Elisabet
Vanha kartano kohosi kohti pilvetöntä taivasta keskikesän auringon
alla. Kuumassa paahteessa ruskeaksi kuivunut viiniköynnös
kiemurteli harmaata kiviseinää vasten, ja villiintynyt puutarha
kurotteli alimpien ikkunoiden pieliä ja puisia ikkunaluukkuja.
Kuistin portailla varpunen hakkasi etanankotiloa tummaa kiveä vasten
rikkoakseen sen. Kosteassa ruohikossa, piharatamon ja
niittyleinikkien seassa, metsäojasta karannut, pullea rupikonna
kurnutti surullisena. Kartano oli rappeutunut, sen kellari
kosteusvaurioiden vahingoittama, sisäseinien kirkuvanpunainen
maalipinta loistonsa menettänyt, ja ullakko linnunpesien ja rottien
valtaama, mutta minä rakastin sitä valtavasti. Kartano oli minun,
ja olin saanut sen pienellä hinnalla. Sodan runtelema maa, sen
väsyttämä maaseutu ja orvoiksi jääneet kylät tarpoivat
eteenpäin, kohti parempia aikoja, synkeä ja uupunut hymy
kasvoillaan. Minä olin hyötynyt sodasta, sillä miesten puutteessa
minulle oli riittänyt työtä, ja olin onnistunut säästämään
tarpeeksi rahaa omaan taloon. Ehkä se ei ollut kummoinen, mutta sen
surkea ja repaleinen loistokkuus mukaili minun mielentilaani hyvin.
Siitä tulisi vielä kaunis, kuten tästä maastakin, ja sen
tulevaisuudesta.
Asetin polkupyöräni nojaamaan portinpieleen ja nostin punoskorin
tarakalta. Siinä oli kaikki mitä minun tarvitsisi viedä taloon
ensimmäiseksi: leivänkanta, suolasirotin, pullo kallista konjakkia
ja Mimi, minun kaunis keräilynukkeni. Olin saanut nuken
vanhemmiltani nelivuotislahjaksi. Sen kauniit, vaaleat kiharat
ryöppysivät alas aina alaselkään asti, valkoinen, viktoriaaninen
mekko oli kultakivin koristeltu, ja pitkät mustat ripset varjostivat
kristallinvalkeita silmiä. Posliininen iho oli kylmä ja
kermanvärinen. Toivoin aina, että löytäisin jostain muitakin
keräilynukkeja edulliseen hintaan ja voisin siten ryhtyä
kerryttämään kokoelmaa. Juuri nämä nuket olivat kuitenkin
harvinaisia ja niitä oli siksi melkein mahdotonta löytää.
Sisällä kartanossa lakaisin ja pesin pitkään koskemattomana
olleen pölykerroksen, joka peitti lattioita. Sytytin tulen takkaan,
mutta savupiippu ei tahtonut vetää ja käry jäi huoneeseen
leijumaan. Tein yhteen yläkerran makuuhuoneista itselleni pedin
ohuen patjan päälle ja avasin luukut huoneen ikkunoista. Sisään
tulvi laskevan auringon oranssi kajo, joka sai ulkona kasvavien
tammipuiden varjot liikkumaan huoneen seinillä huojuen. Ensimmäinen
yö omassa kodissa, ajattelin ja avasin kuluneen päiväkirjan
mahonginsävyisen kannen. Kirjaan kirjoitin: Saavuimme Mimin
kanssa viimein kotiin. Sota on ohi ja pommien repimä maa alkaa
jälleen kasvaa viljaa. Kohta ihmisillä on taas varaa ostaa ruokaa
ja kauniita vaatteita. Kesäkin on kauneimmillaan, siitä on
nautittava. Pian se kääntyy jälleen syksyyn ja silloin kartanon on
pidettävä kylmää.
