Sinä yönä tuuli rikkoi ikkunan. Minä seisoin paljain jaloin ovensuussa katsomassa, kun myrsky kävi sisään pyytämättä. Sähköt olivat menneet poikki, ja hämärä huone sekoittui nyt ulkoa tulvivaan pimeyteen. Ikkunalasi oli särkynyt pyökkipuulattialle tuhansiksi, sateenkastelemiksi sirpaleiksi. Siinä varjoissa, läpinäkyvät, valkeat, katosta lattiaan ulottuvat verhot tanssivat tuulessa kuin hääpukuun pukeutuneet menneiden aikojen aaveet. Vesisade piiskasi sisään taloon kovaäänisesti, ja ikkunan yllä ruosteiset räystäät tulvivat alas vesiköynnöksiä. Ääni muistutti villihevoslauman kavioiden kopinaa. Tuijotin liikahtamatta mustaan maisemaan. Rikkinäisen ikkunan takana maailma katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Saatoin tuntea nenässäni, miten syysmyrsky toi mukanaan märkien lehtien ja kurpitsapeltojen makean tuoksun. Näky muistutti sitä, miltä minusta usein tuntui pääni sisällä: mieleni oli toisinaan yhtä rikkonainen kuin se ikkuna.
Havahduin, kun Nooa ilmestyi viereeni ja tarrasi pienillä käsivarsillaan minun jalkaani kiinni.
”Kuka tuli sisään ikkunasta?” Hän kysyi, pienellä, unisella äänellä. Iso, valkoinen yöpaita ja pitkät siniset kalsarihousut olivat ryppyiset ja nukkaantuneet. Toivoin, että minulla olisi ollut varaa ostaa pojalle uusia vaatteita.
”Tuuli se vain tuli ikkunasta sisään. Ei hätää, menehän takaisin nukkumaan, pikkuinen”, vastasin ja silitin pojan pähkinänruskeita kiehkuroita. Ne olivat päässeet kasvamaan kovin pitkiksi ja roikkuivat uhkaavasti silmillä. Minun täytyisi muistaa leikata ne. Eihän minulla muuta ollut, kun tavalliset keittiösakset, mutta niilläkin saisi tukkaa hieman siistimmäksi.
”Olet väärässä. Joku muu tuli samalla sisään myös.”
Selkäpiissäni kulkivat kylmät väreet. Katseeni kiersi ympäri olohuonetta. Missään ei näkynyt ketään. Jokin siinä, miten Nooa oli lausunut sanat, sai minut ahdistumaan.
”Sinä kuvittelet omiasi. Mene takaisin nukkumaan”, sanoin nyt hieman tiukemmin. Nooa vilkaisi minuun suurilla, tummilla silmillään, joiden katsetta varjostivat pitkät, mustat ripset. Sitten hän totteli, irrotti otteensa minusta ja käveli äänettömästi takaisin huoneeseensa. Se jokin jäi vaivaamaan mieltäni.
Kun siivosin lasinsiruja, löysin kuolleen linnun. Tarkemmin ottaen suuren, mustan pöllön. Sen sulat olivat kastuneet sileiksi ja kiiltäviksi kuin käärmeennahka, ja sen nokka oli raollaan niin, että näytti hetken kuin se vielä hengittäisi, mutta minä en ollut hämärässä varma. Hain keittiöstä käsipyyhkeen ja nostin sen avulla linnun syliini. Pöllön sulat olivat liimautuneet kiinni lattianpintaan ja päästivät irti vastahakoisesti. Jossakin kaukana salama valaisi hetkeksi mustan yötaivaan ja piirsi pihan puut näkyviin. Olin kastunut sisään tulleesta sateesta läpimäräksi. Lintu sylissäni ei liikahtanutkaan. Sen pää roikkui käsivarsillani luonnottomana, niska oli poikennut pöllöparan iskeytyessä ikkunalasiin. Käärin sen pyyhkeeseen ja nostin pahvilaatikkoon. Nooan oli täytynyt nähdä linnun lentävän sisään ikkunasta. Jokin vaisto sisälläni varoitti minua.
