Kadonneet kasvosi

Nita Seittenranta

Suuret, mustat renkaat rapisivat pihasepelillä, kun peruutin autoni paikoilleen. Vedin käsijarrusta, jotta auto pysyisi paikoillaan, sillä pihamme vietti vienosti alas tielle. Tartuin peruutuspeiliin ja taitoin sitä varovasti niin, että saatoin peilata kasvoni sen pinnasta. Taputtelin kämmenilläni hikeä ihon pinnasta ja suin poninhännästä tuulisen päivän aikana karanneita tummia hiussuortuvia korvan taakse. Sitten nappasin apukuskin paikalta limenvihreän lompakkolaukkuni, jossa oli kultainen ketju. Astuin ulos autosta ja tasapainoilin melkein kymmenensenttiä korkeilla, mustilla koroillani harmaalla sepelillä portin luo. Olimme aidanneet suuren pihamme Robinin kanssa aikoinaan, sillä meillä oli ollut kaksi maltankoiraa, joiden olimme tahtoneet voivan liikkua pihalla vapaasti. Siitä oli kuitenkin aikaa jo melkein kymmenen vuotta, kun toinen koirista oli kuollut vanhuuteen, ja vieläkin pidempi aika, kun ensimmäinen koirista oli jäänyt auton alle päästyään tielle auki unohtuneesta portista. Minä olisin tahtonut vielä ottaa lemmikkejä sen jälkeenkin, mutta Robin ei lämmennyt ajatukselle. Hän otti kovin raskaasti kummankin koiran kuoleman.

Astelin pihan nurmella ja korkoni yrittivät itsepäisesti upota pehmeään maahan. Ilta oli jo melko hämärä ja harmaa, sillä kesä oli vaihtumassa syksyyn. Oli yhä lämmintä, ja saatoin kulkea pelkässä mekossani vilustumatta, mutta lehdet puissa olivat alkaneet jo kadottaa vehreyttään ja nurmi oli paikoin palanut ruosteenväriseksi viime viikkojen kuivuudessa. Saatoin nähdä takakuistilla riippukeinussa istuvan hahmon, ja lähdin lähestymään sitä. Robin istui keinussa kädet sylissään ja tuijotti jonnekin metsänreunaan. Minulle tuli kumma olo. Robin oli koko elämänsä kärsinyt keskittymishäiriöstä ja olin tuskin koskaan nähnyt miestä niin levollisena. Hänellä oli yleensä pakottava tarve puuhailla jotakin koko ajan eikä paikoillaan istuminen sopinut hänelle alkuunkaan. Ei myöskään ollut tyypillistä, että Robin olisi kotona silloin kun tiesi minun olevan ulkona. Yleensä hän lähti mieluummin salille tai juoksulenkille kuin jäi yksin kotiin.

Minä tervehdin keinussa istuvaa miestä, mutta tämä ei vastannut.

”Robin hei! Joko olet syönyt illallista? Söin itse Mairen kanssa ulkona, en siis ole nälkäinen, mutta tahdotko, että laitan sinulle vielä jotain ennen nukkumaanmenoa?” Katsoin Robinia tämän kasvoihin, joissa oli jokseenkin outo ilme. Kello oli jo reilusti yli yhdentoista ja meillä olisi kummallakin töitä seuraavana aamuna. Robin kääntyi katsomaan minua ja pudisti varovasti päätään. Silloin huomasin:

”Rob-kultaseni! Milloin sinä ajoit pois sinun partasi?” Robin oli antanut pienen, lyhyen ja tasaisenmustan parran kasvaa kasvoillaan jo melkein kaksikymmentä vuotta vaihtamatta tyyliään. Mikä kumma olisi saanut miehen ajamaan sen pois juuri nyt. Hän vain hymyili minulle.

”Pidätkö sinä siitä?” Robin kysyi ja jostakin syystä tunsin käsivarsieni ihon vetäytyvän kananlihalle.

”No tuota. Onhan se erilainen.”

Robin nousi keinusta ja tuli minua vastaan. Hän vaikutti tavallista pidemmältä illan varjoissa ja saatoin haistaa jonkin omituisen tuoksun miehessä. Pähkinää? Mies koppasi minut halaukseen ja suuteli minua yllättävän pitkään. Me olimme olleet naimisissa jo kauan ja lähentelimme kummatkin neljääkymmentä, joten olin jo tottunut rutiininomaisiin pikku suukkoihin ja vähäiseen läheisyyteen. Minulle tuli yhtäkkiä kovin kuuma ja punastunut olo. Naurahdin hämmentyneenä.