Heräsin yöllä kylmyyteen. Olin unissani potkinut peiton yltäni ja
minun oli tullut vilu. Katselin, miten ikkunasta möllöttävä
täysikuu kirkasti huoneen kylmänsinisellä hohteellaan ja viimeiset
villakoirat pyörähtelivät valossa ikkunalaudan pinnalla.
Kartanossa oli aavemaisen hiljaista, lukuun ottamatta ulkoa
kantautuvaa puiden oksien rapinaa ja toisinaan kiljahtelevaa korppia.
Vedin peiton korviin saakka ja hieroin käsivarsia kämmenilläni
lämmetäkseni nopeammin. Sitten kuului jotakin muutakin. Kaukainen
humina kohosi jostakin horisontin takaa. Se kumahteli tyhjän
huoneeni varjojen peittämillä seinillä kuin minua olisi kiertänyt
muriseva kissapeto. Jähmetyin kiveksi ja hengitin niin hiljaa kuin
saatoin. Ääni oli aivan liian tuttu. Olin kuullut sen monta kertaa
aikaisemmin: vihollisen hävittäjä. Sota oli jo ohi, se ei voisi
olla. Tartuin vierelläni istuvaan Mimiin ja katsoin tämän
kuunloisteen täyttämiin lasisilmiin, syvälle niiden sisään,
hukkuen mieleen tulviviin lapsuudenmuistoihin. Saatoin tuntea kesäyön
ruohikon jalkojeni pohjassa ja jouluyön takkavalkean lämpimän
käsivarsilla, saatoin haistaa mummolan tuoreen pullantuoksun ja
kuulla veljeni kimakan lapsennaurun. Veljeni, joka oli lähtenyt
rintamalle kuusi kuukautta sitten, ja josta en vieläkään ollut
kuullut mitään. Koetin kaikkeni pysyä kiinni ihanissa muistoissa,
jotta niiden ajanhenki peittäisi lähestyvän moottorin jylinän.
Sitten havahduin aamun keltaisenkelmeään valoon huoneessani. Olinko
minä nähnyt unta? Oli kuin yö olisi vaihtunut aamuun
silmänräpäyksessä. Ulkoa ei kuulunutkaan pommikoneiden ääntä
vaan räkättirastaan röhisevä nauru. Ikkunasta saatoin nähdä
miten aamukaste kimmelsi puiden oksilla ja sumu mateli maan pinnassa
ohuena huntuna. Nousin keittämään kahvia, mutta eihän minulla
ollutkaan puruja. Hain vettä kaivosta ja leikkasin kovettuneesta
leivänpäädystä palan, jonka paistoin pannulla. Kyytipojaksi
kaadoin lasillisen konjakkia.
Sen päivän vietin puutarhassa villiintyneitä köynnöksiä
leikaten, lukemattomia rikkaruohoja maasta nyhtäen ja ulkoseinien
homeista kivipintaa puhtaaksi hinkaten. Minulle kävi uuvuttavan
selväksi, että kartanon kunnostamiseen tulisi vierähtämään
aikaa kuukausia ellen saisi apua jostakin. Päätäni särki auringon
paahteessa ja huomasin tuon tuosta unohtavani juoda tarpeeksi.
