikuvituksesi laukkaa. Minua huolestuttaa”, Tomi sanoi aidosti huolestuneena. Hän kietoi kätensä Annikan ympärille.
”Olen minä niitä salareittejäkin miettinyt. Mitä jos täällä on sellaisia? Saatoin kuulla siksi kuin joku olisi liikkunut talossa. Ehkä liikkuikin. Ehkä joku voi tulla sisään muualtakin kuin ulko-ovesta”, Annika jatkoi. Se oli virhe. Hän näki saman tien vihaisen katseen Tomin kasvoilla.
”Lopeta”, mies sanoi ja päästi kätensä putoamaan.
”Lopeta heti alkuunsa. Miksi sinä uskot tuollaiseen? Se vanha nainen höpöttää omiaan. En halua, että hän istuttaa päähäsi tuollaista, kun jo valmiiksi pelkäät olla täällä. Kartanossa ei ole mitään vikaa, Annika. Sitä paitsi, pelästytät käytökselläsi vielä Annankin”, Tomi torui.
”Anteeksi”, Annika kuiskasi. Häntä epäilytti, miten itsepäisesti Tomi oli häntä vastaan. Miksei Tomia kiinnostanut tietää totuutta? Yleensä mies oli aina ensimmäisenä leikkimässä salapoliisia.
”Lupaa minulle, että annat asian olla”, mies pyysi tiukasti.
”Minä lupaan”, Annika vastasi.
Mutta heti seuraavana aamuna hän kiersi talossa ja koputteli seiniä, etsi salaisia reittejä, joiden kautta joku voisi kulkea talossa.
*
Sitten se tapahtui, pahin mahdollinen, mitä kukaan vanhempi saattoi ajatella. Anna katosi. Tyttö oli leikkimässä ulkona, pihamaalla. Annika oli laittamassa sisällä ruokaa ja hän piti vahtia ikkunasta, josta saattoi nähdä vanhan tammen ja siihen kiinnitetyn, puisen keinun. Yhtenä hetkenä Anna kiikkui keinussa punainen nalle kädessään, ja sitten, vain hetkeä myöhemmin Annikan vilkaistessa ikkunasta ulos, Anna oli poissa.
Annika oli juossut ulos, huutanut tyttöä, kiertänyt ympäri taloa. Tämän jälkeen Annika oli kulkenut kadulla vähän matkaa kumpaankin suuntaan, lopulta päätynyt hautausmaalle. Hautausmaan laidalla oli nimetön hauta, jota koristi valkoinen risti. Haudan päällä lepäsi Annan punainen pehmonalle. Annika nappasi nallen ja juoksi saman tien sisään soittamaan poliisille.
“Nalle löytyi siis hautausmaalta?” Sama naispoliisi, joka oli käynyt heillä aiemminkin, kysyi Annikalta.
“Kyllä. Ja minä näin vain pari päivää aikaisemmin jonkun seisovan hautausmaalla. Mies. Pitkä, tumma, mustassa takissa. Hän ei näyttänyt olevan vierailija. Seisoi vaan paikoillaan ja tuijotti suoraan taloa. Hän ei seisonut minkään tietyn haudan edessä”, Annika selitti.
“Uskot siis, että hän oli tarkaillut teitä, kenties pitänyt Annaa silmällä?” Konstaapeli kallisti päätään hieman.
“En tiedä. Jotakin outoa miehessä oli.”
“Näitkö hänen kasvojaan? Osaatko antaa tarkempia tuntomerkkejä?” Poliisi kysyi.
“En, en nähnyt. Hänellä oli huppu päässä ja kasvot jäivät sen varjoon”, Annika sanoi epätoivoisena.
“Olkaa kilttejä, teidän täytyy löytää Anna, hän ei tunne vielä tätä aluetta”, Annika aneli.
“Me teemme kaikkemme. Kyllä me otamme teidät tosissamme. Ja vaikka Anna olisi harhaillutkin pois itsekseen eikä tähän liittyisi rikosta, meillä on silti kiire löytää hänet. Yöt ovat jo todella kylmiä”, toinen poliisi, joka seisoi keittiön ikkunan edessä, rauhoitteli.
Samassa ulko-ovelta kuului rapinaa, lukkojen ääntä. Pian Tomi suorastaan kaatui sisään vauhdilla.
“Mitä on tapahtunut? Joko Anna on löydetty?”
