Linnut puhelinlangalla

23. syyskuuta 1990

Muistan miten tummanharmaaseen pukuun pukeutuneet linnut tuijottivat minua päätään kallistellen. Laskevan auringon kajo kimalteli hopeanvalkeiden silmäparien pinnalla saaden ne näyttämään pieniltä kynttilöiltä. Seisoin pellolla ja tanssin lyhyiksi puitujen ohranvarsien päällä punaiset kumisaappaat jaloissani. Linnut katselivat hiljaa ja ihmeissään. Niitä oli kymmenittäin, ja ne istuivat siistissä rivissä pellon poikki kulkevan puhelinlangan päällä. Vaaleanharmaahattuiset päät nyökyttelivät vuoroin hyväksyvästi tai kummaksuen. Aina silloin tällöin hiljaisuuden rikkoi naakalle tyypillinen lyhyt ja karkea huudahdus.

Jälkeenpäin ajatellen, olin aina ollut hyvin yksinäinen lapsi. Ehkä siksi pidin kovasti eläimistä. Tanssikouluun en koskaan päässyt mukaan, mutta pidin tanssimisesta. Siksi esiinnyin usein iltaisin puhelinlangalla istuville linnuille, ne olivat minun yleisöni. Olin tuolloin viidenvanha.

Muistan sen illan elävästi. Olin saanut esitykseni loppuun ja kiitin siivekästä ylöisöäni, joka puhkesi kovaääniseen keskusteluun. Linnut nahistelivat keskenään ja osa naakoista pyrähti lentoon. Käännyin kannoillani ja kävelin kuivan pellon poikki kotiin. Punainen maalaistila näytti nuhjuiselta ilta-auringossa, sen muistan hyvin. Vanhemmillani ei ollut varaa remontoida taloa ja sen ulkopinta oli rapistunut ja likainen. Vanha sikala oli ränsistyneennäköinen, ja sen ikkunat heijastivat oranssinpunaista valoa ja peltomaisemaa. Ilmassa tuoksui loppusyksyn koleus ja jäätyneen maanpinnan löyhkä. Maisemaa lämmitti kuitenkin savupiipusta kohoava hiljainen savupatsas, joka sekoittui hitaasti illan tummenevaan pilvimassaan.

Sisällä tuvassa riisuin kumisaappaat ja ulkovaatteet. Lämmittelin puuhellan edessä, kunnes olo oli raukea. Äiti paistoi illalliseksi köyhiä ritareita minulle ja kaksoisveljelleni. Iltapalan jälkeen katsoin vanhasta kuvaputkitelevisiosta jotakin aikuisille tarkoitettua saippuaoopperaa, kävin sitten iltakylvyssä ja painuin yöunille. Nukuin omassa huoneessani, jonka ikkuna osoitti länteen. Seurasin, miten pellonreuna kaukaisuudessa nielaisi viimeiset valonsäteet ja taivas muuttui mustaksi. Nukahdin helposti ja heräsin vasta, kun kuulin neljä perättäistä laukausta kaikuvan peltojen poikki. Muistan miten ne kumahtelivat raollaan olevasta ikkunasta sisään ja kaikuivat huoneenseiniltä siten, että en osannut kertoa mistä suunnasta ääni tuli.

Nousin ja juoksin pimeään eteiseen, jossa äiti seisoi valkoinen yömekko päällään ja paljasjaloin.

“Menkää takaisin nukkumaan…” Hän kehotti minulle ja veljelleni rauhallisella äänellä, mutta minä näin äidin silmistä, että tämä oli peloissaan. Me emme tietenkään kuunnelleet, vaan lähdimme äidin perässä ulos. Äiti juoksi suoraan pellonreunaan ja jatkoi pellolle. Seurasin perässä, vaikka kohmeiset ohranvarret sattuivat ja pistelivät villasukkien läpi ikävästi. Näin kaukaisuudessa tumman hahmon makaavan kuivalla viljapedillä. Samassa mieleeni juolahti, että isä oli kateissa ja tiesin heti, että tuo eloton hahmo olisi hän.

Ja niin se oli. Isää oli ammuttu neljä kertaa. Jo ensimmäinen luoti oli ollut tappava. Muistan miten musta veri ympäröi isän ruumiin kuin satiinilakana. Puhelinlangalla nukkuvat naakat olivat heränneet ja tuijottivat meitä silmät loistaen. Ne olivat ainoat todistajat, jotka olivat nähneet, kuka isän oli ampunut.

21. joulukuuta 2005

Olin vieläkin vihainen veljelleni. Tunsin oloni petetyksi. Hän ei ollut lainkaan varoittanut minua tai keskustellut asiasta kanssani. Joulukuun 1. päivänä hän vain soitti kertoakseen, että oli ostanut vanhan tilamme jo kesäkuussa, ja rempannut sitä asuttavaan kuntoon koko syksyn. Nyt hän halusi kutsua minut perheensä luo jouluaterialle. Olin järkyttynyt kutsusta pahasti.