Peukalon kuoppaa särki jatkuvasta repimisestä ja polveni väsyivät
maassa istumisesta. Olin viimein saanut tarpeekseni siltä päivältä
ja kävelemässä sisään, kun seisahduin katsomaan laskevan
auringon maalaamaa pihatietä. Yhtäkkiä päässäni huimasi kovasti
ja saatoin nähdä miten ilma muuttui sankaksi mustasta pölystä,
joka leijui alas kuin taivaalta pudonnut verho. Pihakasvit
lakastuivat silmieni edessä ja saatoin nähdä liekkien nielevän
katua. Toiset talot olivat tuhoutuneet tiilikasoiksi, joiden alta
pilkottivat vääntyneet ihmisruumiit. Kartanoni oli vaihtanut
paikkaa ja viereinen katu muistutti jotakin toista maisemaa. Pelkäsin
niin, että en saanut jalkojani liikkeelle. Tuhkan keskellä näin
seisovan miehen. Se oli veljeni. Kiljahdin ääneen ja samassa
päässäni kumisi moottorin ääni. Suljin silmäni ja tartuin
kasvoihin kaksin käsin. Kun hetken kuluttua kipu katosi ja pudotin
kädet kasvoiltani, avasin silmäni, samassa näin, että kauhukuva
oli kadonnut. Kaikki oli kuten pitikin: auringon lämpö kosketti
käsivarsiani hellästi, puissa linnut lauloivat ja kaikkialla kukat
ja kasvit kukoistivat. Olinko minä nähnyt unta? Olinko minä
menettämässä järkeni? Juoksin sisään ja istuin keittiönpöydän
ääreen täristen. En tiennyt mitä ajatella.
Yöllä en saanut unta, vaan kiersin kartanon huoneita läpi merkiten
ylös vaurioita ja tehden listaa siitä, mitä minun tulisi uuteen
talooni hankkia. Suuret rikkinäiset kattokruunut, vanhat
sukupotretit, joista en tiennyt, ketä niissä esiintyvät ihmiset
olivat, huokuivat mahtipontista, vanhaa kauneutta, jota ei
vuosikymmenten rappeumakaan saattanut peittää. En voinut olla
hengittämättä ihastuksissani. Oli mahdotonta käsittää, että
kartano oli todella minun. Istuin vanhan takan eteen ja nostin Mimin
syliini, painaen nuken rintaani vasten. Totuus oli, että minua
pelotti olla yksin. Äiti oli kuollut veljeäni synnyttäessä, minun
ollessani vain kaksivuotias. Isä taas oli kuollut keuhkokuumeeseen
muutama vuosi sitten. Veljeni oli kadonnut rintamalle, enkä tiennyt
näkisinkö häntä enää. Meidän perheeseemme ei ollut muita
kuulunutkaan. En ollut koskaan mennyt naimisiin, en oikein osannut
sanoa miksi. Kenties minä olin aivan liian itsenäinen ja itsepäinen
kenellekään vaimoksi. Ja nyt kolmekymmentäviisivuotiaana oli jo
liian myöhäistä sellaiselle. Tunsin jääneeni aivan yksin. Sitä
paitsi, minä olin nainen eli minusta ei olisi sukumme jatkajaksi.
Kuolisiko koko Ehramaa minun mukanani?
Äkkiä minulle tuli tunne kuin joku seuraisi minua. Selkäkarvani
nousivat pystyyn ja saatoin kuvitella, että joku seisoi takanani
hämärässä huoneessa. Käänsin hitaasti päätäni ja liikahdin
lattialla. Vanhat puulankut narahtivat. Silloin katseeni osui ulos
suurista ikkunoista ja suoraan puutarhaan, jonka syreenipuun varjossa
seisoi hahmo. Haukoin henkeäni paniikissa. Uneksinko minä taas?
Palaisiko sota kummittelemaan mieltäni jälleen? Mutta hahmo näytti
toisenlaiselta. Tarkemmin katsottuna vierailija näytti olevan vanha
nainen huivi kiedottuna harteillaan. Säikähdys muuttui
kummastukseksi.
Nousin paikaltani ja kävelin ikkunaan. Ulkona nainen tuijotti minuun
liikkumatta. Vilkutin hänelle ja ihmeekseni hän vilkutti takaisin.
Silloin tiesin, ettei se ollut unta. Juoksin pimeiden huoneiden läpi
aina etuovelle asti ja sitten ulos. Minun jalkani olivat paljaat ja
kostea ruoho tuntui kylmältä niiden pohjassa. Juoksin sen puun luo,
jonka alla olin nähnyt naisen seisovan ja tämä oli yhä
paikoillaan.