”Mistä moinen? Jos säästät loput myöhemmäksi, niin minä menen nyt sisään. Tulethan perästä pian?” Kysyin ja hieroin kämmenelläni miehen rintaa. Tämä nyökkäsi.

Avasin takaterassin lasioven liu’uttamalla sen varovasti sivuun ja astelin sitten pitkään pimeään käytävään. Takaterassimme oli eristetty käytävällä muista tiloista, ja sen varrella oli ainoastaan yksi ovi, joka johti suihkutiloihin ja saunaan. Kävelin käytävän läpi suureen, avoimeen eteistilaan ja nousin sitten kierreportaat yläkertaan. Yläkerrassa suuntasin suoraan makuuhuoneeseemme vaihtamaan ylleni mukavammat vaatteet. Makuuhuone oli pimeä, enkä vaivautunut laittamaan valoa päälle, vaan tassutin vaatekomeron ovelle ja avasin sen. Otin rekistä valkoisen, satiinisen yömekon ja käännyin ympäri. Samassa kaikki veri pakeni kasvoiltani ja hätkähdin niin, että mekko lipesi sormistani lattialle.

Sängyssä makasi joku. Ihmiskehoa myötäilevä, peiton peittämä kumpu piirtyi seinää vasten pimeässä huoneessa. Robin oli juuri ollut ulkona. Hän ei ollut voinut tulla sisään minun huomaamattani. Sydämeni takoi niin, että en saanut hengitystäni tasaantumaan ja saatoin tuntea käsieni hikoilevan. Minä astuin askeleen lähemmäksi, sitten toisen. Peiton peittämä kumpu kohoili rauhallisen hengityksen tahdissa. Vielä yksi askel ja minä saatoin vihdoin nähdä kasvot. Se oli Robin.

Se ei olisi mitenkään mahdollista, ei mitenkään. Minulle tuli karmiva tunne siitä, kuka mahtoi odottaa alakerran takaterassilla, jos se ei ollut Robin. Ravistin unista kumpua sängyssä ensin varovasti, sitten lujasti. Peitto pakeni Robinin päältä paljastaen erään yksityiskohdan, jota en ollut heti huomannut. Hänellä oli yhä tuttu parta kasvoillaan. Silloin minä saatoin varmistua, että kuka tahansa odotti alhaalla, se ei voinut olla Robin. Ravistin sängyssä uinuvaa miestä niin kovin kuin suinkin uskalsin ja huusin kuiskaten:

”Rob, Robin! Ole kiltti ja herää!” Pelon kyyneleet jonottivat ulospääsyä jossakin silmäluomieni takana. Mies avasi silmänsä ja venytteli rauhallisesti. Minä jatkoin hänen hätyyttämistään.

”Mikä hätänä, Nita? Herranjumala, sinähän olet aivan paniikissa!” Robin huudahti, kun vihdoin huomasi minun tilani, ja pomppasi sitten salamannopeasti ylös istuma-asentoon ja otti minua tiukasti kiinni käsivarsista.

”Rauhoitu, rauhoitu. Mikä hätänä?”

Selitin parhaani mukaan, mitä juuri oli tapahtunut. Yllätyksekseni Robin ei vaikuttanut lainkaan kyseenalaistavan minun hullulta kuulostavaa selostustani vaan nousi nopeasti seisomaan. Sitten hän nappasi oven kahvassa henkarilla roikkuvan, tummansinisen aamutakkinsa, kietaisi sen ylleen ja lähti portaisiin. Minä juoksin hänen peräänsä.

”Ei, älä mene! Mitä jos hän on vaarallinen? Eikö meidän pitäisi soittaa poliisille?” Riuhdoin miestä käsivarresta, mutta tämä työnsi minut sivuun.

”Ei tässä nyt mitään hätää ole. Minä tahdon nähdä sen miehen omin silmin.”

Me olimme päässeet portaat alas ja minä irrotin vihdoin katseeni Robinista. Pitkän, pimeän käytävän päässä häämötti suljettu lasiovi, jonka takana seisoi tuttu hahmo. Saatoin nähdä irvokkaat, Robinia esittävät kasvot painettuina lasinpintaa vasten. Jalkani tuntuivat juurtuvan lattiaan kauhusta. Robin lähti kävelemään ovea kohti. Silloin minä jouduin täyden paniikin valtaan.

