Halloween spesiaali: Täällä ei asu kukaan

Sonja

Rauhaton syksyinen tuuli vihelsi vuotavista ikkunanpielistä sisään, ja sadevesi juoksi alas kylmään keittiöön pisaravanoina mökin katossa olevista rei’istä. Kaikki ikkunat oli peitetty paksuilla pimennysverhoilla, jotka eristivät meidät täydellisesti ympäröivästä maailmasta. Vilkaisin ensin oleskeluhuoneen homeisella sohvalla makaavaa Patrikia, joka oli selvästi unessa, ja uskaltauduin sitten raottamaan verhoa hieman ulos vilkaistakseni. Ympärillä kasvava metsä oli säkkipimeä, vaikka kello oli vasta kuusi illalla. Kaukana puiden runkojen takana vilkuivat lähimmän naapurin kurpitsalyhdyissä palavien kynttilöiden liekit pieninä valopisteinä pimeydessä. Minäkin olisin kovasti halunnut sytyttää ulos pienen lyhdyn, mutta Patrik ei olisi ikinä antanut minun tehdä moista. Meidänhän oli tarkoitus olla piilossa maailmalta, kadonneina, hukkuneina suuren järven pohjassa. Kenenkään ei tulisi epäillä, että tässä hylätyssä, 1800-luvun hökkelissä asuisi ristinsielua. Tämä mökki oli asuttamaton tai niin muut uskoivat, ja se oli meidän parhaaksemme. Asetin messinkisen ämpärin jälleen uuden vuotokohdan alle. Olisinpa voinut edes korjata katon tai lämmittää mökkiä. Sisällä oli jäätävän kylmä. Kävelin oleskeluhuoneeseen ja peitin nukkuvan poikani paksulla lampaantaljalla, ettei tämä palelisi. Talja oli aivan liian pieni yltääkseen kaksikymmentäviisivuotiaan, karskin ja hieman ylipainoisen nuoren miehen päästä varpaisiin.

Vain kymmenen minuuttia myöhemmin joku koputti oveen. Tunsin sydämeni pysähtyvän. Kukaan ei voisi tietää, että me olimme täällä. Kukaan ei ollut käynyt lähelläkään mökkiä niinä yhtenätoista kuukautena, jotka olimme siellä asuneet. Olisiko poliisi sittenkin päässyt jäljillemme? Veri pakeni kasvoiltani ja minua huimasi. Raotin verhoa nähdäkseni ovelle ja huokaisin helpotuksesta: Puisella kuistilla seisoi kaksi alle kymmenenvuotiasta lasta Halloween-asuissa, pienet karkkikorit mukanaan. Tiesin, ettei minun pitäisi avata ovea heille, mutta en voinut vastustaa. Eiväthän pienet lapset mitään harmia meille aiheuttaisi.

Kasper

”Ei siellä ketään asu”, Kasper intti vastaan Maxille, joka juoksi jo umpeen kasvanutta metsäpolkua pitkin kohti hylättyä mökkiä. Kasper ei osannut päättää seuratako häntä vai ei. Pian Max katosi pimeyteen ja Kasperille tuli hätä, hän ei tahtonut olla yksin. Niinpä hän juoksi ystävänsä perään huutaen:

”Odota minua, Max!”

Kasper muisti, että mökki oli seisonut metsän rajalla aina. Siellä ei ollut asunut vuosikymmeniin kukaan, Kasperin äiti oli selittänyt. Tämä oli kertonut, että paikalliset teinit olivat käyneet mökissä tekemässä tuhojaan, ja että ennen sitä, silloin kun äiti oli ollut hänen ikäisenä, mökkissä olivat kokoontuneet satanistit. Kasper ei ollut varma uskoiko tarinaan, mutta hän ei mielellään olisi halunnut mennä lähellekään koko pahaista rotiskoa. Kasper ja hänen paras ystävänsä Max olivat kiertäneet jo kaikki lähialueen muut talot, ja Max karkinhimoissaan halusi vielä varmistaa, ettei mökissä olisi ketää, jolta he voisivat kärttää nameja.

”Hyi että, paikka on karmiva, mennään takaisin”, Kasper anoi Maxilta, mutta tämän silmät välkkyivät nousevan kuutamon hailakassa loisteessa. Poika oli lumoutunut.