15 vuotta sitten, heti isän kuoleman jälkeen, talo ja sikala peltoineen ja metsineen oli kaikki myyty. Äiti kuoli sydänkohtaukseen vain kaksi vuotta myöhemmin. Minun ja kaksoisveljeni välit olivat rikkoutuneet emmekä juurikaan puhuneet toisillemme teinivuosina. Isoäiti, isäni äiti, kasvatti meidät. Hänelle seura teki hyvää, sillä isoisä oli kadonnut viisi vuotta ennen minun syntymääni metsästysretkellä. Huhuttiin, että hän oli mahdollisesti tehnyt itsemurhan hukuttautumalla suohon. Tai kenties ampumalla itsensä tai hirttäytymällä puuhun, jonka jälkeen eläimet olivat nopeasti syöneet, mitä hänestä oli jäljelle jäänyt. Isoisä oli kuulemieni tarinoiden mukaan ollut itsepäinen, alakuloisuuteen taipuvainen ja kontrolloiva. Hän oli riidellyt lastenkasvatuksesta isoäidin kanssa erityisen paljon.

Kukaan meistä ei puhunut vanhasta kotitilastamme äidin kuoleman jälkeen sanallakaan. Totta puhuakseni, olin lapsena mielessäni kuvitellut, että rakennukset olisi purettu ja hävitetty kokonaan. Mutta niin ei ollutkaan. Ajatus siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen joutuisin palaamaan tuohon paikkaan, tuntui mahdottomalta. Olin sanonut sen veljelleni puhelimessa ääneen ja pyytänyt lisää mietintäaikaa.

Isän mystinen murha ei koskaan selvinnyt. Miksi kukaan olisi tahtonut satuttaa isää? Mitään motiivia en keksinyt, kaikki rakastivat isää, hänellä ei ollut vihamiehiä. Muistan veljeni selittäneen minulle pienenä, että ehkä kyseessä oli metsästäjä, joka oli erehtynyt luulemaan isää eläimeksi. Se ei kuitenkaan käynyt lainkaan järkeen. Metsästäjillä ei ollut lupaa tulla niin lähelle asutusta eikä se teoria selittäisi, miksi isää oli ammuttu neljä kertaa. Lisäksi laukaisut oli poliisin mukaan ammuttu lähietäisyydeltä. Enempää en oikeastaan tiennyt. Viisivuotiaana kukaan ei halunnut kertoa minulle asiasta ja vanhempana en enää piitannut kysyä keneltäkään. Olin jo sulkeutunut itseeni ja halusin vain, että ihmiset jättäisivät minut rauhaan.

Tahdoin kieltäytyä veljeni kutsusta, mutta samaan aikaan jokin uusi tunne sisälläni heräsi. En halunnut koskaan enää astua jalallanikaan kotitaloomme, mutta toisaalta tunsin jotakin... Kenties uteliasuutta? Sitä oli vain vaikea myöntää.

24. joulukuuta 2005

Siinä se oli. Vanha asuinrakennus oli täysin uudistettu, punamulta oli poistettu ja ulkoseinät olivat nyt vastamaalatut ja pastellinkeltaiset, ikkunapielet koskemattoman valkoiset ja koko vanha huopakatto oli vaihdettu bitumiin. Vanha sikala oli kunnostettu taloon sopivaksi. Hiekkapiha oli kivetty ja kivien pinnalla oli hentoinen huntu valkeaa lunta. Pakkastaivas oli lilansävyinen ja pilvetön, kirkkaanvalkea aurinko roikkui vanhojen peltojen yllä. Minun lapsuudessani pelloilla oli kasvanut ohraa ja ruista. Muistan miten pitkävihneiset ohrantähkät taipuivat alaspäin kypsyessään ja miten lapsena nypin peltojen reunoille kasvavaa juolavehnää syli kaupalla maasta isää auttaakseni. Ruispelloista minulla ei suuremmin ollut muistikuvaa muuta kuin, että niitä oli kasvanut kauempana talosta.

Talosta nousi nyt lämpimän punaharmaa savupilvi tyyntä taivasta vasten ja se toi heti mieleeni lapsuuden joulut. Katselin puuterilumen peittämää maisemaa ja sen rauhallisuutta. Miten täällä oli koskaan voinut sattua mitään kamalaa? Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi pellon poikki kulkeviin puhelinlankoihin ja niiden päällä kököttäviin lintuihin. Ne olivat harmaasulkaisia naakkoja. Tuijotin kuin noiduttuna maisemaa ja mietin, voisivatko ne olla samoja lintuja? Voisiko osa linnuista olla niin vanhoja, että ne olisivat olleet täällä sinä yönä, kun isä murhattiin? Olisiko se mahdollista. Lähdin kulkemaan peltoa ja lintuja kohti. Ne tuijottivat minuun hiljaisina. Sitten kuulin, miten talon ovi takanani avautui.