Koko loppuyön myrsky kävi sisään avonaisesta ikkunasta, mutta laantui aamun tullen viimein. Seuraavan päivän hämärässä ja pilvisessä säässä me hautasimme linnun takapihalle, pihlajapuun varjoon. Kaivoin haudan tummanvihreällä istutuslapiolla ja Nooa istui maassa, jalat ristissä, katsellen puuhiani. Lopulta kuoppa oli mielestäni tarpeeksi syvä.
”Äiti”, Nooa kuiskasi.
”Niin?”
”Miksi sinä lasket laatikon maahan ja peität sen sitten? Eikö lintu sitten tukehdu maan alla?”
Pysähdyin hetkeksi ja hymyilin rohkaisevasti pojalle:
”Se ei enää hengitä. Se ei siis voi tukehtua. Vähän kuten sinun isäsi, joka lepää tuolla omenapuiden luona, muistatkos? Meidän täytyy etsiä jokin iso kivi tämän linnun haudalle, samanlainen kuin isänkin haudalla on.”
Poika näytti hetken mietteliäältä, jopa surulliselta. Hänen kasvoillaan kävi pettymyksen ilme.
”Miksi sinä et sitten hautaa sitä samaan paikkaan? Ne voisivat pitää seuraa toisilleen.”
Minun sydämeni jätti lyönnin välistä. Totta puhuakseni en ollut käynyt Edvardin haudalla viimeiseen vuoteen, en pystynyt. Tuijotin usein ikkunasta omenapuiden varjossa mustana kohoavaa, suurta hautakiveä, mutta en saattanut mennä lähellekään sitä. Jokin minussa pisti vastaan. Pudistin päätäni.
”En minä voi haudata sitä sinne.” Tuntui kuin minun olisi ollut tarkoitus sanoa jotakin enemmän, mutta ajatus karkasi. Katsahdin Nooaan ja sanoin tälle sitten tomerasti:
”Me etsimme nyt kauniin, suuren kiven tälle haudalle, tulehan kultaseni!”
Talon takana kasvavassa metsässä virtasi joki, joka ei oikeastaan ollut puroa isompi. Veden alta pilkotti suuria kiviä, ne kohosivat uhmakkaina virrasta kohti taivasta. Me löysimme mieleisemme ja asetimme sen tukevasti vastapeitetyn hautakummun päälle. Kukat olivat jo kuolleet, mutta minä katkaisin pihlajasta oksan ja asetin sen linnun viimeiselle leposijalle koristeeksi. Oranssinpunaiset marjat näyttivät niin kovin kauniilta.
Outoja sattumia
Lopulta syksyn pimeys väistyi, kun valkea lumihuntu peitti kuivuneen ruohikon. Se narskui kengänpohjien alla mukavasti. Routa jäädytti maan kovaksi, ja taivaalla roikkui päivä toisensa jälkeen valkoinen pumpulivaippa, joka ei päästänyt auringonpunaa lävitseen. Syvänoranssit pihlajanmarjat kelluivat puiden oksilla painaen ne maata kohti, valmiina ruokkimaan eläimet pitkän talven yli, mutta siitä huolimatta puussa ei vieraillut ainuttakaan lintua tai oravaa. Vuorilta kantautui heikko viima. Se vei mukanaan syksyntuoksun ja toi tullessaan hyytävän kylmyyden, joka sai karvat nenänvarressa jäätymään niin, että hengittäminen sattui. Öisin, kun tuijotin ulos korjaamastani ikkunasta, näin miten yläpuolella virtasivat värikkäät revontulet kuin taivaanjoki. Toiset uskoivat, että ne olivat edesmenneiden ihmisten ja eläinten vaeltavia sieluja. Minulla ei ollut asiaan mielipidettä, mutta niiden tuijottaminen rauhoitti minua kummasti. Rakastin talvi-iltoja, sillä saatoin käpertyä viltteihin ja valkoiseen lampaantaljaani, ja nauttia kuumaa kaakaota ikkunan edessä istuen. Nooalle olin lämmittänyt vain maitoa, en tahtonut hänen saavan liiaksi sokeria ennen nukkumaanmenoa. Poika hautasi kiharaisen päänsä rintaani vasten.
