Kuulin susien ulvovan

Joanna

Kevätaurinko sulatti jään puiden rungoilta ja ulkorakennuksen kattoharjanteelta. Helmeilevät vesipisarat putoilivat vielä viipyilevään hankeen luoden pienen pieniä koloja. Ilmassa tuoksui pihatieltä esiin kaivautunut hiekkamaa ja sen painaumiin muodostuneet lammikot. Aurinko roikkui alhaalla oranssinpunaisena aamusta utuisen taivaan alla ja lämmitti vihreitä talonseiniä. Tummanvihreät ikkunakarmit rapisivat maalia. Minä ujutin termospullon täynnä kuumaa kahvia reppuuni ja perään pakkasin mukaan vielä nipun punaisia kangasnauhoja, joita voisin kiinnittää puihin, jotta löytäisin takaisin kotiin. Tupakeittiössä tuoksuivat vielä aamiaiseksi paistamani pekonit ja pöydällä kulhossa lepäävät appelsiinit ja persikat sekä vastakeitetty kahvi. Kietaisin ylleni vaaleanruskean toppahaalarin, punaisen kaulahuivin ja pipon, ja sidoin sitten jalkaani vanhat ja haalistuneet hiihtomonot. Sukset nojasivat ulkona talon seinään.

Lumi olisi jo pehmeää ja upottavaa pelloilla, mutta metsässä pystyi vielä hiihtämään, sillä tiheä männikkö suojasi sen lumia valolta ja lämmöltä. Lämmin hengitykseni huurusi kirkkaaseen ilmaan pyörteinä. Katsoin aurinkoon ja siristin silmiäni. Minulla olisi vain muutama tunti aikaa ennen kuin aurinko laskisi ja tulisi pimeä. Silloin pakkanen nousisi ja minun olisi palattava takaisin kotiin.

Me olimme muuttaneet tilalle vasta äskettäin, enkä ollut vielä ehtinyt tutustumaan ympäröivään luontoon kunnolla. Olin kuitenkin lukenut, että aivan talomme läheisyydessä olisi muinaiskohteita, jääkauden muokkaamia luolia ja kivikautista jäämistöä. Nyt kun Juhana olisi kaupungissa lasten kanssa koko viikonlopun, minulla oli viimein aikaa käydä hiihtämässä ja etsimässä ne paikat. Olin hyvin tyytyväinen muistaessani kangassuikaleet, sillä tiesin, että niiden kanssa en voisi eksyä. Olin ottanut mukaan vasaran ja nauloja, joilla kiinnittäisin kankaanpalat puihin.

Aikani hiihdeltyä aurinko alkoi laskea puiden runkojen taakse ja pakkanen kiristyi. Pohjoisesta nousi kylmä tuuli ja minä käännyin äkkiä takaisin. Mitään muinaisjäänteitä en ollut löytänytkään ja sepäs minua harmittikin. Metsä oli viimeisen kilometrin aikana muuttunut entistä tiheämmäksi ja pimeämmäksi. Yritin katseellani erottaa hämärästä maisemasta viimeisimpänä kiinnittämääni punaista kangasnauhaa. Ponnistin vauhtia sauvoilla ja syöksähdin eteenpäin, mutta yhtäkkiä tunsin, miten lumi allani petti. Kiljaisin paniikissa ja sukset raapivat kallionpintaa minun pudotessani. Pudotus tuntui pitkältä, kunnes pysähdyin kapeaan kallionväliin ja jäin kivuliaasti puristuksiin.

Sukset olivat poikenneet ja toinen jalkani oli taittunut siten, että luu törrötti polvesta. Haukoin henkeäni ja vajosin tiukemmin kiinni ahtaaseen väliin. Itkin ja huusin aikani, mutta turhaan, ei minua kukaan kuullut. Lopulta ääneni muuttui käheäksi ja koetin rauhoittua. Valtava kipu viilsi kylkiäni ja olkapäitäni.

Voi hyvä Jumala, ajattelin. Kukaan ei olisi tulossa perääni katsomaan vielä pariin päivään, sillä kukaan ei tiennyt minun pikku retkestäni ja Juhana palaisi lasten kanssa vasta sunnuntaina. Paniikki puski kuumia kyyneleitä poskille yhä uudestaan. Miten ihmeessä minä selviäisin. Katsoin ylöspäin sen verran kuin sain niskaani liikutettua ja näin, miten suuret kallion nousivat korkealle ympärilläni. Niiden yllä uinui yön tummiin pilviin peittyvä taivas ja siinä loistavat tähdet. Minulla oli kylmä, hyvin kylmä. En mitenkään selviäisi vammojeni kanssa, enkä mitenkään pääsisi kiipeämään ylös, matkaa oli useita metrejä.