”Tämä on aivan varmasti noidan mökki!” Max hihkui innoissaan ja hypähti puiselle kuistille. Märkä ja laho puu nuokkui hänen kenkien allaan ja Kasper pelkäsi sen pettävän.

”Eipäs ole, älä puhu tyhmiä. Ei täällä ketään asu, sanoinhan jo”, Kasper vastasi harmistuneena, mutta Max koputti jo oveen innoissaan. Kului hetki. Metsän hiljaisuudessa sade ropisi mökin peltikattoon rummuttaen. Kasper piti kädessään sateenvarjoa, joka ei tuulessa tahtonut pysyä aloillaan. Hän oli kastellut lenkkitossunsa ja sukkansa läpimäriksi sammaleisella metsäpolulla. Maxilla ei ollut sateenvarjoa lainkaan ja hänen tumma tukkansa liimautui märkänä suurta, vaaleaa otsaa vasten. Siniset silmät näyttivät hehkuvan pimeässä illassa.

Sitten Kasper näki, miten hänen silmäkulmassaan liikahti jotakin.

”Näitkö? Joku oli ikkunassa!” Max huudahti ja koputti oveen uudestaan. Puinen ovi narahti auki kesken koputuksen. Oven raossa seisoi vanha nainen, jolla oli vaaleat, lyhyeksi kynityt hiukset ja väsyneet kasvot. Hänen täytyy olla ainakin viisikymmentä, äitini ikäinen, Kasper ajatteli. Nainen raotti ovea vain juuri sen verran, että pystyi katsomaan ulos.

”Karkki tai kepponen!” Max huusi. Kasper seisoi jähmettyneenä ja tuijotti naista epäluuloisesti. Eihän täällä pitänyt asua ketään, hän toisti itselleen mielessään.

”Voi teitä pikkuisia, miten suloisia ollettekaan! Luuranko ja mikäs sinä olet? Hirviö? Minulla ei valitettavasti taida olla karkkeja, mutta odottakaas hetki...” Nainen kehotti ja sulki oven. Hän ei ollut tunnistanut Kasperin vihrää Hulk-asua, mikä harmitti poikaa.

”Mitäs minä sanoin! Hän on takuulla noita”, Max hihitti ja Kasper nosti sormen huulilleen hermostuneena. Samassa ovi avautui uudestaan.

”Pahoittelen pojat, muuta minulla ei ole”, nainen sanoi ojentaessaan kahta nuhjuista ja rusehtunutta appelsiinia. Miten kurja palkka, Kasper ajatteli pettyneenä, mutta tarttui kuitenkin hedelmään. Nainen hymyili tyytyväisenä.

Pojat mutisivat kiitoksensa ja lähtivät kävelemään takaisin. Max valitti kurjasta saaliista, mutta keksi jo innoissaan noidalle elämäntarinaa. Kasper vilkaisi olkansa ylitse vielä kerran mökkiä ja pudisti päätään. Eihän kukaan voinut asua tuollaisessa murjussa.

Sonja

”Miten sinä voi olla niin ajattelematon, äiti! Haluatko sinä, että minä joudun vankilaan?!” Patrik huusi pää punaisena ja takoi nyrkillä keittiönpöytää. Koetin pysyä rauhallisena, vaikka vihasinkin riitelemistä.

”He olivat pieniä lapsia, Patrik. Eivät he kenellekään puhu tai jos puhuvat, ei kukaan heitä usko. Lapset höpisevät kaikenlaista. Ei ketään kiinnosta asuuko joku mökissä metsän keskellä”, yritin selittää.

”Lapset ne juuri puhuvatkin, juoruavat kaikille! Joku vanhemmista kiinnostuu ja tulee tänne nuuskimaan. Heti kun meidät tunnistetaan poliisit ovat ovella ja minä joudun kiven sisään! En voi uskoa, että olet noin holtiton! Etkö sinä ymmärrä millaista olisi olla vankilassa tuomittuna lapsenmurhasta? Minut tapettaisiin siihen paikkaan!” Patrik karjui.

”Enhän minä sitä halua, kultaseni. Sitä paitsi, sinä olet syytön. Kyllä me sen vielä jotenkin todistamme”, rauhoittelin poikaani.