”Huomenna minä leikkaan sinun hiuksesi. Ne ovat päässeet aivan liian pitkiksi”, sanoin ja pörrötin hänen päätään.
”Ei. Minusta ne ovat ihan hyvät”, Nooa vastasi vastahakoisesti, nosti päänsä ja pudisti sitä lapselle tyypilliseen, liioiteltuun tyyliin.
”Kylläpä vain. Ethän sinä näe noiden alta yhtikäs mitään!”
”Entä jos minä en tahdokaan nähdä. Entä jos minä en pitäisikään siitä, mitä näkisin.”
Kysymys oli niin kummallinen, että jätin vastaamatta. Se jokin, tuntematon levottomuuden tunne vaivasi minua vieläkin. Ikkunan alla tuore hauta näytti yksinäiseltä. Se oli kamalan kaukana toisesta, pellon reunassa seisovasta haudasta. Minun silmäluomeni painuivat kiinni raskaina. Nukkumatti toivotti minut tervetulleeksi levolliseen unimaailmaan. Viimeisenä kuulin korvissani, miten Nooa kuorsasi hiljaa käsivarsillani.
Heräsin keskellä yötä tuolistani. En tiennyt kuinka kauaksi olin ehtinyt torkahtaa. Laskin tuolin käsinojilla lepäävät käteni syliini ja samassa tajusin, että se oli tyhjä. Nooa oli kadonnut jonnekin. Minulle tuli kauhea hätä, en oikein osannut selittää miksi. Pomppasin ylös tuolistani.
”Nooa! Nooa!”
Samassa jokin lensi pääni ylitse. Pysähdyin paikoilleni liikkumattomana. Katseeni kiersi huonetta. Takan yllä oli vanha, hopeakarminen peili, joka heijasti yön hämärässä minun kasvoni pintaansa. Heijastuksesta saatoin erottaa, että takanani, aivan tuolin selkänojalla istui suuri, musta pöllö. Se ei voinut olla sama pöllö, mutta jotenkin minä ajattelin niin silloin. Pelästyin ja käännyin ympäri, mutta lintu oli kadonnut. Nooa tassutti luokseni huoneestaan tokkuraisena.
”Äiti? Miksi sinä huudat minulle?”
”Voi, minä vain pelästyin kun heräsin, etkä ollutkaan enää siinä! Sitten luulin nähneeni pöllön lentävän sisällä talossa”, selitin ja sytytin olohuoneen nurkkapöydällä seisovan jalkalampun palamaan. Onneksi sähköt olivat palanneet. Sen lämmin valo pehmitti huoneen ja sai Nooan kasvot näyttämään pyöreiltä ja pulleilta.
”Mutta sinähän hautasit sen linnun maahan?” Nooa kysyi ja räpytteli unisia silmiään.
”Niin, niin toki. Eihän täällä mitään lintua ole. Minä taisin olla vielä unessa”, samassa väsymys palasi ja haukottelin. Koppasin Nooan syliini ja kannoin tämän sitten takaisin omaan vuoteeseensa.
Ehti kulua melkein viikko ennen kuin todella sain aikaiseksi leikata Nooan hiukset. Poika istui keittiön pöydän ääressä ja kiemurteli kiukkuisena saksien suhahdellessa liian läheltä hänen korvanlehtiään. Minä olin kietonut Nooan ylle haalistuneenkeltaisen kylpypyyhkeen, ettei hiustupsut pääsisi pojan iholle kutittelemaan. Leikkelin hiuksia vauhdikkaasti ja olin hyvin tietoinen, että ne näyttivät kovin epätasaisilta. Olin juuri lyhentämässä hiuksia niskasta, kun huomasin jotakin karmaisevaa. Käteni pysähtyivät siihen paikkaan.
”Mistä sinulle on tällainen tullut!” Huudahdin. Pojan niskassa oli punainen läiskä, hiertymä tai painauma. Se näytti pahalta.