“Minne sinä menet? Tulehan sisään sieltä”, veljeni huudahti ja käveli reippaasti minua kohti niin, että minun oli käännyttävä pois linnuista. Hänen kätensä olivat valmiina ojennetut syleilyyn. Hänen kasvonsa näyttivät uurteisilta ja pitkä, punaruskea parta oli siistimätön. Vastasin varautuneesti halaukseen ja vilkaisin veljeni yli nähdäkseni, että hänen vaimonsa seisoi ovensuussa hymyillen, punainen essu lanteillaan. Se pullistui kauniille kaarelle raskausvatsasta. Avonaisesta ovesta ulos tulvi pyörryttävän hyvä jouluruuan tuoksu ja tajusin vasta silloin, miten nälkäinen olin.

25. joulukuuta 2005

Heräsin yöllä tuttuun ääneen. Neljä perättäistä laukausta. Mutta eihän se voinut olla? Ehkä olin nähnyt painajaista? Nukuin samassa huoneessa kuin lapsena, tosin kirahvitapetti oli vaihtunut siistiin kermanvalkeaan maaliin, puulattia kauniiseen parkettiin ja kaikki kalusteet olivat uusia. Mutta sänky oli samalla paikalla kuin vuosia sitten ja tuijotin nyt jähmettyneenä sen päädyssä olevasta ikkunasta ulos pilkkopimeään yöhön. Vetäisin peiton yltäni, nousin istumaan ja heitin ylleni satiinisen aamutakin sekä vedin jalkaani punaiset villasukat. Samassa muistin miltä kuivuneet ohranvarret olivat tuntuneet villasukkiin tarttuessaan, kun lapsena juoksin pellolle, jossa isäni oli murhattu. Epäröin hetken.

Nousin ja kävelin hitaasti huoneen ovelle. Avasin sen ja astuin hämärään eteiseen. En nähnyt ketään. Kävelin epävarmasti päämakuuhuoneen ovelle ja raotin sitä varovasti. Suuri talonpoikaisrokokoinen parisänky oli tyhjä ja koskematon. Näytti siltä, ettei veljeni vaimoineen ollut edes mennyt nukkumaan iltapalamme jälkeen, mikä oli minusta hyvin kummallista. Pinnasänky tulevaa vauvaa varten seisoi huoneen nurkassa.

Kävelin takaisin eteiseen ja ulko-ovelle. Jännitys alkoi laantua ja silmäluomeni muuttuivat jälleen painaviksi. Hetkeksi järkytys laantui ja olin nyt varma, että olin nähnyt painajaista. Eihän se olisi lainkaan ihme, ottaen huomioon, että olin tässä talossa ensimmäistä kertaa isän murhan jälkeen.

Minun täytyisi mennä ulos ja käydä katsomassa peltoja, ajattelin, mutta en halunnut.

“Sinun on pakko tarkistaa, että todella kuulit laukaukset vain unissasi”, sanoin itselleni ääneen, mutta en kyennyt liikkumaan. Rintaani koski pelko.

Lopulta tartuin hikisin sormin ulko-oven metalliseen kahvaan, jonka kylmyys puri ihoon. Painoin sen alas ja ovi naksahti auki, se ei ollut lukossa. Astuin varovasti ulos villasukkasillani ja peräännyin, kun tunsin niiden kastuvan. Oli satanut lisää lunta. Sitä oli nyt suurina kinoksina kuistin edessä. Palasin takaisin sisään ja laitoin kengät jalkaani.

Ulos astuessani hiljainen lumisade leijaili lumiseen maahan. Pihamaalla näkyi jalanjälkiä. Ne johtivat peltoa kohti. Kauhu pääni sisällä kasvoi. Näin miten pellon poikki kulkevalla puhelinlangalla levottomat linnut pyrähtelivät lentoon ja istahtivat sitten takaisin paikoilleen. Sieltä täältä kuului lintujen keskustelua ikään kuin ne olisivat juoruilleet keskenään. Pimeällä pellolla oli vaikea erottaa mitään. Kävelin eteenpäin lumessa. Sitten katseeni kiinnittyi kahteen mustaan möykkyyn hangella. Tiesin jo, että olin löytänyt veljeni ja tämän raskaana olevan vaimon.

Yhtäkkiä mustanpuhuva naakka kiljaisi sydäntäriipivästi takanani. Käännyin ja nostin kädet kasvoilleni, sillä lintu lensi melkein minua päin. Kun laskin käteni ja nostin pääni, katseeni osui suoraan talon päätyseinään. Näin kauhukseni suuret, irvokkaat kirjaimet, jotka oli maalattu sen pintaan ja erottuivat vain juuri ja juuri kuun hämärässä kajossa. Ne lukivat:

Tulin vain hakemaan perheeni.

Sitten kova laukaus tärähti aivan lähellä ja menetin hetkeksi kuuloni. Tuntui kuin en voisi hengittää. Katsahdin alas vatsaani, joka valui mustaa verta puhtaalle lumihangelle. Linnut puhelinlangalla alkoivat huutaa kovaäänisesti.