Annika pudisti päätään hitaasti. Kyyneleet polttelivat luomien takana.
Ruut tuli paikalle heti kuultuaan katoamisesta. Vanha nainen keitti Annikalle kahvia ja teki voileipiä pappilan keittiössä. Nainen näytti tuntevan paikat hyvin ja löysi kaiken tarvitsemansa ilman Annikan apua. Annika istui pöydän ääressä lohduttomana. Hän ja Tomi olivat kolunneet lähialuetta kolme tuntia. Sitten poliisit olivat käskeneet heidän mennä kotiin lepäämään, poliisit tekisivät kyllä työnsä. Iltakin alkoi hämärtyä eikä pimeässä voisi etsiä. Tomi pakotti Annikan kotiin, mutta jäi vielä itse hetkeksi. Gösta oli huolissaan, halusi auttaa ja tarjoutui jatkamaan etsintöjä Tomin kanssa, kun Annika lepäsi. Poliisikoirat olivat saaneet vainun pihamaalta ja hautausmaalta, mutta kadottaneet sen sitten.
”Minä muistan millaista se oli, kun Dani katosi. Voi miten sydämeni särkyi. Minä etsin sitä silloin kuukausitolkulla, vaikka poliisitkin luovuttivat. Ne luovuttivat liian aikasin. Olen vieläkin varma, että Dani on elossa. Kyllä äiti tietää. Miltä sinusta tuntuu?” Ruut puheli Annikalle.
”En tiedä”, Annika vastasi rehellisesti. Ehkä häneltä puuttui äidinvaisto, tahto uskoa samoin kuin Ruut. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä Annalle olisi voinut tapahtua. Oliko tyttö turvassa vai vaarassa? Hänen sisuskalunsa eivät osanneet kertoa.
”Minäpä tiedän. Anna on turvassa. Minä tiedän sen. Poliisit löytävät sen pian, älä huoli”, vanha nainen lohdutti lempeällä äänellä.
”Mutta joko löysit ullakon?” Ruut kysyi yhtäkkiä. Annika nosti päänsä käsistään ja katsoi naista. Tämä tuijotti ulos ikkunasta, selin Annikaan.
”Miten niin? Sanoinhan sinulle, ei pappilassa ole ullakkoa.”
”Niin…
Se tapahtuu taas. Kekrin aika. Tiedätkös, silloin ihmisten ja kuolleiden maailmojen välinen verkko on ohuimmillaan. Siksi pahat henget ottavat vallan heikosta mielestä”, Ruut mutisi.
”Mikä tapahtuu? Ruut kiltti, sinä pelotat minua.”
”Se piinaa taas. Sellaista se on joka vuosi. Teidän ei olisi kannattanut muuttaa pappilaan”, Ruut totesi. Annika pudisteli päätään ja yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän halunnut naisen jäävän.
Ruut oli pitkään hiljaa. Sitten hän kääntyi hymyillen.
”Anteeksi. Otatko vielä kahvia?”
*
Yö tuli eikä Annaa löytynyt. Annika ei nukkunut silmäystäkään yön aikana. Vanha, 70-luvun herätyskello raksutti yöpöydällä kovaäänisesti. Miten Annika oli pystynyt nukkumaan aikaisemmin, kun kello piti noin kovaa meteliä? Vähän väliä Annika nousi ja käveli ikkunaan. Hän toivoi, että hetkenä minä hyvänsä hän näkisi Annan pihamaalla. Tomikaan ei nukkunut. Hän pyöri sängyssä levottomana.
“Kuulitko sinä jotain?” Annika kysyi yhtäkkiä Tomilta.
”Ei, en kuullut”, mies vastasi ja nousi istumaan. Hän tuijotti hämärässä ikkunan edessä seisovaa vaimoaan. Kuun kalpea valo värjäsi Annikan kasvot sinivalkeiksi. Annika näytti sairaalta. Tomi huomasi vasta nyt, että nainen oli laihtunut viime viikkoina.
”Tule takaisin sänkyyn”, Tomi kehotti lempeästi.
”Ihan kuin jostakin olisi kuulunut rapinaa”, Annika kuiskasi ja hieroi käsivarsiaan.
”Hiiriä. Olen unohtanut laittaa loukkuja, teen sen heti aamulla”, Tomi sanoi. Annika nyökkäsi miehelle ja palasi sänkyyn, mutta levottomuus ei kadonnut. Miksei Tomi uskonut häntä, vaikka Annika oli varma, että jotakin outoa oli tekeillä pappilassa. Vai oliko Annika sittenkin kuvitellut kaiken? Oliko hän tulossa hulluksi?