”Mutta äiti, etkö sinä muista? Sinähän tuon teit.”
Yhtäkkiä tuntui kuin en saisi henkeä.
”Ei, ei, ei. Enpäs tehnyt. Älä valehtele minulle!” Huusin ja pudistelin päätäni epäuskoisesti. Laskin keittiösakset pöydälle ja kävelin ikkunan luokse. Suljin silmäni ja hengitin. En minä ollut sitä aiheuttanut. Mutta kuka sitten? Seisoin siinä tovin ja lopulta ajatukseni palasivat kuolleeseen lintuun. Olin ajatellut, että voisin kenties sytyttää kynttilän sen haudalle. Käännyin ympäri, kuivasin poskelleni valuneen kyyneleen paidan hihaani ja katsoin sitten Nooaa silmiin.
”Äiti, mikä hätänä?”
”En oikein tiedä”, vastasin epäröiden. Kävelin takaisin pojan luokse. Tämän niskassa ei ollut merkkiäkään mistään poikkeavasta. Hieroin silmiäni. Minun täytyi olla vain vähän väsynyt. Irrotin pyyhkeen Nooan ympäriltä ja käskin tämän mennä iltapesulle. Sitten aloin laittamaan iltapuuroa kaurahiutaleista, sillä juuri muuta ruokaa talossa ei ollutkaan.
Ihan oikea ensilumi satoi maahan eräänä yönä vaivihkaa. Me heräsimme aamulla talven valkeuteen, siihen, miten paksut kinokset peittivät maailmaa. Nooa rakasti lunta, ja niinpä me vietimme suurimman osan päivistämme ulkona käveleskellen. Minä olin sytyttänyt pöllön haudalle kynttilän ja toivoin, että olisin uskaltanut sytyttää toisen myös Nooan isän haudalle, mutta en kyennyt.
Me kävelimme lumista polkua peltojen välissä. Nooan oli vaivalloista kulkea, sillä hänen jalkansa upposivat joka askeleella melkein polveen asti. Pian poika pyysikin päästä reppuselkään. Minä suostuin tietenkin. Kuljimme hetken hiljaisuudessa, ja Nooa keinahteli selässäni. Hän painoi yllättävän paljon nelivuotiaaksi.
”Äiti, miksi sinä hautasit isän?”
Pysähdyin sijoilleni ja mietin hetken.
”En minä haudannut isää. Isä nukkui pois, siksi hänet haudattiin. Vähän niin kuin se musta pöllö, joka lensi sisään.” Hetken saatoin tuntea kastuneet, pehmeät sulat kämmentäni vasten.
”Mutta kuka sitten hautasi isän, jos et sinä?”
Minun silmäni laajentuivat ja kuulin itseni huohottavan kauhuissani. Totta puhuakseni, minä en muistanut lainkaan, kuka oli kaivanut haudan. Miten minä olin saattanut unohtaa.
”Entä miksi isä nukkui pois? Lensikö hänkin ikkunasta.”
Päässäni alkoi tinnitus. Nostin kädet korvilleni ja heilutin päätäni puolelta toiselle.
”Ei, ei, ei. En minä muista. Isä on kuollut, ei sinun tarvitse tietää enempää.”
Saatoin tuntea Nooan pienen kehon nykivän alas selästäni. Laskin käteni ja annoin tämän pudottautua lumihankeen.
”Äiti kulta, ei se mitään. Kyllä sinä muistat vielä. Mennään nyt. Minä tahdon kuumaa maitoa, varpaani ovat jäätä!” Nooa pinkaisi matkaan ja lähti ”juoksemaan” hangessa niin kovin kuin pystyi. Hieroin otsaani. Anna olla. Sinä et ole nukkunut viime aikoina tarpeeksi, siinä kaikki. Sitten lähdin pojan perään.
