Rebekka puunasi punaista verta käsistään pyyhkeellä, mutta veri oli jo osaksi ehtinyt kuivua eikä tahtonut irrota. Hän heitti tahratun pyyhkeen reppuun, johon hän oli jo riisunut yltään verisen päällyspaidan. Sitten hän sulki repun. Hän hieroi sormenpäillä ohimoitaan ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi. Teltta vieressä alkoi jo haista kesäaamun kuumassa paahteessa ja hän näki suurten ja pulleiden kärpästen pörisevän vaaleanruskean teltan avonaisella suulla. Metsäpuiden oksilla pikkulinnut pomppivat uteliaina ja visersivät kuin kysyäkseen, mihin Rebekka oli nyt menossa. Minne hän voisi paeta? Toisen teltan, pienemmän ja punaisen, suulta esiin pilkistivät pienten lasten jalat, kahdet vierekkäin. Lapset olivat riisuneet kenkänsä jaloistaan ennen telttaan kömpimistä ja lenkkitossut odottivat siististi ruohikolla. Rebekka sulki isomman teltan vetoketjun ylös asti ja meni sitten herättämään lapsia. Noel heräsi helposti ja kysyi heti, mitä äidin käsissä oli.
”Ei mitään hätään. Äidille tuli vain pieni haava, siinä
kaikki”, Rebekka vastasi pojalle ja nosti sitten Rosen, joka ei
millään jaksanut herätä, käsivarsilleen ja lähti kantamaan tätä
sylissään.
”Nukkuupa siskosi sikeästi. Voi ei, toivottavasti hän ei ole
tulossa kipeäksi”, Rebekka mutisi pojalle, joka tuijotti sisartaan
silmät suurina.
”Tule Noel. Meidän pitää nyt lähteä”, Rebekka sanoi pojalle.
”Mutta isä nukkuu vielä, eikö hänet pitäisi herättää
kanssa?” Poika kysyi kummastuneena ja otti askeleen kohti ruskeaa
telttaa.
”Ei, ei! Anna isän nukkua rauhassa. Me menemme kolmin. Mennään
vain vähän kävelylle. Tule!”
Aurora
Vanhan talon pihanurmella kasvoi valtavasti voikukkia. En ollut
koskaan nähnyt niitä niin paljon yhdessä paikassa. Nurmi näytti
keltaiselta mereltä. Siellä täällä lenteli raidallisia
kukkakärpäsiä ja puutarhan isommissa kukissa kuhisi pörröisiä
kimalaisia. Veljeni perheineen oli muuttanut taloon kolme kuukautta
sitten, mutta minä en ollut ehtinyt vierailulle aikaisemmin. Nyt kun
olin saanut huolestuneen soiton Antonin työpaikalta, ettei tämä
ollut saapunut kesälomaltaan takaisin töihin, olin ajanut melkein
400 kilometriä tarkistaakseni, mitä oikein oli meneillään. Anton
ei ollut vastannut puheluihini, vaikka olin soittanut joka päivä
viikon ajan, ja minulla alkoi olla vatsassani paha aavistus.
Näytti siltä, ettei talossa oltu käyty ainakaan pariin viikkoon.
Ikkunoissa verhot riippuivat suljettuina, joten en nähnyt sisään
juuri mitään. Postilaatikko oli tulvillaan mainoslehtisiä ja
kirjekuoria. Ulko-ovi oli lukossa, kuten olin arvannut heti pihaan
astuessani. Soitin ovikelloa kaksi kertaa ja koputtelin useaan
otteeseen varmistuakseni, mutta talossa ei kuulunut mitään
liikettä. Sitten lähdin poliisiasemalle. En enää tiennyt mitä
muutakaan tehdä. Ei ollut lainkaan veljeni tapaista olla pitämättä
yhteyttä niin pitkään. Sitä paitsi Anton ei olisi koskaan jäänyt
pois töistä, hänen työnsä oli hänen koko elämänsä. Lisäksi
myös hänen perheensä oli kadoksissa, mikä ei ollut lainkaan hyvä
merkki.