Yö vaihtui aamuksi hitaasti. Heti kun ulkona alkoi valjeta, Annika oli jo kumisaappaat jalassa ja toppatakki päällä lähdössä etsimään. Tomin oli pakko mennä sairaalaan töihin, he eivät olleet löytäneet ketään paikkaamaan häntä. Tomi ei mitenkään voinut jäädä auttamaan. Annikaa harmitti.
Tihkusade jatkui ja utuinen maa kimmelsi sadepisaroista. Annika odotti kärsivällisesti, kun tutkintaa ohjaava poliisi selitti, mitä he olivat tehneet, mistä etsineet. Poliisit siirtyivät aamupäivän mittaan etäämmäksi talosta, laajensivat etsintäaluetta. Lounaan aikaan Annika istui keittiössä juomassa kuumaa kaakaota ja tuijotti ulos ikkunasta. Lähimailla ei näkynyt enää yhtään poliisia. Annikasta tuntui kuin kukaan ei etsisikään. Hän huokaisi, kaatoi kahvin tiskialtaaseen, sekään ei mennyt alas. Sitten hän puki jälleen ylleen takkinsa, joka oli ollut lämpöpatterin päällä kuivumassa, mutta tuntui yhä nihkeältä. Hän veti punaiset kumisaappaat jalkaansa ja lähti ulos.
Hautausmaalle. Jokin veti Annikaa yhä uudestaan hautausmaalle.
Mutta hautausmaalla ei näkynyt ketään. Se oli tutkittu jo moneen kertaan. Annika huokaisi ja kääntyi lähteäkseen. Silloin hänen katseensa osui yläkerran koristeikkunaan ja veri tuntui pakenevan. Hän kuuli huokaisevansa kauhusta.
Ikkunassa seisoi lapsi. Anna? Tyttö hakkasi ikkunaa nyrkeillä, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Annika oli niin kaukana, että hän ei saattanut erottaa Annaa kunnolla, mutta näytti kuin tyttö huutaisi.
Ei tämä ole mahdollista, ei voi olla, Annika rukoili ajatuksissaan. Hän juoksi paniikissa takaisin taloon. Annika ei ollut varmaan koskaan juossut yhtä nopeasti. Hän hengitti raskaasti ja kyyneleet virtasivat poskille. Tuntui kuin sydän olisi revitty rinnasta.
Annika juoksi sisään eikä vauvautunut riisumaan märkiä saappaita. Hän harppoi portaat yläkertaan ja makuuhuoneeseen. Annika heittäytyi sängylle, lakanat kastuivat märistä vaatteista. Hän hakkasi seinää ja huusi.
”ANNA! ANNA! Vastaa minulle!”
Ei vastausta. Annika veti sänkyä pois paikoiltaan ja kokeili kämmenillään seinän pintaan, jossakin täytyi olla reitti tuon seinän toiselle puolelle, jos Anna oli kerran päässyt sinne. Itku tuli valtoimenaan ja sumensi hänen näkönsä.
Sitten Annika jähmettyi. Se kuului taas. Rapinaa. Tällä kertaa voimakkaampana, kirskuvana.
”Anna?!” Annika huusi. Rapina voimistui yhä. Annika oli kuulevinaan jotain muutakin. Aivan kuin joku olisi kuiskannut heikolla äänellä äiti.
”Anna, rakas, kultaseni! Ole ihan rauhassa, ei mitään hätää. Saan sinut ulos tuota pikaa”, Annika niiskutti itkien. Samassa rapina loppui. Annika mietti kuumeisesti, millä seinän saisi rikottua. Sitten hän muisti, että autotallin yhteydessä olevassa vajassa oli työkaluja. Annika syöksyi takaisin portaisiin, ulos ja vajaan. Hänen silmänsä osuivat suureen kirveeseen. Annika tarttui siihen epäröimättä. Kirves painoi enemmän kuin Annika oli arvellut, mutta hän nosti sen kaksin käsin ja juoksi takaisin sisään. Kuulosti kuin auto olisi ajanut pihaan hänen perässään, mutta Annikalla ei ollut aikaa jäädä tarkistamaan.
Hän juoksi portaita ylös kirves kädessään ja juuri ennen ylintä askelta hänet pysäytti ääni:
”Annika? Mitä sinä teet?”