Musta lintu palaa
Oli kuin en pääsisi käsiksi osaan itsestäni. Minua vaivasi jatkuvasti mitä miehelleni oli tapahtunut, mutta en silti saanut houkuteltua itseään vierailemaan tämän haudalla. Sen sijaan poltin kynttilöitä pöllön haudalla. Pihlajapuu notkui vieläkin marjoja, sillä niitä ei kukaan käynyt syömässä. Mietin, mahtoiko haudalla olla osuutta asiaan, ehkä muut eläimet vaistosivat kuolleen linnun mullan alla. Olin kyllä nähnyt lintuja metsässä, mutta meidän pihaamme ne eivät tulleet. Istuin mietteissäni tuolissani ja tuijotin ulos ikkunasta. Oli varhainen aamu. Aurinko oli nyt näkyvissä ja kimmelsi aamunkajossa kirkkaana taivaanrannassa. Lumikinokset hohtivat kuin ne olisivat täynnä pieniä jalokiviä. Miksi minä en muistanut? Aloin epäilemään, että jollakin ulkopuolisella olisi kenties tekemistä asian kanssa. Minä en enää tunnistanut itseäni. Peilikuvani näytti väsyneeltä, tuntemattomalta. Olinko minä saanut ylleni noidankirouksen vai miksi pääni tuntui olevan täynnä sumua. Sillä tavoin oli vaikea nähdä.
Yhtäkkiä silmiini osui jotakin. Pihlajapuussa, aivan yläoksilla istui suuri, musta pöllö. Se tuijotti suoraan minuun ja oloni muuttui hetkessä rauhattomaksi. Jälleen huomasin ajattelevani, että se olisi sama pöllö, jonka olin haudannut, vaikka tiesin, ettei niin voinut olla. Entä jos se pöllö olikin noiduttu? Entäpä jos se yritti kertoa minulle jotakin? Koin linnun tuijotuksen niin ahdistavana, että minun oli lopulta käännettävä katseeni pois. Tuijottelin takanreunaan, hopeakarmiseen peiliin. Kasvoni olivat uurteiset, nutturalle solmimani hiukset harmaanvalkoiset ja takkuiset. Hieroin silmiäni. Minun täytyisi käydä herättämässä Nooa. Olin luvannut pojalle, että rakentaisimme sinä päivänä lumilinnan. Siihen menisi paljon aikaa, joten meidän täytyisi aloittaa kohta, sillä aurinko laski niinä päivinä jo kolmelta iltapäivällä. Käänsin katseeni takaisin puuhun. Lintu oli kadonnut.
Lumilinnasta tuli aika kurja. Se oli matala, enkä minä päässyt ryömimään sisään kovinkaan helposti. Koristelimme sitä männynoksilla ja vesiväreillä maalaten, mutta se ei juurikaan auttanut. Nooa oli kuitenkin iloinen luomuksestamme, joten se sai riittää minullekin. Minä jätin pojan vielä hetkeksi leikkimään, kun menin sisään valmistamaan ruokaa. Kädessäni olleet lapaset olivat kastuneet aivan läpimäriksi, joten jätin ne eteisen patterin päälle kuivumaan. Sitten riisuin yltäni punaiset toppahaalarit ja valkoisen pipon. Hiukseni sojottivat joka suuntaan kuin harakanpesä. Suin niitä korvan taakse, kun tunsin poltetta poskellani. Kipu yltyi yltymistään. Kävelin kylpyhuoneeseen, sytytin likaisenkeltaisena kalpeasti palavan peilikaapin lampun päälle ja yllätyin. Vasemmassa poskessani helotti syvänpunainen läiskä. Hassua, sillä en muistanut saaneeni iskua kasvoilleni. Päätäni särki ja poski tuntui turpoavan silmissä. Tinnitus kumisi päässäni. Suljin silmäni, tartuin otsaani kiinni ja hieroin sitä tovin. Sitten kaikki hiljeni. Avasin silmäni eikä peilikuva näyttänyt tavallisesta poikkeavalta. Poskessani ei ollut jälkeäkään osumasta.
