Suojassa

Rauna Ainassaari

Yön pimeä hiljaisuus ympäröi minut uhkaavana. Sitä rikkoi vain tammipuisen, sänkyni päädyssä seinään kiinnitetyn kaappikellon tasainen naputus. Se oli sukukalleus. Se ei kuitenkaan ollut soinut enää vuosikymmeniin enkä tiennyt miksi, siinä kun ei nähtävästi ollut mitään vialla ja vedin sen kuten pitikin. En ollut koskaan raaskinut maksaa siitä, että korjaaja tulisi mokomaa kelloa katsomaan. Minusta oli oikeastaan parempi, ettei se soinut. Varsinkin öisin, kun olin niin huonouninen muutenkin. Uni ei tullut nykyisin aina edes lääkkeillä. Usein vain makasin valveilla ja kuuntelin jokaista rasahdusta ja rapinaa nurkissa kauhulla. Minulle oli kerrottu, että sinä vuonna minun olisi määrä kuolla, enkä voinut olla pelkäämättä ennustuksen toteutumista.

”Sitten kun olet täyttänyt 83 vuotta, on sinun aikasi.” Niin oli mustalaisnainen minulle vakuuttanut. Syntymäpäivä oli mennyt ohi jo viisi kuukautta sitten. Viisi kuukautta olin odottanut sitä hetkeä kauhulla. Mutta samaan aikaan minä olin valmistautunut taisteluun. En tahtonut kuolla, niin olin päättänyt. Olin vielä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa vaikkakin asuin nykyisin vanhuksille tarkoitetussa rivitaloasunnossa, ja keittiön nurkkapöydälle oli ilmestynyt muovinen kippo, joka pursusi kaiken maailman lääkkeitä ja vitamiinilisiä ja maitohappobakteereja, sen sellaista. En minä muistanut mitä piti milloinkin ottaa, napsin silloin jotakin, kun johonkin kolotti. Mikään vakava sairaus ei ollut minua koskaan vaivannut. Silti, minä pelkäsin kuolemaa aivan kamalan paljon. En osannut kertoa miksi.

Olin lakannut käymästä ulkona tai edes avaamasta ovea muuta kuin toisinaan käyville kodinhoitajille ja ruokapalvelun toimittajille, joiden kanssa olin sopinut tarkat ajat, milloin heidän tulisi olla paikalla. Muuten en aukaissut oveani kenellekään. Minulla ei ollut enää lainkaan sukua hengissä enkä juuri piitannut ystävistäkään, sellaisia kun en koskaan ollut pitänyt montaa. Sitten kun olin kuullut, että varkaat kiertelivät ovien takana ja koputtelivat päästäkseen sisään vain viedäkseen arvotavaraa puolustuskyvyttömiltä vanhuksilta, olin päättänyt, että minä en oveani vieraille avaisi. Naapurin pappa oli ryöstetty jo kahdesti, mutta hänellä olikin ongelmia muistin kanssa.

En avannut myöskään verhoja koskaan ainoan ikkunani edestä. En piitannut katsella mutaista pihaa ja naapuritaloa, maisema ei ollut kummoinen. Oloni tuntui turvallisemmalta, kun olin piilossa katseilta. Olin vuorannut suihkun lattian matoilla, sillä olihan totta, että moni vanhus kuoli kaatuessaan omassa kylpyhuoneessaan. Käytin myös useimmiten jaloissani tossuja, joissa oli kuminen pohja ihan vain, jotta en kaatuisi missään muuallakaan. Ruoka tuli tilauspalvelusta, en uskaltanut itse lämmittää uunia tai käyttää liettä, olisinhan voinut vaikka aiheuttaa tulipalon. Mikroaaltouuni lämmitti kaiken tarpeellisen, vaikka en juuri pitänyt siitäkään. Kaiken ruuan pilkoin tai survoin oikein pieneksi, jotta en vain pääsisi tukehtumaan. Kovia karkkeja tai sen sellaisia en syönyt lainkaan.