Annika pysähtyi ja kääntyi. Tomi seisoi portaiden alapäässä huolestunut ilme kasvoillaan.
”Anna. Minä löysin Annan. Hän on makuuhuoneen seinän takana. Minun on rikottava seinä”, Annika vaikersi hengästyneenä. Tomi tuijotti häntä. Katseessa näkyi jotain uutta. Se heijasteli pettymystä.
”Annika… Minä sain juuri puhelun poliisilta. He ovat löytäneet Annan...”
*
Koko ajomatkan sairaalaan Tomia piinasi näky Annikasta kirveen kanssa portaissa. Annika oli ollut selvästi hyvin sekavassa tilassa. Kasvot olivat järkyttyneet ja harmaat, koko Annikan olemus oli kuvastanut puhdasta kauhua. Mitä Annika oli luullut nähneensä? Oliko Tomin vaimo sairas? Mitä hänen pitäisi tehdä tilanteessa?
Poliisi oli soittanut Tomille ja kertonut alkuun vain, että Anna oli löytynyt ja oli elossa. Miksi he olivat sanoneet elossa, mutta eivät kunnossa? Ajomatkalla poliisi soitti uudestaan ja kertoi, että Anna oli toimitettu samaan sairaalaan, jossa Tomi oli töissä. Hän oli ehtinyt lähteä kotiin juuri ennen kuin Anna oli tuotu sisään. Tomi kaarsi auton sairaalan pihaan ja he kiiruhtivat tyttärensä luo. Järkytys siitä, mitä oli todella oli tapahtunut, oli moninkertainen siihen pelkoon nähden, jota he olivat kokeneet tytön katoamisen aikana.
”Haudattu elävältä? Mitä ihmettä te tarkoitatte?!” Tomi tivasi järkyttyneenä. Kaikki väri oli paennut hänen kasvoiltaan. Annika tunsi kauhun sisällään. Oliko Ruut sanonut jotain lasten elävältä hautaamisesta? Kirkkoherrako oli tehnyt niin? Mutta siitä oli yli sata vuotta aikaa...
”Anna löytyi hautausmaan länsipuolen reunalta metsästä, vielä juuri ja juuri hautausmaa-alueen sisäpuolelta. Haudattuna, puuarkussa. Oli onni, että löysimme tytön ajoissa, mutta sen on täytynyt olla äärimmäisen traumaattinen kokemus Annalle. Hän oli raapinut arkun kantta kunnes sormet olivat vuotaneet verta ja kynnet lähteneet irti. Me olemme pahoillamme. En ole nähnyt mitään vastaavaa urallani”, poliisi selitti päätään pudistellen. Hän oli lähemmäs viidenkymmenen, harmaantunut mies. Katseesta näki, että hän tosissaan voi pahoin vanhempien puolesta.
Annika istui ja tuijotti eteensä mitään näkemättä. Hän oli tyhjä, ei tiennyt mitä tuntea. Oliko hän sittenkin vaistonnut, tiennyt sisimmässään, kuten Ruut uskoi. Siksikö hän oli luullut kuulevansa rapinaa seinän takaa. Nyt kun hän mietti, ääni oli kuulostanut raapimiselta. Mutta eihän Anna ollut ollut seinän takana, vaan arkussa, maan alla. Pyhän maan, hautausmaan. Niin Ruut oli sanonut. Etteivät henget uskaltaneet katsoa maan alta, maan, jossa heidän omat ruumiinsa lepäsivät.
”Kuka hullu tekisi sellaista? Miksi? Miksi meidän tytöllemme? Emmehän me edes tunne täältä juuri ketään, minä en ymmärrä”, Tomi sanoi ja purskahti itkuun. Annikalla ei tullut kyyneleitä. Hän oli täysin turta.
”Emme tiedä. En voi uskoa sitä itsekään. Mutta me teemme kaikkemme jäljittääksemme tekijän, sen voin luvata”, poliisi sanoi ja painoi kätensä Tomin olkapäälle.
”Kiitos”, mies kuiskasi vaivoin.