Vaihdoin jalkaani kuivat ja lämpimät villasukat ja tassutin sitten keittiöön. Vetäisin lattialla lepäävän, sinivalkoraitaisen villakangasmaton syrjään ja sen alta paljastui luukku kellariin. Vedin metallisesta rinkulasta, joka toimi kahvana, ja sain vetää tovin ennen kuin luukku lähti aukeamaan naristen. Kellarissa oli pilkkopimeää. Nappasin seinälle kiinnitetystä naulasta roikkuvan taskulampun mukaan ja pudottauduin alas. Etsin säkin, jossa oli perunoita, toisen jossa oli nauriita. Nostin säkeistä tarvitsemani määrän vihanneksia muovivatiin ja vadin sitten ylös keittiön lattialle. Lisäksi käteeni tarttui vielä pullo punaviiniä ja punaherukkamehua Nooalle. Sitten ponnistin itseni ylös, suljin luukun ja vedin maton takaisin sen päälle. Juuri silloin Nooa juoksi sisään ovesta käsiään heilutellen.
”Äiti, äiti! Pöllö on tullut takaisin.”
Minä tuijotin poikaa, tämän talvi-ilmassa punaiseksi muuttuneita kasvoja ja nenänpäätä sekä suurina napittavia, ruskeita silmiä.
”Kultaseni. Ei se taida olla sama pöllö. Minä näin sen aamulla myös. Se näyttää kovin samalta, mutta se ei ole sama lintu”, selitin rauhassa ja siirsin vihannekset tiskialtaaseen.
”Mutta kun on se. Se on sama pöllö. Sinä kutsuit sen takaisin. Etkö haluakaan muistaa isää?”
Käännyin nopeasti ympäri ja tuijotin ulos ikkunasta.
”Mitä sinä oikein puhut?” Kysyin kummastuneena. En käsittänyt alkuunkaan, mitä Nooa tarkoitti.
”Jos pöllöä ei olisi, sinä saattaisit muistaa, eikö vain?”
Aloin toden teolla ärsyyntyä.
”Mene huoneeseesi!” Tiuskaisin pojalle. Minun päätäni särki jälleen. Avasin viinipullon korkin ja kaadoin siitä täyden lasillisen. Nooa vai seisoi vaiti, katsellen.
”Mene!” Huusin ja poika pinkaisi matkoihinsa.
Hauta aukeaa
Revontulet tanssivat öisellä taivaalla vihreinä, sinisinä, violetteina. Toisin kuin yleensä, ne eivät rauhoittaneet mieltäni sinä iltana. Olin nimittäin saanut päähäni, että avaisin pöllön haudan ja varmistaisin siten linnun olevan vielä siellä, mutta se ei onnistuisi niin kauan, kun maa oli jäässä. Niinpä laskin rauhattomana päiviä kevään tuloon.
Vaikka talvi oli pitkä, minä olin nauttinut siitä. Tuntui, että seuraavina kuukausina oloni parantui jälleen. Minä nukuin hyvin, enkä murehtinut turhia. Me kävimme Nooan kanssa joka päivä kävelemässä ja suunnittelimme jo, mitä kasveja istuttaisimme puutarhaan kevään tullen. Olin alkanut pitkästä aikaa kutomaan ja olin saanut valmiiksi jo neljät villasukat, kaksi villapaitaa ja lapaset. Aloin tuntea oloni päivä päivältä tyynemmäksi. Aurinko viipyi nyt taivaallaan joka päivä hieman pidempään, lumet alkoivat sulaa ja jääpuikot räystäiltä sulivat pisaroiksi ja tippuivat maahan. Jossakin metsänlaidalla tuttu lintujen laulu valtasi ikivihreiden puiden oksat. Pääsiäiseksi olin suunnitellut, että maalaisimme munankuoria ja hakisimme ojanpientareelta pajunoksia, joihin voisimme kiinnittää kirkkaanvärisiä höyheniä. Toivoin, että pihlajassakin näkyisi välillä lintuja, mutta ne olivat karttaneet mokomaa puuta koko talven. Kevät heräsi pian täyteen loistoonsa ja ulkona saattoi kävellä ilman takkia. Odotin, että routa väistyisi lopulta ja maa olisi tarpeeksi sula. Sitten se päivä saapui viimein.