*
Rebekka oli kulkenut jo monta tuntia metsässä Rosea kantaen ja
hänen käsiään väsytti ja kivisti. Lisäksi Noel oli alkanut
valittaa nälkää ja kylmää. Niinpä Rebekka päätti, että he
olivat päässeet tarpeeksi kauaksi leiripaikaltaan ja saattoivat
pysähtyä hetkeksi. Hän laski Rosen sylistään, tyttö tuntui
kylmältä ja hän nukkui vieläkin. Rebekka arveli sen johtuvan
siitä, että tyttö oli herännyt yöllä ja nähnyt isänsä ja
kaiken sen veren, ne haavat. Rebekka värisi muistolle. Hän oli
havahtunut siihen, että tyttö istui omassa teltassaan, ovi auki ja
tuijotti heitä. Silloin Rebekka oli kopannut Rosen syliinsä ja
rauhoitellut tätä. Mutta se, mitä tyttö oli ehtinyt nähdä, oli
varmasti aiheuttanut tälle melkoiset traumat. Niinpä hän antoi
tytön nukkua pois pahaa oloaan.
Rebekka riisui tytön yltä vaatteet ja kylvetti tämän sitten
pienessä purossa. Vesi ei onneksi ollut erityisen kylmää eikä
Rose vastustellut. Rebekka käski myös Noelin peseytyä ja poika
riisui itse vaatteensa ja kahlasi veteen.
”Äiti. Minne me olemme menossa?” Noel kysyi purossa seistessään.
”Me vain vähän lenkkeilemme. Eikös olekin mukavaa nähdä mitä
kaikkea metsästä löytyy?” Rebekka vastasi iloisesti. Noel
pudisti päätään.
”Minä haluan isän luo.”
Rebekka haroi takkuista vaaleaa tukkaansa hermostuneesti, asetti
Rosen mukaansa pakkaaman viltin sisään, joka oli repussa veristen
tavaroiden kanssa, ja mietti, missä he voisivat nukkua yönsä.
Pelko hiipi sydämeen: pelko siitä, että poliisit tulisivat hänen
perässään, että he löytäisivät hänet ja veisivät pois hänen
lapsensa. Pelko siitä, että Antonin aave palaisi yön turvin
kummittelemaan. Ei Rebekka ollut tarkoittanut tappaa miestään, niin
oli vain käynyt. Se oli ollut vahinko. Hänen oli ollut pakko
suojella itseään ja lapsiaan.
Naapurit olivat osanneet kertoa veljeni perheineen lähteneen
telttailemaan läheisten vuorten rinteillä kasvaviin metsiin. Alue
olisi hirvittävän iso haravoitavaksi, mutta useat kymmenet
vapaaehtoiset lähtivät aamunkoitteessa auttamaan urakassa.
Poliiseilla oli koirat mukanaan, ja paikallistelevision
toimittajatkin olivat vaihtaneet pukunsa verkkahousuihin ja tarpoivat
päättäväisinä kuvauskameroineen vaikeakulkuisessa metsässä.
Kurkkuani kivisti pelko ja huoli siitä, että he olisivat joutuneet
luonnossa johonkin onnettomuuteen. Samaan aikaan ajatus kuitenkin
tuntui epäuskottavalta, sillä veljeni oli kokenut eräkävijä.
Puolen päivän aikaan olin jo väsynyt metsässä kulkemisesta ja
hikikarpalot valuivat suolaisina kasvoilleni liimaten etuhiukset
otsaan kiinni. Olin varma ettemme ikinä löytäisi veljeäni.
Ajatukset siitä, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, kiusasivat
minua lakkaamatta. Porottava aurinko paistoi suoraan ylhäältä,
puisesta metsänkatosta läpi. Puissa linnut lauloivat. Minulla oli
taskussa mukanani keräämiäni voikukkia, jotka olivat alkaneet
nuutua ja kuolla. Pudotin käpristyneet kukat maahan ja katsoin
niiden leijuvan hetken auringonvalossa, vienossa tuulessa, ennen kuin
ne putoilivat maahan. Keltaista sadetta.
Kului koko päivä, toinen ja kolmas. Aloin menettää toivoni.
Suurin osa vapaaehtoisista ei enää saapunut auttamaan etsinnöissä.
Poliisejakin tuntui olevan vähemmän. Olin kuullut huhuja, että
etsinnät lopetettaisiin viidennen päivän jälkeen. Neljäs päivä,
viides. Tunsin oloni epätoivoiseksi, murtuneeksi. Saisinko koskaan
tietää, mitä veljelleni tapahtui? Sitten he löysivät viimein
leirin.