*
Seuraavat viikot olivat äärimmäisen vaikeita. Anna oli traumatisoitunut pahasti, tyttö oli lakannut puhumasta kokonaan. Hän myös tuntui pelkäävän jostain syystä miehiä, myös Tomia. Anna roikkui koko ajan kiinni äidissään ja tavallisesti niin pirteä ja puhelias tyttö oli mykkä kuin muuri. Annika kävi Annan kanssa terapiassa, jossa pääteltiin, että Annan elävältä haudannut tekijä oli luultavasti ollut mies, ja siksi Anna pelkäsi nyt miehiä. Terapeutti myös arveli, että Annaa oli kenties uhkailtu sanomalla, että jotain pahaa tapahtuisi, jos tämä puhuisi. Se saattoi olla syynä tytön itsepintaiselle vaikenemiselle. Lääkäri oli todennut, että mitään fyysistä estettä puhumiselle Annalla ei ollut.
Annika tuntui kuulevan talossa yhä useammin ääniä ja Annakin kuuli ne, sillä tyttö tuntui saavan paniikkikohtauksia aina, kun seinien välissä rapisi tai jossain lattialankut narahtelivat ikään kuin joku olisi kävellyt talossa. Tomi ei uskonut Annikaa tietenkään, koska Tomin aikana mitään ääniä ei koskaan kuulunut ja Anna ei puhunut, joten Annikan oli mahdotonta todistaa, että tyttö kuuli äänet myös. Annika pelkäsi pappilaa, vanhaa ja romanttista kartanoa ja tunsi päivä päivältä olonsa hauraammaksi. Hänen painonsa oli pudonnut reippaasti ja kaikki vaatteet roikkuivat. Tomi maanitteli Annikaa käymään psykiatrin puheilla, mutta Annika piti päänsä ja kieltäytyi kerta toisensa jälkeen.
Ruut kävi Annikan luona lähes päivittäin. He tekivät yhdessä pistotöitä, leipoivat ja kävivät kävelylenkeillä. Vesisade oli taas vaihtunut lumeksi ja nyt maassa oli jo narskuva lumivaippa ja puiden oksat hohtivat valkeina. Gösta auttoi heitä lapioimalla lumet heidänkin pihatieltään. Tomi ei olisi millään ehtinyt eikä Annika jaksanut. He olivat kiitollisia kaikesta vanhan pariskunnan tarjoamasta avusta.
”Se oli Kekrin aikaan, kun meidän Daniel katosi. Hyvin samaan aikaan kuin Anna siis”, Ruut selitti heidän kävellessään. Punertava tilhi lenteli heidän yläpuolellaan ja laskeutui pihlajapuuhun nauttimaan punaisista marjoista.
”Ai”, Annika sanoi mietteliäänä. Katoamisilla oli välissä monta vuosikymmentä. Voisiko tekijä olla sama? Ei, ei kai. Sitä paitsi Danielia ei oltu koskaan löydetty. Ehkä poika oli hengissä, kuten hänen äitinsä uskoi. Ehkä hän oli karannut omasta tahdostaan ja eli nyt jossain toisella puolella maata.
”Joo, niin se oli. Ja se oli myös aina näihin aikoihin vuodesta, kun pappilan vanha isäntä tuli hulluksi. Ne oli niitä pahoja henkiä, joista kirkkoherra varoitteli. Luoja varjelkoon, miten me selviämme yön yli”, Ruut mutisi. Nainen vaikutti jälleen poissaolevalta. Samassa Annika tajusi, että ensiyö olisi Kekriyö.
”Ruut. Pappilassa ei ole ullakkoa, mutta voisitko sinä olla erehtynyt? Ehkä se ei ollutkaan ullakko, ehkä lapsi muurattiin yläkertaan? Makuuhuoneen seinän taakse?” Annika ehdotti. Anna käveli vain askeleen verran heidän jäljessä eikä Annika tiennyt kuunteliko tyttö. Hän ei halunnut puhua sellaisista asioista jo muutenkin traumatisoituneen tyttärensä kuullen, mutta Anna ei näyttänyt erityisesti reagoivan. Tytöllä oli kuitenkin omituinen tapa pitää silmänsä kiinni Ruutissa. Näytti kuin tyttö ei voisi irrottaa katsettaan vanhasta naisesta, ikään kuin hän olisi vahtinut Ruutin jokaista liikettä. Hän oli tehnyt sitä katoamisensa jälkeen lakkaamatta. Annan täytyi olla syvästi traumatisoitunut.
”Ei, kyllä se varmaan oli ullakko”, Ruut pohti.