”Emmekä todista. Emme todistaneet aiemminkaan. Ja vaikka heillä ei ollut näyttöä siitä, että olisin sen enempään syyllinenkään, he olivat silti valmiit tuomitsemaan minut. Ihmiset tahtovat nähdä minun kärsivän, äiti. Et saa enää ikinä avata ovea kenellekään, lupaa se!”

”Minä lupaan. Olen pahoillani, kultaseni”, sanoin vilpittömästi. Patrik vain tuhahti ja katosi toiseen huoneeseen. Mökissämme ei juuri ollut pakopaikkoja, vain kolme pientä huonetta: keittiö, oleskeluhuone sekä pieni makuukammari.

Minulla oli paha olo Patrikin takia. Uskoin, että poikani oli syytön rikokseen, josta hänet oli kuitenkin, ilman pitäviä todisteita, tahdottu tuomita. Kyseessä oli silloin naapurissamme asuneen pienen pojan väkivaltainen surma. Poika oli puhkottu puukolla palasiksi kuin voodoo-nukke. Kyse oli ollut äärimmäisestä viharikoksesta. Puukoniskuja oli ollut useita kymmeniä, verta kaikkialla. Patrik oli löytänyt ruumiin, tullut oitis minun luokseni hädissään ja me soitimme poliisit. En ikinä olisi uskonut, että Patrikia olisi syytetty surmateosta. Mitään pitäviä todisteita ei ollut. Patrikin sormenjäljet olivat kaikkialla murhapaikalla, mutta ne selittyivät sillä, että hän oli löytänyt ruumiin. Patrik oli helppo maalata syylliseksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut erityisen älykäs poika, päinvastoin hän oli jo esikoulussa ollut kehityksessä paljon ikäisiään jäljessä.

Poliisit olivat esittäneet motiiviksi sen, että uhri oli levitellyt huhua siitä, että minulla olisi ollut salasuhde. Se oli täysin valetta tietenkin eikä Patrik olisi koskaan ollut niin pikkumainen, että olisi murhannut pienen pojan niin mitättömästä syystä. Patrik oli tuolloin ollut yhdeksäntoistavuotias ja Tomas, uhri, kolmentoista. Media ja poliisit mustamaalasivat Patrikin syylliseksi alun alkaen eivätkä kaihtaneet keinoja saadakseen pojan näyttämään huonolta. Oikeudenkäynnit venyivät kahteen vuoteen, minun aviomieheni sai sinä aikana sydänkohtauksen ja nukkui pois. Ehkä parempi niin, hänen ei tarvinnut kärsiä tulevaa.

Patrik oli selvästi saamassa tuomion rikoksesta, jota ei ollut tehnyt. Niinpä me keksimme suunnitelman. Me lavastimme kuolemamme. Minä mietin jokaisen yksityiskohdan tarkkaan: me puhuimme jo viikkoja ennen itsetuhoisista ajatuksistamme tutuille ja sukulaisille. Sitten kirjoitimme itsemurhakirjeen, ajoimme autolla suuren järven rantaan ja annoimme kaikkien olettaa, että olimme hypänneet hyiseen veteen. Järvi oli suuri ja syvä, ja minä olin hyvin tietoinen, ettei poliisilla olisi resursseja tutkia koko vesialuetta. Kun kuukaudet kuluivat, meidän itsemurhaamme uskottiin vankemmin ja sanomalehdetkin menettivät kiinnostuksensa. Me yövyimme hylätyissä taloissa, liikuimme öisin, kiersimme ympäri maata. Yksitoista kuukautta sitten löysimme tämän mökin, joka tuntui täydelliseltä majapaikalta. Vaikka lähin talo oli näköetäisyyden päässä, ei kukaan huomannut mökissä eloa. Me liikuimme öisin metsässä, loukutimme pieniä eläimiä ruuaksi ja toisinaan uskaltauduimme tonkimaan naapureiden roskiksia. Näin me saimme kaiken tarvittavan ruokamme.

En tiedä mikä minuun meni, kun avasin oven lapsille. Olin ollut eristyksissä niin pitkään ja olin aina rakastanut lapsia. En ollut ajatellut, että heille puhumisesta voisi koitua meille ongelmia. Olinko ollut väärässä? Raotin ikkunaverhoa ja näin, miten ulkona ensilumi leijui maahan kirkkaana mustassa yössä. Suuret hiutaleet muistuttivat valkoisia kukkia. Talvi teki tuloaan ja kohta me emme enää olisi turvassa. Lumi paljastaisi jälkemme ja hautaisi mökiparan hyytävään vaippaan.