Poliisit eristivät paikan samassa ja kielsivät innokkaita
toimittajia kuvaamasta. Minua ei päästetty näkemään leiriä,
mutta kuulin, että näky oli ollut hirveä. Veljeni ruumis oli
löytynyt pahasti mädäntyneenä teltan sisästä. Häntä oli lyöty
puukolla useita kertoja, kymmeniä. Kyseessä ajateltiin olevan
viharikos sen väkivaltaisen luonteen vuoksi. Mutta kuka oli
hyökännyt veljeni kimppuun? Oliko hänen vaimonsa ja tyttärensä
onnistuneet paeta hyökkääjää? Vai voisiko olla, että veljeäni
puukottanut oli ollut hänen oma vaimonsa? Sitä en saattanut uskoa.
Epätoivo, jonka olin ajatellut olleen suurinta mahdollista kipua,
vaihtuikin nyt helvetilliseen tuskaan. Puhelimeni soi lakkaamatta ja
toimittajat koputtelivat ovelle. Minä hautasin pääni tyynyyn, enkä
tahtonut puhua kenellekään. Veljeni talossa, johon olin naapurin
vara-avaimella päässyt sisään ja majoittautumaan, haisi kummalta:
yksinäisyydeltä. Pihamaalla voikukat olivat muuttuneet hentoisiksi,
valkoisiksi palleroiksi.
*
Rebekka oli kulkenut päiviä metsässä. Rose alkoi näyttää
sairaalta: tyttö nukkui vieläkin pitkiä aikoja ja iho oli kalpea.
Lapsi tuntui hennolta Rebekan sylissä, ja tämä pelkäsi, että
lapsi saisi keuhkokuumeen, jos he eivät pian pääsisi lääkäriin.
Mutta miten hän voisi mennä ihmisten pariin tekemänsä jälkeen?
Olivatko poliisit jo löytäneet Antonin? Olisiko läheisten kylien
ja kaupunkien kaupat ja huoltoasemat tulvillaan kuvia Rebekasta?
Etsintäkuulutettu.
Noel kyseli isäänsä ja valitti metsässä tarpomisesta,
sammalpedeissä nukkumisesta ja kylmistä öistä. Rebekka ei voisi
ikuisesti kiertää kehää puiden keskellä. Hänen olisi päästävä
pakoon jonnekin, missä voisi pitää huolta lapsistaan, mutta minne?
Painajaiskuvat Antonista makaamassa verisessä lammikossa teltan
seisovassa ilmassa kiusasivat jokaista valveillaolo hetkeä, ja
nukkuessaan Rebekka näki kärpästen lentelevän kuolleen miehensä
kohoilemattomalla rinnalla.
Rebekka ei enää erottanut päiviä tai osannut sanoa kauanko he
olivat metsässä kulkeneet. Eväät olivat loppuneet ja he
tarvitsivat kunnon ruokaa kipeästi. Lopulta hellepäivät loppuivat
ja sade piiskasi heitä suojaamattomassa maastossa. Rebekka painoi
vilttiin käärittyä tytärtään rintaansa vasten ja tuuditti
poikaansa kainalossaan. He sairastuisivat kaikki kuolettavasti
kastuessaan sellaisessa myrskyssä. Rebekkaa pelotti niin, että
henki ei tahtonut kulkea. Kuumat kyyneleet polttivat viileässä
kesäsateessa hänen poskiaan.
Aurora
Rebekan jäljet löytyivät kaikkialta rikospaikalta. Poliisit
päättivät antaa tiedon paikalliselle medialle, että he etsivät
Rebekkaa ja tämän kaksivuotiasta tytärtä, joka saattaisi äitinsä
kanssa olla vaarassa. Poliisit eivät olleet löytäneet mitään
merkkiä ulkopuolisesta hyökkääjästä, oli siis oletettavaa, että
Rebekka oli tappanut miehensä. Mieleni tuntui tyhjältä. Kyyneleet
eivät enää tulleet. Sen sijaan jostakin syvältä sisältäni
kantautui viha, joka kasvoi ja kovetti sisintäni. Viha, jollaista en
ollut koskaan saattanut kuvitella.