”Ja vaimoaan isäntä löi kirveellä päähän. Se oli portaikossa? Niin, taisi vieriä portaat alas, niin minä muistaisin”, hän jatkoi. Annika pudisti päätään. Mitä hän oikein oli tekemässä? Eihän Ruutin tarina voinut pitää paikkaansa eikä makuuhuoneen seinän takana ollut mitään. Se on vain koristeikkuna. Kyyneleet kiihosivat Annikan silmiin. Hän pyyhkäisi ne nopeasti pois.
”Mitäs jos mentäisiin kotiin ja keitettäisiin kuuma kaakaota?” Annika ehdotti. Hän melkein odotti Annan kääntyvän häntä kohti iloisesti huudahtaen, mutta tyttö ei irrottanut katsettaan Ruutista ja jatkoi kävelemistä kuin kaakaota ei olisi mainittukaan. Annika ei tunnistanut tytärtään sellaisena.
*
Tomi oli yövuorossa. Annika oli laittanut Annan nukkumaan ja istui olohuoneen sohvalla lukemassa kirjaa. Ulkona lumi valaisi maisemaa ja oli ihmeellisen pimeää ja valoisaa samaan aikaan. Kaikkialla lepäsi talviyön hiljaisuus, sininen, leppeä kajo. Annika tunsi olonsa rauhalliseksi. Eilen terapeutti oli sanonut, että Anna oli puhunut itsekseen leikkihuoneessa, jossa ei ollut muita. Terapeutti oli tarkkaillut Annaa salaa kaksisuuntaisen peilin kautta. Anna oli leikkinyt leluilla ja puhunut niillä itsekseen.
”Ottaisitko kahvia, muori nalle? Kiitos Barbie.”
Terapeutti oli huomannut, että Anna ei leikkinyt miesnukeilla. Mutta se, että Anna oli puhunut, todisti, että hän osasi vielä puhua ja tulisi luultavasti puhumaan ajan myötä. Ajatus tuntui Annikasta helpottavalta. Anna myös sieti Tomin läsnäoloa jo hiukan paremmin, vaikka tyttö ei halunnutkaan isän koskevan tähän.
Terapeutti oli kuitenkin kertonut Annikalle, että Anna oli yksin puhellessaan sanonut jotain omistuista. Tämä oli nostanut sormen pehmonallen kuonon eteen ja kuiskannut:
”Nyt ollaan hiljaa, hyvin, hyvin hiljaa, ei saa päästää piipahdustakaan. Muuten se kuulee ja tappaa.”
Tämän kuultuaan Annika oli purskahtanut lohduttomaan itkuun. Mitä kamaluuksia hänen rakas tyttärensä olikaan joutunut kokemaan?
Yhtäkkiä Annika havahtui ääneen olohuoneen nurkassa. Oli kuin joku rapistelisi seinää. Annika nousi varovasti sohvalta ja hiipi lähemmäs ääntä. Se tuli seinän takaa.
Hiiriä.
Ei, ei se kuulostanut siltä. Annika siirsi lipastoa kauemmas pois tieltä, jotta hänelle tuli kunnolla tilaa, ja kokeili sitten seinää käsillään. Missään ei tuntunut mitään poikkeavaa. Hän koputti seinään. Sitten se löytyi!
Siinä kohden koputus kuulosti ontolta. Annika paineli seinää käsillään, sitten nojasi siihen olallaan. Ei mitään. Sitten hän nyki seinää ja koetteli sitä eri kohdista. Yhtäkkiä seinä liukui syrjään ja sen takana pimeydessä seisoi hahmo. Annika perääntyi kiljuen.
Seinän takaa, pimeydestä, esiin astui kyyryinen, pieni ja laiha hahmo. Kesti hetken ennen kuin Annika tunnisti hänet.
”Ruut?!” Annika henkäisi yllättyneenä. Naisen katse oli omituinen, ilme hurja. Hän näytti siltä, ettei tiennyt, missä oli. Jokin Ruutissa oli muuttunut. Hän ei näyttänyt enää samalta ihmiseltä, jonka Annika tunsi.
”Shh… Se löytää meidät vielä. Pitää olla hiljaa”, Ruut kuiskasi. Annika tuijotti vanhaa naista tyrmistyneenä.
”Miten sinä täällä olet? Miten pääsit seinän väliin?” Annika kysyi hiljaisella äänellä.