Kevätaurinko lämmitti paljaita käsivarsiani. Kevyt, kylmä tuuli rikkoi hohkaavaa lämpöä ja sai välillä ihokarvat nousemaan pystyyn. Tuoksussa sekoittui kostea hiekka ja viileä kevätsade, jollaisesta olimme saaneet nauttia edellispäivänä. Minä pidin kädessäni lapiota ja iskin sen maahan voimalla. Routa oli kutakuinkin poissa ja vaikka kaivaminen oli työlästä, se onnistui. Nuutunut, talven myötä harmaaksi ja kurjannäköiseksi käynyt pihlaja kohosi yläpuolelleni tarkkaillen. Jatkoin kaivamista, kunnes maasta esiin pilkisti tuttu pahvilaatikko. Se oli rähjäinen ja osaksi hajonnut, mutta silti samassa paikassa, johon olin sen syksyllä haudannut.
Nostin laatikon varovasti kuopasta ja se tuntui aivan liian kevyeltä. Avasin kannen, jonka alta paljastui pyyhe. Vaikka minä kuinka kääntelin sitä, oli selvää, ettei sen sisällä ollut mitään merkkiä linnusta.
Ei tämä ole mahdollista. Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Päätäni särki jälleen kovasti. Korvissa kohisi. Pudotin pyyhkeen käsistäni ja istuin pitkän aikaa tuijottamassa pihlajapuuta. Sen rungossa oli pahka, jota en ollut koskaan aiemmin huomannut.
Näkymätön muuttuu näkyväksi
Minä odotin keittiön pöydän ääressä vaiti. Nooa oli mennyt ulos leikkimään, mutta hän ei ollut tullut takaisin. Päässäni jyskytti kuin biisonilauma olisi laukannut sen sisällä. Olin ottanut alkuun lasillisen viiniä, sitten toisen ja kolmannen ja päälle särkylääkettä. Keitin kahvia ja kaakaota ja koetin syödä suolakeksejä, mutta mikään ei auttanut. Koko kehoni tärisi kauttaaltaan, sydämeni tykytys tuntui korvissa. Minusta tuntui, että saatoin olla saamassa sydänkohtauksen. Sitten ulko-ovi kävi. Nousin tuolistani nopeasti ja heiluttelin vapisevia käsiäni ilmassa.
”Nooa! Minä luulin, ettet enää tulisikaan takaisin!” Huudahdin ja olin juoksemassa halaamaan poikaa, mutta jokin esti minua.
”Sinä avasit haudan eikö totta? Sinä tiedät nyt, ettei pöllöä ollut koskaan olemassakaan?” Nooan ääni oli erilainen kuin ennen. Aikuinen, tuttu, mutta vieras. Joku muu puhui hänen kauttaan. Saatoin kuulla itseni itkevän.
”Mitä sinä tarkoitat? Jonkun on täytynyt avata hauta ja viedä lintu pois. Minä en ymmärrä, miten se on kadonnut.”
”Tule, niin minä näytän sinulle”, poika kuiskasi rauhallisella äänellä ja ojensi minulle pienen kätensä kämmenpuoli ylöspäin. Minä pohdin hetken, tartuin siihen sitten, ja annoin pojan johdattaa minut ulos ovesta, pihlajapuun ohi, sitten kohti pellonreunalla seisovaa hautakiveä.
”Ei, ei, ei, en minä halua. Ole kiltti”, anoin, mutta jalkani jatkoivat kävelemistä. Nooa pysyi vaiti.
Ilta oli pukeutunut mustaan surupukuun, maa oli paljas ja harmaa jalkojeni alla. Minulla ei ollut jaloissani edes kenkiä ja varpaitani paleli. Tinnitus voimistui. Maailma muuten oli kumman hiljainen. Seurasin poikaa aina haudalle asti ja pysähdyin sitten tuijottamaan hautakiveä. Siinä luki ”Tässä lepää Nooa Erik Avonius”. Käännyin katsomaan vierelleni, mutta samassa Nooa oli kadonnut, häntä ei ollut ollutkaan. Kipeät muistot tulvivat kaikki yhteen ääneen sisään tajuntaani, minä kiljaisin ja pudottauduin maahan polvilleni. Märkä ruoho kasteli mekkoni helman läpimäräksi.