Elektroniikkaa käytin vähän. Kahvinkeitin ja mikroaaltouuni minulla oli keittiössä, televisiosta katsoin toisinaan uutiset, mutta pidin senkin aina sulkiessani irti seinästä. Minulla oli myös radio, jota kuuntelin mielelläni, sekä puhelin, joka olisi hyödyllinen, jos jotain kuitenkin sattuisi. Lisäksi olin suojannut kangaskääreillä terävät pöydänkulmat ja muut, joihin voisin osua, jos sattuisinkin kompastumaan ja kaatumaan. Ajan myötä olin kumartunut kasaan sen verran, että olin määrännyt huoltomiehen laskemaan hattuhyllyn ja liian korkealla olevat kaapit matalammiksi, jotta minulla ei olisi mitään syytä kurkotella mihinkään. Olin siis kaikin puolin valmis ja turvattu, en nähnyt mitään mahdollisuutta mustalaisnaisen minulle muutama vuosikymmen sitten antaman ennustuksen toteutumiseen. Ja kun täyttäisin 84, voisin kenties sen kunniaksi lähteä ulos pitkän vuoden jälkeen. Ainoa mahdollisuus sille, että kuolemanennustukseni toteutuisi, olisi yllättävä sairaskohtaus, jonka uhka pitikin minut valveilla usein öisin. Sellaiselle en voisi mitään. Ja toisinaan, kun minua kolotti tai rintaani pisti, olin hälyttänyt hoitajat avuksi, niin paljon olin pelännyt kuolevani. Itse asiassa hoitajat olivat jo kyllästyneet hälytyksiini.

”Saattavat olla vain ruuansulatusvaivoja.” Mutta minä en halunnut ottaa riskiä. Joku kerta kyseessä voisi olla sydänkohtaus.

Se pistävä tupakan ja syreenintuoksuisen hajuveden tuoksu vainosi minua öisin. Jokin minussa oli vakuuttunut ennustuksesta. Kenties kaikella alkoholilla oli ollut osuutta asiaan tai ehkä vain asuntovaunun hämärä valaistus ja kullatut kankaat olivat saaneet pääni pyörälle. Minä olin pelännyt todella, pelkäsin yhä. Viime viikolla hankin ulko-oveen vielä ketjulukon tavallisen lukon lisäksi, ja kaikki pöytähopeat olin käärinyt valkeaan liinaan ja piilottanut patjani alle. Käytin vain kertakäyttöastioita, niillä en saisi itselleni haavaakaan aikaiseksi, jos veitsi tai haarukka sattuisi lipeämään kädestä. Mukillinen vettä odotti aina tiskipöydällä, olihan nyt kesä ja kuuma sisälläkin, täytyisi muistaa juoda tarpeeksi, jottei kuivuisi. Siinä mukissa oli liljankuvia ja se oli ainakin viisikymmentä vuotta vanha.

Viisi kuukautta myöhemmin

Näin unta siitä, miten kylmä tuuli hiveli poskiani illan kajossa. Havahduin hereille ja huomasin seisovani keskellä yksiötäni hämärässä. Oli talvi, verhot olivat suljetut enkä ollut varma, oliko yö vai päivä. Minulla oli vahva tunne, että juuri äsken olin uneksinut vanhan kaappikellon soivan. Räpyttelin silmiäni, jotka koettivat tottua heikkoon valaistukseen. En tuntenut silmälaseja kasvoillani.

Sitten näin jotakin. Edessäni seisoi mustiin pukeutunut, pitkä mies kädet edessään, sormet ristikkäin toisiinsa nivottuina. Hänen kasvoillaan oli omituisen liikahtamaton ilme. Pelästyin kamalasti. Joku oli murtautunut sisään.

”Hei Rauna. minä olen tullut hakemaan sinua.”

”Mitä sinä tarkoitat? Mene pois tai soitan poliisit!”

”Rauna, katso taaksesi”, mies kehotti äänellä joka kumisi pääni sisällä hänen avaamatta suutaan. Minä käännyin ja katsoin sänkyyni, jossa kauhistuksekseni makasi joku. Tarkemmin katsottuna se olin minä itse. Sängyn yläpuolella ollut tamminen kaappikello oli pudonnut seinältä päälleni, runnonut kasvoni ja ruhjonut päälakeni, joka vuosi verta.

”Ei ole mahdollista...” Kuiskasin.

”Rauna, meillä kaikilla on ennalta määrätty aikamme. Sinun aikasi on tullut täyteen. Lähde mukaani”, mies sanoi ja ojensi kättään minulle. Pudistin päätäni.

”Minä pidin kaikesta huolen. Minä olin varma, että mitään ei voisi tapahtua oman kotini turvassa. Miten minä en koskaan tullut ajatelleeksi tuota kelloa.”

”Kun sinä et muuten tahtonut lähteä, minun oli keksittävä jokin ratkaisu. Olen pahoillani Rauna, mutta meidän on aika lähteä nyt. Tulee kulumaan kolme päivää ennen kuin ruokapalvelusta tullaan tuomaan sinulle lähetys. Sinun ruumiisi joutuu odottamaan vielä tovin löytymistään.”

Tuijotin paksun puun alla vääntyneenä lepääviä kasvojani. Minua pelotti lähteä. Tunsin kipua ja kauhua, suunnatonta pelkoa. En nähnyt valkeaa valoa, en tiennyt minne olin menossa. Hiljalleen huone katosi ympäriltäni. Unessani olin kuullut kaappikellon soivan, oliko se ollut totta?