”Salareitit on rakennettu pappilaan jo kauan sitten. Kylällä puhuvat, että vanha kirkkoherra pelkäsi pahoja henkiä, jotka riivasivat heikkomielisiä aina Kekrin aikaan. Riivatut muuttui vaarallisiksi pimeän tultua. Siksi kirkkoherra rakensi salareittejä taloon, sellaisia, joista vain hän tiesi. Vanhojen kylänakkojen huhupuhetta koko tarina tietenkin, mutta minäpä löysin reitit! Ne olivatkin oikeasti olemassa. Niitä menee talossa ja ne päätyvät tuonne hautausmaalle. Sieltä pääsee yhdestä masoleumista sisään. Minulla on avain”, Ruut selitti nopeasti. Hänen silmänsä loistivat sinivihreinä kuun kajossa, kasvot näyttivät vierailta. Kylmänväreet kulkivat Annikan selässä. Se olikin koko ajan ollut Ruut, joka oli liikkunut talossa Annikan tietämättä. Miksi nainen ei ollut sanonut mitään? Muistiko tämä edes käyvänsä talossa vai tekikö hän niin vain sekavuustilassa?
”Voi Ruut. Jos joku löytää salaisia reittejä, niin tietenkin sen täytyi olla sinä. Mutta sinun pitää mennä kotiin nyt, et saisi tulla tänne kutsumatta”, Annikan ääni oli hellä. Vanha nainen sai säälin syttymään hänessä.
”Ei, ei, se on riivattu. Isäntä tulee kohta. Se tappaa, jos näkee”, Ruut pudisteli päätään peloissaan. Hän tärisi kauttaaltaan.
”Ruut, sinä olet turvassa. Ei täällä ole ketään”, Annika sanoi ja tarttui naista käsistä. Samassa hänen takaansa kuului pienet askeleet. Annika vilkaisi olkansa yli ja näki Annan seisovan yöpuvussa olohuoneen ovella. Tyttö tuijotti vanhaa naista silmät selällään ja oli nostanut etusormensa osoittaakseen sillä tätä.
”DANI! Dani, olet tullut takaisin!”, Ruut huusi ja lähti lähestymään tyttöä. Tyttö perääntyi pelokkaana.
”Ei hän ole Dani. Siinä on Anna. Muistatko Annan, Ruut?” Annika yritti korjata, mutta Ruut lähestyi Annaa puhutellen tätä Danielina. Ruut oli sekaisin, todella sekaisin. Annika ei ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena. Se muuttuu aina levottomammaksi katoamisen vuosipäivän aikoihin, hän muisti Göstan sanoneen.
”Minä soitan Göstalle. Hän voi tulla hakemaan sinut”, Annika sanoi Ruutille. Samassa nainen kääntyi ja alkoi kiljua. Suoraa kurkkua. Kuin pikkulapsi. Anna pelästyi ja painoi kädet korvilleen. Annika tarttui naiseen ja yritti saada huudon loppumaan, mutta turhaan. Lopulta Annika ei tiennyt, mitä muuta tehdä, joten hän nappasi puhelimen ja soitti ambulanssin.
Ruut huusi aikansa, mutta rauhoittui, kun hoitajat tulivat sisään. Nainen vaikeni ja nytkähti veteläksi. Hoitajat nostivat hänet paareille. Annika tärisi. Hän oli pelästynyt kunnolla. Anna istui kippuralla olohuoneen nurkassa. Hänkin oli pelästynyt.
”Ah, Ruut, vanha kuomaseni”, mukava, vanhempi mieshoitaja sanoi.
”Pääset vähän meille lepäämään, eikös ole kiva. Keitän sinulle huomenna kahvit vaikka. Kaikki on hyvin, älä huoli, Ruut”, mies jatkoi. Annika tuijotti hoitajaa hölmistyneenä.
”Ruut on tuttu meillä. Hän on ollut meillä osastolla aina muutaman kerran vuodessa onnettomuutensa jälkeen”, mies selitti Annikalle.
”Onnettomuuden? Minä luulin, että Ruutilla on Alzheimer?”
”Ei, ei toki. Hänellä on onnettomuuden aiheuttama aivovamma. Hän kaatui portaissa ja löi päänsä johonkin terävään todella pahasti vuosia sitten. En tiedä tarkalleen, en ollut vielä silloin täällä töissä”, hoitaja selitti kiltisti. Sitten hän lähti lykkäämään paareja ulos. Annika juoksi heidän perässään lumeen sukkasillaan. Varpaat kastuivat ja palelsivat sekunneissa, mutta hän ei välittänyt.