”Ei, ei, ei, minä en tahdo muistaa, olkaa niin kilttejä, viekää se pois!” Mutta huudoistani huolimatta en voinut enää sulkea totuutta, minun oli kohdattava se silmästä silmään.
Olin ollut nuori, vain kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Me olimme menneet mieheni kanssa naimisiin, ostaneet talon keskeltä maaseutua, kaukana muista taloista. Minä olin ollut kaupunkilaistyttö, joka jätti jälkeensä kaiken sen vilkkaan elämän, ystäväni, perheeni, kaikki. Olin ollut niin yksinäinen, että en tahtonut nousta aamuisin. Sitten tulin raskaaksi ja synnytin pojan. Olin varma, että en enää tuntisi oloani yksinäiseksi.
Mutta minä olin ollut väärässä. Edvard ei auttanut vauvanhoidossa ja minä olin uupunut jo ilman kaikkea sitä. Lapsi vaati kaiken huomioni koko ajan. Nooalla oli koliikki, eikä hän nukkunut lainkaan, itki vain. Minäkään en saanut unta. Tuntui, että en selviäisi hengissä, jokainen päivä oli loputonta taistelua. Sitten Edvard lähti sotaan. Minä jäin aivan yksin Nooan kanssa. En vain jaksanut. En ollut oma itseni, minä en tarkoittanut mitään pahaa.
Eräänä iltana Nooa istui kylpyammeessa. Minä seisoin ovella ja tuijotin huuruiseen kylpyhuoneeseen. Kuuma vesi näytti lämpimän kellansävyiseltä ja sen pinnalla pomppi iloisia saippuakuplia. Nooa hymyili minulle paljastaen pienet valkoiset hampaansa suloisesti. Kävelin ammeen luokse ja istuin jalkojeni päälle lattialle. Tuijotin poikaa vaitonainen hymy kasvoillani. Hän näytti niin onnelliselta nyt, mutta kohta alkaisi itku ja ikuinen vääntö ja minä vain tahtoisin nukkua, levätä. Siinä tuijotellessani Nooa käänsi minulle selkänsä, ja minä… Kohotin käteni, vein sen pojan taakse ja tartuin tämän niskaan. Sitten minä painoin. Minun ei tarvinnut painaa paljon, poika oli heiveröinen. Hän alkoi rimpuilla ja minä otin kiinni kaksin käsin ja pidin hänen päänsä veden alla aina niin kauan, kunnes pieni vartalo muuttui veltoksi ja elottomaksi.
Nostin kuolleen poikani käsivarsilleni ja tuijotin tämän pyöreitä ja pulleita kasvoja. Hassua kyllä, en kyennyt tuntemaan mitään. Kuulin, miten ulko-ovi kävi.
Kävelin vettä valuva poika sylissäni vastaan. Ovella seisoi Edvard. Kun hän näki minut, hän karjaisi kauhuissaan, juoksi luokseni, riuhtaisi pojan käsivarsiltani ja nyyhkytti tämän märkiä kiharoita vasten. Minulle tuli huono olo. Lopulta Edvard nosti katseensa ja katsoi minua suoraan silmiin, hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Minä avasin suuni pyytääkseni anteeksi, mutta samassa Edvard löi minua avokämmenellä kasvoihin. Poskeani kirvelsi, saatoin tuntea sen turpoavan. Silloin havahduin ja itku viimein tuli. Edvard avasi oven, otti taloa vasten nojaavan lapion ja kantoi Nooan pellon laitaan, omenapuun varjoon. Hän kaivoi pojalle haudan ja lähti sitten. Minä en enää koskaan nähnyt Edvardia, mutta kuukautta myöhemmin haudalle ilmestyi kivi. Samoihin aikoihin minä lakkasin muistamasta. Ja pian oli se yö kun musta pöllö lensi ikkunasta myrskyn mukana sisään ja muuttui pojakseni.