”Anteeksi? Mahdatteko asua tässä lähellä? Minä muutin tähän
vasta äskettäin, nimeni on Elisabet, hauska tutustua”, sanoin ja
ojensin kättäni. Ajattelin, miten kummassa olin päätynyt keskellä
yötä puhumaan tuntemattomalle ihmiselle puutarhassani.
”Sinäkö tulit sen nuken kanssa?” Nainen kysyi silmät
lasittuneina ja tajusin hänen tarkoittavan Mimiä. Äkkiä minulle
tuli epävarma olo.
”Hmm… Kyllä, minulla oli nukke mukanani”, vastasin epäröiden.
Nainen irrotti katseensa kaukaisuudesta ja katsoi sen sijaan minua
suoraan syvälle silmiin. Hänen silmänsä olivat valkeat,
haalistuneet, melkein sokeannäköiset. Hän astui esiin puun
varjosta ja saatoin nähdä, etteivät kasvot olleetkaan vanhat,
mutta ne olivat rujot, vääristyneet, sulaneet kuopille. Pelästyin
näkemääni.
”Sinun ei pitäisi olla täällä, tässä kartanossa. Koko kirottu
paikka pitäisi polttaa maan tasalle”, nainen sanoi yhtäkkiä ääni
kohoten.
”Minä en ymmärrä… Anteeksi, lienee parasta, että menen
takaisin sisään...” Kuiskasin epäröiden. Samassa nainen
syöksähti eteenpäin ja tarttui minun käsivarteeni kaksin käsin:
”Tyttö hyvä, katso minua!”
Pelästyin ja riuhdoin itseni irti naisen otteesta. Mutisin
anteeksipyynnön ja lähdin juoksemaan takaisin sisään. Tärisin
kauttaaltani. Sisällä juoksin suoraa tietä yläkertaan,
heittäydyin patjalleni ja nyyhkytin paidanhihaani.
Seuraavana aamuna tunsin jo oloni hupsuksi, että olin väsyneenä
antanut mokoman pelotella minua. Jatkoin puutarhan parissa ja nautin
auringosta, vaikka olkapääni olivatkin jo palaneet ravunpunaisiksi.
Kepeä lierihattu peitti onneksi kasvoni kuumalta paahteelta.
Puuvillaiset hansikkaat olivat täynnä ruohonkorsia ja pisteliäitä
piikkejä ruusupensaasta. Pöyhin niskaani liimautuneita hiuksia
ylös, kun yhtäkkiä valkea valo nieli kaiken ympäriltäni. Olin
hetken sokea ja räpyttelin silmiäni kuumeisesti. Sitten kirkkaus
katosi ja maailma muuttui hämäränharmaaksi. Pian seurasi
hirvittävä jylinä ja kumina enkä saanut henkeä, tuntui kuin
sydän puristuisi ulos rinnastani. Koetin huutaa, mutta oli kuin
kasvoni sulaisivat pakottavassa kuumuudessa. Raajani eivät
totelleet. Tuntui kuin särkyisin palasiksi. Sitten, kuin
silmänräpäyksessä, kaikki oli ohi. Minä istuin ruohikolla
kesähelteessä, käsissäni kourallinen kuolleita ruusuja.
Syreenipuussa rastaat lauloivat.
Iltakaste roikkui lehtien oksilla kimaltaen. Istuin keittiön pöydän
ääressä nuokkuen väsymyksestä nyt kun aiempi järkytys oli
vihdoin kaikonnut. Olin juuri nukahtamassa, kun kuulin sen: veljeni
äänen. Se oli kirkas ja selvä ja saatoin erottaa iltarukouksen
säkeen. Havahduin hereille ja kopautin vahingossa pääni pöydällä
lepäävään lasiin, joka kaatui pöydälle. Samassa kuulin veljeni
huutavan kauhuissaan. Nousin ja katselin ympärilleni, mutta en
nähnyt ketään. Minua hirvitti. Käsivarsiani palelsi. Kävelin
avonaisen ikkunan luo ja olin juuri vetämässä luukkuja kiinni, kun
katseeni osui naiseen ulkona. Sama nainen, jonka olin nähnyt viime
yönä. Hän kulki surkeana puutarhassa, pää alas painettuna. Minun
selkäpiitäni kylmäsi, mutta jostain syystä huusin naiselle ja
pyysin tämän sisään.