Minä painoin pääni takaisin alas ja tärisin. En tiennyt johtuiko se kylmästä vai pelosta. Hengitykseni höyrysi ympärilläni ja kylkiä puristi. Mahtoivatko sisäelimeni olla kunnossa? Epäilin, että useampi luu oli murtunut. Miten paljon minulla olisi aikaa saada apua? Minulla ei ollut syötävää tai edes juotavaa, sillä selässäni ollut reppu oli jatkanut putoamistaan ja oli juuttunut kiinni jonnekin alapuolelleni, mihin en yltäisi.

Sitten kuulin jotain: rapinaa ja raksahtelua. Hengitin hiljaa ja kuuntelin. Oliko se ihminen vai eläin? Yhtäkkiä yläpuolelleni ilmestyi tummia hahmoja. Susia? Tärisin paikoillani ja tuijotin ylös. Eläimet kiersivät ympärilläni, ne katselivat ja haistelivat. Onneksi olin pudonnut niin syvälle, etteivät edes sudet pääsisi minuun käsiksi. Minua itketti jälleen.

”Voi kiltit, osaisittepa auttaa minua.” Vastaukseksi sain matalaäänistä murinaa.

Tovin kuluttua eläimet kyllästyivät ja katosivat. Tunsin oloni yhä lohduttomammaksi, yksinäisemmäksi. Päässäni kumisi ja minua pelotti, että menettäisin tajuntani. Alkoi sataa lunta. Hennot hiutaleet laskeutuivat taivaalta kasvoilleni. Kuului jälleen ääniä. Ne kuulostivat askeleilta.

”Onko siellä joku? Apua!”

Ei vastausta. Sitten yläpuolelleni ilmestyi varjo. Haukoin henkeäni epäuskoisena.

”APUA, AUTTAKAA!”

Juhana

Joanna ei ollut soittanut perjantaiaamun jälkeen, ja olin jo valmiiksi hyvin huolissani. Kotiin päästyämme, olin heti huomannut, että kaikki ei ollut kunnossa. Silmääni pisti tyhjä talon seinusta, sukset puuttuivat. Olin päätellyt siitä, että Joanna oli mennyt metsään hiihtämään ja etsimään muinaisjäännöksiä, joista hän oli puhunut jo monta päivää ennen minun lähtöäni.

Jokin oli vikana, saatoin vaistota sen. Soitin vanhempani lapsille vahdiksi, ja lähdin sitten saman tien metsään etsimään. Joannan jälkiä ei ollut vaikea seurata, sillä hän oli naulannut kankaanpaloja reittinsä merkiksi. Minun fiksu tyttöni.

Vierähti jo pitkään ja aurinko alkoi laskea pilvien takana. Punaiset nauhat loppuivat. Valitsin suunnan ja lähdin etenemään, mutta viidentoista minuutin päästä käännyin takaisin ja palasin viimeisen nauhan luokse. Sitten valitsin toisen suunnan, mutta sekään ei tuottanut tulosta. Kolmas kerta olisi viimeinen, minun olisi palattava kotiin ennen kuin olisi täysin pimeää.

Tarvoin eteenpäin hangessa kipein jaloin. Kasvoni tuntuivat paleltuneilta. Pysähdyin yhtäkkiä kuin seinään. Edessäpäin näkyi jotakin. Hahmo? Lähdin rivakammin lähestymään sitä, mutta joka askeleella silmäni pyöristyivät enemmän. Haukoin henkeä kauhuissani. Kahden suuren männyn väliin oli sidottu nainen x-asentoon.

”Joan...”

Joanna oli yltä päältä veressä, hänen vaatteensa revityt, iho muuttunut pakkasesta valkoiseksi. Pitkin elotonta kehoa näkyivät suuret raatelun jäljet kuin valtava eläin olisi repinyt Joannan ruumiin kahtia. Vatsa oli auki ja sisäelimet puuttuivat. Alla oleva lumi oli muuttunut punaiseksi. Tunsin pyörtyväni. Lakosin polvilleni hankeen.

Hengitin kiivaasti ja maailma ympärilläni peittyi huuruiseen vaippaan. En tiennyt, miten päin olin, sillä päässäni pyöri niin kovin. Yritin nostaa katsettani ja pidättää hengitystäni. Puiden yllä kalpea täysikuu valaisi hirvittävää näkyä, ja jossakin kaukana kuulin susien ulvovan.