Kasper

Höyhenenkeveän ensilumen pinta kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä aamupäivän auringon kimmotessa sen pinnalta. Miten nopeasti syksyinen pimeys olikaan vaihtunut alkutalven sokaisevaan kirkkauteen.

”Minun kotiavaimeni putosivat matkalla jonnekin. Lyön vetoa että ne ovat sen noidan mökin pihassa”, Max selitti seuraavana aamuna, kun pojat keräsivät yöllä satanutta lunta lapiolla isoksi kasaksi pihamaalle.

”Oliko äitisi vihainen?” Kasper kysyi mietteliäänä.

”Oli tottakai. Hyvin vihainen. Mutta minä aion käväistä siellä etsimässä. Toki on tullut lunta, mutta ehkä se vanha nainen löysi avaimeni ja on ottanut ne talteen. Tai voinhan kysyä, että voisiko hän katsoa löytyykö niitä, kun lumi sulaa”, Max selitti.

”Haluatko tulla mukaan?” Hän kysyi sitten. Kasperin teki mieli vastata kieltävästi, mutta hän ei halunnut, että Max menisi yksin sellaiseen paikkaan. Nainenhan voisi toden totta olla noita, joka pistäisi Maxin pataan tai taikoisi tästä sammakon. Lopulta Kasper nyökkäsi hitaasti:

”Mennään vaan.”

Sonja

Olin juuri silloin päiväunilla. Olin kai tulossa kipeäksi, sillä minua väsytti hirveän paljon ja kurkku tuntui karhealta. Olin vetänyt päälleni kolme vilttiä ja jalkoihini vanhat, vajasta löytämäni villasukanriekaleet, mutta palelin siitä huolimatta. Leijuin jossain unimaailman ja todellisen maailman rajamailla, kun havahduin huutoon. Pomppasin oitis pystyyn ja riuhtaisin vilttikasan päältäni. Juoksin keittiöön, jossa Patrik seisoi hurja ilme kasvoillaan ja veitsi kädessään.

”Ne saatanan penskat tulivat takaisin! Minähän sanoin! Ne tunnistivat meidät ja tulivat nuuskimaan!” Patrik sanoi minulle kylmällä äänellä.

”Mihin sinä tuota veistä tarvitset?” Kysyin ja tärisin hiljaa. Minulla oli pahoinvoiva olo.

”Emme me voi päästää niitä menemään, ne ovat todistajia, äiti! Minä joudun vankilaan, ethän sinä sitä halua?” Patrik sanoi äänellä, joka sai kylmätväreet kulkemaan selässäni.

”Patrik, mitä sinä puhut? He ovat lapsia, herran tähden! Anna veitsi minulle. Minä puhun lapsille”, taivuttelin poikaani ja jokin sisälläni varoitti minua. Vanhat epäilyksen tunteet, joita en ollut koskaan suostunut kuuntelemaan, nousivat pintaan varoittavina. Ojensin käteni poikaani kohti. Samassa oveen koputettiin.

”Mene äiti takaisin kammariin”, Patrik käski ja otti askeleen ovea kohti.

”Ei, älä!” Huusin paniikissa. Hyökkäsin poikani kimppuun, mutta hän huitaisi minut tieltään yhdellä nopealla käden heilautuksella. Kompuroin lattialle ja löin pääni kaapinkulmaan.

”Olisit vain uskonut minua, äiti”, kuulin Patrikin äänen varoittavana jostain. Koko maailma oli hetken pimeä, päässäni soi. Kuulin, miten ovi avattiin ja sitten lähes yli-inhimillistä kirkunaa. Kun näkökykyni viimein palasi ja huone lakkasi pyörimästä, näin poikani kumartuneena lapsen ruumiin äärellä. Pienen lapsen tumma tukka oli veren tahrima ja siniset silmät tuijottivat sokeina minua kohti. Kaikkialla oli verta, niin paljon verta, hyvä luoja. Patrik oli iskenyt poikaa toistuvasti veitsellä, raadellut tämän riekaleiksi. Kauhun kyyneleet kiihosivat silmiini ja sumensivat rujon näyn.

”Se olit sittenkin sinä”, kuiskasin hiljaa itkien.