”Ei, ei, älä mene, ole kiltti!” Huusin, ja katsoin Robinin kävelevän käytävää pitkin kuin hidastetussa elokuvakohtauksessa. Minun aivoni raksuttivat hurjaa vauhtia. Minä en uskaltanut mennä miehen perään, vaan juoksin lopulta poispäin, aina keittiöön saakka. Keittiössä ei ollut ovea, jonka olisin voinut sulkea perässäni, joten tartuin nopeasti veitsitelineestä löytämääni veitseen ja käännyin sitten ympäri tuijottamaan mustaan oviaukkoon. Talo oli hiljainen. En kuullut oven ääntä tai askeleita tai puhetta, en mitään. Olin jähmettynyt paikoilleni enkä kyennyt liikkumaan. Hengitykseni kaikui korvissani kuin merenkohina. Mitään ei tapahtunut.

Lopulta minä hivuttauduin varovasti keittiön nurkassa olevan lankapuhelimen luokse ja painelin hätänumeron. Minulle vastasi rauhallinen naisääni, joka pyysi minua kertomaan, mikä oli hätänä.

”Talossamme on joku. Tulkaa pian!”

Nita: Viisi vuotta myöhemmin

Suloinen, nuori nainen suki vaaleita kiharoitaan ja veti kynähameensa helmaa alemmaksi. Pistin merkille, että hän oli minua paljon nuorempi ja tunsin oloni entistäkin kurjemmaksi. Maskeeraajat olivat meikanneet minun pitkästä aika, itse kun en nykyisin enää jaksanut, mutta siitä huolimatta näytin kovin väsyneeltä ja ryppyiseltä. Odotin tuolissani levottomana, kun kameramiehet kohdistivat linssinsä minun kasvoihini. Nuori nainen huikkasi jollekulle jotakin siitä, että valaistusta täytyisi vielä korjata ja polvistui sitten minun viereeni niin, että silmämme olivat melkein samalla tasolla. Hän oli hyvin pitkä ja hoikka.

”Kaikki alkaa olla viittä vaille valmista! Voitko sinä hyvin, rouva Seittenranta? Sano vain, jos tarvitset jotakin!” Nainen hymyili rutiininomaista hymyä.

”Kaikki on ihan kunnossa, kiitos,” murahdin vaisusti. Minua jännitti aivan kamalasti. En ollut koskaan esiintynyt televisiossa. Sitä paitsi, olin hyvin tietoinen siitä, että minua pidettäisiin hulluna. Mutta jos olisi pienikin mahdollisuus, että joku uskoisi minun tarina, tämä saattaisi osoittautua riskin arvoiseksi. Ja täytyihän minun jostakin saada rahaa.

”Sitten aloitetaan!” Nainen huudahti ja ponnahti ylös.

”No niin, rouva Seittenranta. Kerrot vain alusta asti, mitä sinä iltana tapahtui. Kamera käy!”

Ja minä kerroin.

Kerroin siitä, miten olin tullut kotiin ja tavannut mieheni terassilla istumassa. Kerroin miten kummallinen olo minulle oli tullut. Kerroin miten olin mennyt yläkertaan ja järkytyksekseni huomannut, että minun oikea mieheni olikin nukkumassa, herättänyt tämän ja miten tämä oli mennyt alas ja terassille tapaamaan kaksoisolentoaan. Kerroin miten olin paennut keittiöön ja soittanut hätänumeroon. Ja kerroin miten poliisi oli viimein saapunut, eikä kumpaakaan miestä ollut tuolloin enää löytynyt. Lasiovi oli ollut auki ja terassille oli sytytetty valo palamaan, mutta ketään ei näkynyt. Piha-aidan toisella puolella alkava metsä oli ollut niin musta, ettei siitä saattanut erottaa puunrunkoakaan.

”Mutta eikö olekin totta, rouva Seittenranta, että terassilta löytyi ainoastaan yhdet jäljet pois pihasta? Ja että mistään ei löytynyt muuta kuin sinun miehesi DNA:ta. Mitään merkkiä siitä, että pihalla olisi koskaan ollut toinen henkilö, ei löydetty? Muuta kuin, että sinä väität niin?” Nuori nainen kysyi kameran takaa. Minä nyökkäsin.

”Ja eikös sekin ole totta, että poliisit uskoivat sinulla olleen jotakin tekemistä miehesi katoamisen kanssa?” Nainen jatkoi. Tunsin oloni ahdistuneeksi. Kukaan ei uskoisi minua. Nyökkäsin jälleen.

”Ja oliko sinulla jotakin tekemistä miehesi katoamisen kanssa?”

”Ei, ei ollut.” Pudistin päätäni.

”Et siis halua muuttaa mieltäsi siitä, mitä tapahtui? Että olet yhä sitä mieltä, että kyseessä olivat ulkoavaruudesta tulleet muukalaiset?”

”En. Tai siis olivat kyllä.” Tunsin hikikarpaloiden vierivät otsallani alaspäin. Toivoin, että kuvaus keskeytettäisiin ja saisin lisää puuteria kasvoilleni.

”Kerrohan sitten, rouva Seittenranta, miksi sinä uskot sellaista?” Saatoin nähdä miten nainen kameran takana vaihtoa painoa toiselta jalalta toiselle ja risti kätensä odottavasti. Hän odotti hyvää viihdettä, arvatenkin.

”Minä tiedän, että kyseessä olivat muukalaiset, sillä he palasivat takaisin sinä yönä.”

Nita: Viisi vuotta aikaisemmin

Katselin, miten poliisit ajoivat pois pihastamme ja kuuntelin pihasepelin tuttua narskuntaa. Minulla oli yhä ylläni sama mekko, jossa olin sinä iltana saapunut kotiin, mutta jaloissani minulla oli nyt matalapohjaiset sandaalit. Syysyön viileys pureutui ihooni ja hieroin kämmeniäni käsivarsiini lämmitelläkseni.

Robinista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Poliisit eivät selvästikään uskoneet minun tarinaani tapahtuneesta. He ehdottivat, että Robin oli lähtenyt jonnekin ja palaisi kotiin varmasti pian. Jos häntä ei 48 tunnin kuluttua kuuluisi, poliisi alkaisi tutkimaan tapausta katoamisena. Minua oli neuvottu pitämään kaikki ovet lukittuina ja soittamaan heti, jos talon ulkopuolella tai talossa näkyisi liikettä eikä kyseessä olisi Robin. Adrenaliini oli jo kadonnut minusta ja tunsin oloni lähinnä hyvin, hyvin väsyneeksi. Noudatin neuvoa ja lukitsin ovet ja vedin jokaisen ikkunan ylle verhot, avasin löystyneen poninhäntäni ja harjasin takkuiset hiukset, kävin sitten kuumassa suihkussa ja vaihdoin ylleni makuuhuoneen lattialle tippuneen yömekon. Se oli ruttuinen. Kello oli vartin yli kolme yöllä. Minua väsytti kovin, mutta samaan aikaan tunsin oloni syylliseksi, jos vain menisin nukkumaan, kun mieheni oli kateissa. En kuitenkaan osannut tehdä mitään asialle. Istuin sängyssä, pieni, keltainen yövalo päällä ja koetin lukea kirjaa. En saanut rauhaa ajatuksilta, jotka laukkasivat pääni sisällä. Mitä oli tapahtunut ja kuka oli ollut tuo Robinia kovasti muistuttanut mies. Silmäluomeni painuivat koko ajan kiinni, vaikka miten koetin taistella vastaan. Mielessäni irralliset ajatukset yhdistyivät ja havahduin tuon tuosta mitä kummallisimpiin mielikuviin. Lopulta nukahdin kokonaan. Olin ennen sitä kuitenkin onnistunut laittamaan lukemani kirjan sivuun sekä sammuttamaan yövalon, sillä se ei ollut enää päällä, kun heräsin seuraavan kerran.

Heräsin siihen, että makuuhuoneen oven ali tulvi sininen valo. Joku koputti oveen. Minä koetin liikkua, mutta olin kauhusta kankea. Lopulta ovi avautui ja kirkas valo sokaisi minut hetkeksi. Sitten he olivat ympärilläni. Neljä hahmoa, joista kaikilla oli Robinin kasvot, mutta jokaisissa kasvoissa oli jotakin vialla. Yhdeltä puuttui parta, yhden silmät olivat ruskean sijaan siniset, yhdellä oli huomattavasti pidemmät hiukset kuin Robinilla, ja yksi oli epämuodostuneennäköinen kuin paperille tulostettu kuva, kun tulostimessa oli muste lopussa: suttuinen. He seisoivat ympärilläni ja tuijottivat alas minuun. He eivät avanneet suutaan, mutta saatoin kuulla päässäni äänen: Me tarvitsemme hänen nahkansa, jotta voimme tulla täydellisiksi.

Silloin minä näin heidän oikeat kasvonsa. Ne olivat harmaat ja suomuiset, ja päässään niillä oli suuret, mustat silmät ja jokin, mistä en tiennyt oliko se suu vaiko nenä. Ne eivät olleet ihmisiä. Minä tiesin, ettei Robin tulisi enää takaisin.