”Anteeksi, anteeksi! Saanko minä vielä kysyä… Ruut… Miten sinä tiesit salareiteistä? Miten sinä tiedät niin paljon kartanosta? Siitä, mitä täällä tapahtui?”
Ruut katsoi Annikaa suoraan silmiin.
”Minä asuin täällä ennen.”
Annikan sydän jätti lyönnin välistä.
”Sinä asuit pappilassa?” Annika kysyi epäuskoisena. Samassa Annika muisti, mikä hautausmaalla seisovassa hahmossa oli ollut kummallista, tuttua. Se oli muistuttanut ruumiinrakenteeltaan hyvin paljon Göstaa. Miten hän ei ollut sitä heti tajunnut?
”Kyllä. Ja pyydä anteeksi Annalta, että pelästytin sen, kun laitoin arkkuun, mutta isäntä olisi muuten tappanut sen. Minä näin, kun isäntä koetti juosta Annaa kiinni. Se melkein saikin, mutta tyttö rimpuili irti, pudotti sen nallensa siinä rytäkässä. Tyttö juoksi pakoon ja minä olin häntä vastassa. Pistin hänet vain talteen sellaiseen paikkaan, josta isäntä ei löytäisi. Niin kuin kirkkoherra teki aikoinaan. Pyhän maan alle talteen. Käskin sen olla ihan hiljaa. Tiesin, että poliisit löytäisivät haudan, mutta isäntä ei. Se ei uskaltaisi katsoa sieltä.”
Veri pakeni Annikan kasvoilta. Oliko Ruut haudannut Annan elävältä? Miten sekaisin nainen olikaan! Eihän tämä ollut voinut mitenkään tietää, että poliisit löytäisivät haudan. Annika tunsi naista kohtaan samaan aikaan inhoa ja vihaa, sääliä ja riipivää tuskaa. Palapelin palaset alkoivat hahmottua hänen mielessään ja sitten hän ymmärsi.
*
Kirves kuulsi kuunvalossa Annikan käsissä, kun tämä jälleen kerran kantoi sitä portaikossa yläkertaan. Makuuhuoneen seinä. Annika menisi siitä läpi, vaikka mikä olisi. Hänellä nimittäin oli aavistus.
Annika löi kirveen seinää vasten. Puulevystä lähti paloja, tapetti mureni, mutta kirves ei uponnut paksun rungon läpi. Hän veti kirveen irti ja heilautti uudestaan, kovemmalla voimalla ja tällä kertaa kirves upposi. Hän riuhtoi sen vaivoin irti ja löi uudestaan, uudestaan. Pian Annika väsyi ja hän joutui istumaan alas vähäksi aikaa. Seinässä oli vain muutama lovi. Kestäisi kauan, että hän pääsisi siitä läpi, mutta sen hän tekisi. Annika jatkoi. Häneltä kului melkein kaksi tuntia saada seinään niin iso aukko, että hän saattoi ryömiä siitä läpi. Hän ujuttautui pölyiseen, pimeään tilaan. Se oli ikään kuin pieni huone. Koristeikkunasta sisään tulviva kuunvalo loi seinille puiden, pitkiä, liikkumattomia varjoja. Valkeassa hämärässä Annika erotti pienen hahmon, joka nojasi seinää vasten. Pienen luurangon, kasaan kuivuneen ruumiin, joka oli ollut siellä vuosikymmeniä. Annika tiesi, että lapsi oli ollut yhdeksänvuotias. Hän ei aiemmin ollut uskonut aaveisiin, mutta kenties hän oli väärässä. Hän oli nähnyt pojan ikkunassa. Se ei ollutkaan ollut Anna.
”Daniel.”
Sitten hän huomasi sen. Seinällä, johon hän oli puhkaissut tien, oli naarmuisia jälkiä. Veren tahrimia, pienten kynsien ja sormien epätoivoisia raapimajälkiä. Kuinka kauan oli kestänyt, että poika oli lopettanut taistelunsa ja nääntynyt seinän sisään. Kuinka kauan tämä oli hakannut paksua ikkunalasia, ikkunaa, joka oli tiukasti vuorattu niin, ettei sitä saanut auki. Eikä kukaan ollut nähnyt tai kuullut. Ja yhä vieläkin pojan äiti jaksoi uskoa, että tämä oli hengissä, vaikka todellisuudessa poika oli ollut pappilan yläkerrassa koko ajan.