Me istuimme keittiönpöydän ääressä ja tuijotimme toisiamme.
Lopulta nainen kietoi huivin kasvojensa ympäriltä auki ja viikkasi
sen siististi pöydälle. Tuijotin kauhuissani kaljua päätä,
vereslihalle syöpynyttä ihoa ja sokeansameita, ripsettömiä
silmiä. Mahtoiko nainen kärsiä jostakin sairaudesta.
”Kerro minulle veljestäsi?” Nainen kysyi yhtäkkiä. Kummastuin.
”Veljestäni? Hän on kadonnut rintamalle… Minä en tiedä missä
hän on.”
”Väärin. Hän palasi jo kaksi vuotta sitten sodasta”, nainen
sanoi hiljaa. En käsittänyt, mitä ihmettä hän yritti sanoa.
Koetin vastata, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni.
”Elisabet. Katso minua. Katso todella. Etkö sinä tunne minua?”
Nainen kysyi. Minä katsoin, mutta en tuntenut häntä. Pudistin
päätäni.
”Katsos kun minä muutin tähän taloon reilu kaksi vuotta sitten,
sodan lopulla. Minä seisoin tuolla kadulla...” Nainen osoitti
pihatien ohi puiden varjostamalle mukulakivikadulle.
”Silloin se pommi putosi. Minusta ei jäänyt paljoakaan jäljelle,
kuten näet”, nainen sanoi ja levitti kädet kasvojensa ympärille.
”Kirottu kartano säilyi kuin ihmeen kaupalla. Minä raahauduin
viimeisillä voimillani kartanon pihamaalle, sillä tiesin, että
tänne minun oli kuoltava, jotta voisin syntyä uudelleen
henkimaailmaan.” En ymmärtänyt lainkaan, mitä nainen yritti
selittää ja huuliltani pääsi hermostunut naurahdus, mutta hän
vain jatkoi vakavana:
”Kartano meni veljelleni, joka palasi sodasta. Hänen ei olisi
pitänyt jäädä tänne eikä hänen olisi pitänyt pitää sitä
nukkea. Hänen ei olisi pitänyt pitää Mimiä.” Kurkkuani kiristi
pahasti.
”Niin. Henget ovat mielenkiintoinen juttu. Meitä on useita yhdessä
mielessä. Sinä tartuit kiinni Mimiin ja sinä unohdit, kieltäydyit
ymmärtämästä, mitä meille todella tapahtui. Siksi sinun kasvosi
ovat kauniit ja elävät, kun minä taas, minä olen kuva siitä,
miltä näytin kuollessani.” Päässäni pyöri, mieleni teki
oksentaa.
”Sinä näet ja kuulet veljesi, sillä hän asuu tässä talossa.
Katso tarkemmin, katso oikein tarkasti.” Ja silloin minä katsoin.
Huoneet muuttuivat silmieni edessä loistokkaiksi, huonekalujen
täyttämiksi, kirkkaiden ja tuoreiden maalien valaisemiksi, ja
silloin näin veljeni istuvan keittiönpöydän ääressä, missä
nainen oli juuri istunut. Veljeni näytti vanhalta, murheelliselta ja
hänellä oli käsipuolessaan Mimi-nukkeni. Minä katsoin nuken
kristallinkirkkaisiin silmiin, valkeisiin, sokeisiin silmiin ja näin
niistä heijastuksen omista pommin ruhjomista, rujoista ja verta
vuotavista kasvoistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti