Kuka olit?

Piritta

Istuin lattialla jalat ristissä ja tuijotin edessäni makaavaa ruumista kasvoihin. Tuoltako minä olin aina näyttänyt? Ihonpinnassa risteilevät, uurteiset ikärypyt näyttivät syvemmiltä kuin muistin ja silmissäni oli jokseenkin mitäänsanomaton tuijotus. En koskaan ollut pitänyt itseäni erityisen kauniina, mutta en minä myöskään ollut ajatellut olevani noin ruma ulkopuolisen silmissä. Tuhahdin ääneen ja katsahdin seinällä kovaäänisesti eteenpäin raksuttavaan kelloon. Kaksi tuntia. Minä olin kuollut kaksi tuntia sitten, eikä kukaan ollut vielä tietoinen tapahtuneesta. Ulkona päivä oli pilvetön ja hiostavan kuuma. Talitintit ja punatulkut laulelivat lintulaudalla siemeniä popsiessaan ja keittiön pieni nurkkaikkuna oli jäänyt raolleen toivottaen kärpäset ja kirput tervetulleeksi pörräämään haisevan ruumiini ympärille. Minä en ollut ehtinyt syömään vielä mitään sinä päivänä, mutta kuolema oli vienyt nälän mennessään. Ja janonkin. Kädestäni pöydälle asettamani valkoviinilasillinen oli tarttunut mukaan minun kaatuessani ja valunut viini oli kuivunut allaskaapin pintaan ja lattialle. Lasista oli särkynyt iso palanen pois, mutta se oli yllätyksekseni pysynyt muuten koossa.

Kun viisi pitkää tuntia oli kulunut, kuulin vihdoin miten etuovi avattiin. Nousin seisomaan ja odotin, kunnes tuttu hahmo ilmestyi oven suuhun. Mummin suu vääntyi kauhistuneeseen kirkunaan ja hän pudotti vauhkoontuessaan kädessään olevan työlaukun maahan. Mummi toimi yhä hoitajana paikallisella terveysasemalla, vaikka eläkeikä olikin jo ylittynyt neljä vuotta sitten. Hänellä oli jalassaan työkengät, sellaiset terveyskengät, jotka muistuttivat pieniä, mustia veneitä. Hänen vanhat polvensa rusahtivat, kun hän vajosi maahan ruumiini viereen. Hän toimi kuten hoitajalta saattoi odottaa, mutta ei minua enää mikään auttaisi, se oli selvää. Mummi soitti hätäkeskukseen ja minä kuuntelin hänen vierellään naisen värisevää ääntä. Asetin käteni varovasti hänen olkapäälleen, mutta hän ei kyennyt tuntemaan elettä. Hän ei tiennyt, että minä olin yhä paikalla.

Kun poliisit ja ambulanssi sitten saapuivat, minä seurasin tarkkaavaisesti heidän keskistä keskusteluaan. Kuulin jonkun väittävän, että kyseessä olisi todennäköisesti sairauskohtaus. Minun teki mieleni sanoa tälle, että kyseessä ei ollut mikään sairauskohtaus, mutta eipä se hyödyttäisi. Minun täytyi tyytyä ajatukseen ruumiinavauksesta, sillä siinä selviäisi todellinen syy kuolemaani: myrkky. Joku oli myrkyttänyt minut. Mutta kuka? Tahdoin kovasti saada selville, sillä en tiennyt itsekään. Kuka tahansa olisi saattanut päästä käsiksi minun viinipullooni, ja kaikki minut tunteneista tiesivät, että olisin siinä talossa ainoa, joka joisi Pinot Grigiota. Tekijä saattoi olla kuka tahansa minun läheisimmistäni. Se teki kipeää niin, että en voinut lähteä ennen kuin saisin tietää totuuden.

Minun oli valitettavasti jäätävä siihen taloon odottamaan. Pian paikalla olivat kaikki tärkeimpäni: mummini, sisareni, veljeni, ystävättäreni, psykologini ja jopa naapurin vanha mies, jota minulla oli ollut tapana käydä auttelemassa kotitöiden, ja etenkin pihatöiden, kanssa. Minä seisoin olohuoneen ovensuussa ja tarkkailin epäiltyjä. Kuka teistä on Juudas? Kuka teistä oli saattanut murhata minut? Jostakin syystä tunsin vihaa ja pettymystä surun sijaan. Ehkä sillä oli jotakin tekemistä nykyisen olomuotoni kanssa. Tunsin eron sielussani. Se oli tyhjä toisella tavalla kuin ennen.

Mummi istui isolla, kermanvärisellä sohvalla pää käsiin hautautuneena ja nyyhkytti. Naapurin mies istui hänen oikealla puolellaan ja silitti varovasti mummin selkää. Peppi, minun sisareni, istui mummin vasemmalla puolella tyhjä katse kasvoillaan ja viinilasi kädessään. Me olimme kumpikin pitäneet alkoholistamme, tosin minä valkoisesta siinä missä sisareni punaisesta. Veljeni Paul seisoi keskellä olohuonetta kädet puuskassa ja askelsi väliin levottomasti. Hän oli aina ollut emotionaalisesti pidättyväinen. Minä olin varma, että hän ei tiennyt miten itkeä tai lohduttaa ja tunsi siksi olonsa epämukavaksi. Psykologini herra Ajomaa tai minulle tutummin Tore, istui yksin nurkassa, vihreässä nojatuolissa ja tarkkaili muita. Se oli hänen työtään tietenkin. Heljä taas oli minun lapsuuden ystäväni, paras ystäväni. Hän oli minulle kaikkein rakkain. Me olimme kummatkin täyttäneet jo kolmenkymmenen, mutta kumpikaan meistä ei ollut kelvannut vaimoksi kenellekään. Siksi olimme aivan erityisen läheisiä. Muistutimme melkein avioparia keskenämme. Nyt Heljä istui lattialla jalat ristissä. Hän muistutti minua kovasti itsestäni. Heljän hiukset olivat vaaleat, kuten minulla, mutta vähän lämpimämmänsävyiset ja pidemmät. Hän oli kietaissut ne löysälle nutturalle niskaan ja hänen meikkinsä oli levinnyt itkemisestä. Heljä oli pienempi ja sievempi kuin minä olin ollut. En kuitenkaan osannut kadehtia naista ihailultani. Tunsin oloni oudon kylmäksi, kun ajattelinkin epäillä Heljää. Ei, hänet minä poissulkisin laskuistani saman tien. Minä olin varma, ettei hän olisi kyennyt myrkyttämään minua. Ei koskaan.

En saattanut uskoa muistakaan alkuun mitään pahaa, mutta kun tarkemmin aloin miettimään, heistä kaikilla olisi ollut motiivi, yllättävää kyllä. Mummi syytti minua ukin kuolemasta, sillä minähän olin isovanhempani taloudelliseen ahdinkoon ajanut. Olin joutunut valtaviin velkoihin ja isovanhempani olivat ottaneet minut luokseen asumaan, käyttäneet kaikki säästönsä minua auttaakseen ja ukki oli vielä kaiken lisäksi jättänyt eläkkeensä ja palannut työelämään. Sen jälkeen ukki olikin palanut loppuun kunnes sai sydänkohtauksen. Mummi syytti minua, minä tiesin sen, vaikka hän koettikin olla minulle ystävällinen. Mutta minä kykenin aistimaan vihamielisyyden hänen sanojensa takana. Peppi taas oli ollut avoimesti vihainen asiasta. Hän oli syyttänyt minua siitä, että hyväksikäytin kaikkia läheisiäni ja olin taakkana heille. En ollut ottanut asiaa liiaksi itseeni, sillä sisareni oli alkoholisti, joka oli juuri läpikäynyt avioeroprosessin. Hän oli vihainen kaikille.

Paul ei ollut millään tavalla sotkeutunut muun perheen riitoihin. Hän oli vanhempiemme kuoleman jälkeen eristäytynyt täysin. Paul oli erakko. Hänelläkin oli kuitenkin syynsä tuntea minua kohtaan katkeruutta. Minä olin lapsena nimittäin kiusannut vuotta nuorempaa veljeäni niin pahasti, että hänestä oli kuka ties juuri sen takia tullut niin sisäänpäin kääntynyt. Enhän minä tahallani, olin ollut lapsi itsekin, ja sisaruksilla oli tapana kiusata toisiaan, mutta tiesin, että olin onnistunut olemaan liiankin ilkeä. Veljeni oli ollut aivan erityisellä tavalla herkkä lapsi. Toki minä olin pyytänyt käytöstäni anteeksi jo kauan sitten, silloin kun hän tuli täysi-ikäiseksi, mutta tiesin, että häntä vainosivat lapsuuden pelot yhä sinä päivänäkin. Hän pelkäsi ihmisiä minun takiani.

Psykologini Tore, taas oli aivan varmasti itse jonkin sortin sosiopaatti. Tai sellaisen kuvan minä olin hänestä saanut. Hän oli pelottanut minua ja provosoinut minua tahallaan saadakseen minut reagoimaan. Hän tuntui oikein nauttivan muiden ihmisten tuskasta. Tai kenties ei sittenkään, mutta huolimatta siitä, että avauduin miehelle mielelläni, en kuitenkaan luottanut häneen täysin. Jokin sisäinen vaistoni varoitti hänestä. Tore oli sitä mieltä, että se oli vain minun kuvitelmaani. Se sopi liian hyvin minulle, että saatoin epäillä psykologiani. Se kuulemma antoi minulle mahdollisuuden kieltäytyä olemasta täysin rehellinen itselleni.

Sitten oli vielä Osmo, naapurissamme asustava mukava pappa, josta en saattaisi uskoa mitään pahaa, jos en koskaan olisi sattunut näkemään häntä vihaisena. Osmo oli konservatiivistakin konservatiivisempi, hurjan rasistinen ja politiikan puheeksi tullessa armottoman pahasuinen. Hän muuttui täysin, jos koki jonkin asian olevan hänen omien aatteidensa vastaista. Sellaisen ihmisen kanssa olisi mahdotonta elää riitelemättä, ja niinpä minä olin onnistunut parisen kertaa suututtamaan miehen niin kovin, että olin saanut kuulla kunniani oikein huolella. Sanotaanhan toki, ettei haukkuva koira pure, mutta en ollut siitä aivan varma.

Yksi heistä. Joku, joka tunsi tarpeeksi katkeruutta. Kuka olit? Paljasta itsesi.

Heljä

Minä olin murhannut parhaan ystäväni. Miksikö? Olin kokenut, miten tila oli käynyt liian ahtaaksi meille kahdelle. Toisen olisi lähdettävä tai meistä kumpikaan ei koskaan pääsisi eteenpäin. Olimme olleet kumpikin hyvin tietoisia siitä, ettei suhteemme ollut terve, ja että se esti meitä kumpaakaan elämästä normaalia elämää. Piritta oli ollut meistä aina positiivisempi sen suhteen, että me pärjäisimme, jos vain pysyisimme yhdessä. Hän ei ollut onnistunut vakuuttamaan minua. Herra Ajomaa oli istuttanut Pirittan päähän ajatuksen siitä, että meidän olisi erkaannuttava, koska minulla oli huono vaikutus Pirittaan. En tiedä millainen kallonkutistaja puhuu sellaisia, mutta hän oli oikeassa sen suhteen, että meidän täytyisi erkaantua. Minä en tahtonut muuttua katkeraksi, mutta ajattelin, että elämäni oli paljon paremmassa kunnossa kuin rakkaan Pirittan. Minä olin nimittäin meistä kauniimpi, menestyksekkäämpi ja minä olin melkein kerran päässyt kihloihinkin, mutta Piritta oli valitettavasti asettunut tielle. Silloin minä pelkäsin, että en pitäisi enää hänestä.

Olin siis ratkaissut ongelmani myrkyttämällä Pirittan. Siinä minä istuin nyt olohuoneen lattialla, jalat ristissä ja tuijotin muita paikalle saapuneita. Kukaan ei tiennyt, että vihdoin minä olin vapaa.

Piritta

Päivät kuluivat ja minä kuljeksin talossa turhautuneena. Tiesin sen, että jos jäisin liian pitkäksi aikaa, en voisi enää jatkaa pois. Minusta tulisi vieläkin vihaisempi ja katkerampi, kunnes unohtaisin kuka olin ollut eläessäni. Kaikki inhimillisyys katoaisi ja muuttuisin painajaismaiseksi olennoksi. Minä tunsin, että muutos oli jo alkanut. Minä odotin vastausta siitä, kuka minut oli murhannut.

Sitten viimein poliisit saapuivat takaisin. Tore tuli taloon heidän kanssaan. Mitä nyt tapahtuu? He pyysivät mummia istumaan alas ja alkoivat sitten puhua. Minä kuuntelin keskustelua aivan kädenmitan päästä, mutta he eivät sitä tienneet tietenkään.

”Me löysimme merkkejä siitä, että Piritta oli itse myrkyttänyt viininsä aiemmin. Me olemme hyvin pahoillamme rouva Harmokivi”, toinen poliiseista selitti. Minä en ymmärtänyt. Mummin posket ja paidankaulus tahriutuivat suurista, pulleista kyynelistä.

”Anteeksi, minun täytyy mainita. Luulen, että kyseessä ei oikeastaan ollut Piritta, vaan Heljä.” Tore sanoi hiljaisella, rauhallisella äänellä. Mummi nosti päänsä ja katsoi miestä suoraan silmiin:

”Niin minäkin uskon.”

Minä en käsittänyt. Miten se saattoi olla minun paras ystäväni, ihminen, josta en ollut saattanut edes epäillä.

”Minä luulen”, Tore aloitti, ”että Piritta ei koskaan ollut tietoinen siitä, ettei Heljä ollut todellinen. Hän ei koskaan suostunut myöntämään, että Heljä oli vain hänen toinen persoonansa.”

Silloin minä katsoin viereeni, jossa Heljä seisoi. Hän katsoi minuun ja sanoi:

 ”Ymmärrätkö nyt, että me olimme kaksi vankina yhdessä ruumiissa? Minä näin sen koko ajan, mutta sinä et halunnut. Mutta nyt me olemme vapaita. Nyt minä olen sinun kanssasi, mutta sinun ei enää täydy mennä pois, kun minä tulen esiin.”