Valkeat voikukkapallot lentelivät kovassa tuulessa. Myrsky oli
nousemassa ja tummat sadepilvet hiipivät horisontissa. Ilmassa
leijui odotus. Rebekalla ja veljelläni oli ollut ongelmia.
Menetettyään esikoispoikansa vuosi sitten, Rebekka oli vetäytynyt
täysin itseensä. Heidän poikansa, Noel, oli juossut luvatta pois
kotipihalta ja jäänyt liian kovaa ajaneen auton alle. Autoa tai sen
kuljettajaa ei ollut koskaan saatu kiinni. Anton ja Rebekka olivat
kummatkin rypeneet vihassa ja surussa, mutta arjen oli täytynyt
jatkua Rosen takia. Pieni tyttö oli yhä tarvinnut ruokansa,
kylpynsä, vaipanvaihdot, rutiinit ja päiväunet. En ollut mitenkään
pystynyt käsittämään, miten veljeni ja Rebekka olivat selvinneet
päivästä toiseen, mutta he olivat. Olin tietoinen siitä, että he
olivat riidelleet paljon. Veljeni oli sanonut, että Rebekka oli
mieleltään hieman järkkynyt eikä Anton ollut tiennyt, mistä
hakea apua. En kuitenkaan koskaan olisi uskonut, että tilanne oli
päässyt kärjistymään väkivaltaiseksi. Nyt minä tunsin syvää,
pohjatonta vihaa Rebekkaa kohtaan, veljeäni kohtaan, mutta eniten
itseäni kohtaan. Ja huolta pikku Rosesta.
*
Rebekka löysi tien ulos metsästä. Sade oli loppunut. He kulkivat
tuulessa huojuvien viljapeltojen poikki kohti läheistä maataloa.
Rebekka ei osannut päättää, mitä hän tekisi. Hän kantoi
kumpaakin lastaan sylissään ja lähestyi punaista ulkorakennusta.
Rebekka kurkisti sisään eikä siellä näkynyt kuin kaksi karsinaa,
punaruskea iso hevonen ja musta poni. Eläimet luimistivat korviaan
ja mulkoilivat Rebekkaa ja lapsia epäluuloisesti, kun he astuivat
sisään. Rebekka löysi olkia, joiden päälle teki pedin sairaalle
Rose raukalle ja valittavalle Noelille. Sitten hän löysi vesihanan,
pesi kätensä ja kasvonsa ja joi. Hän laski vettä metalliseen
ämpäriin ja kiikutti tämän lapsien luo.
”Juokaa, peseytykää, kultaseni. Tämän yön saamme nukkua
lämpimässä”, Rebekka kehotti.
Yö laskeutui ja kuunsirppi loisti sumeista tallin ikkunoista sisään
kalpeana ja sinisenä. Rebekka ajatteli, miten ihanan pehmeiltä ja
kuivilta oljet tuntuivat poskea vasten. Hän nukkui paremmin kuin
kertaakaan aikaisemmin teltoilta lähtemisen jälkeen.
Rebekka heräsi hirveään huutoon. Hän säpsähti pystyyn ja
tarrautui automaattisesti lapsiinsa riuhtoen nämä syliinsä. Tallin
ovella seisoi järkyttynyt nainen, vanhempi nainen, yllään
haalistuneet farkkuhaalarit ja keltainen t-paita. Hänellä oli
kädessään ämpäri ja kasvoillaan järkyttynyt tuijotus. Siniset
silmät olivat nauliutuneet Rebekkaan, joka oli noussut seisomaan ja
etsi kuumeisesti pakoreittiä. Karsinoissa hevonen ja poni kummatkin
potkivat ovia ja hirnahtelivat pelokkaina. Naisen takaa tulvi talliin
aamuauringon sumun läpi paistava kirkas kajo ja ilmassa leijui pöly.
Rebekka mietti hetken ja syöksyi sitten eteenpäin vauhdilla. Hän
juoksi naisen ohi ja vältti juuri tämän käden, joka hapuili
otetta hänestä. Rebekka juoksi ulos ja suoraan viljapeltoon. Hän
juoksi minkä jaloistaan pääsi ja kuuli naisen huutavan peräänsä.
Rebekka ei lopettanut juoksemista ennen kuin oli taas metsässä.
Puiden lomassa turvassa. Hän kompuroi epätasaisella metsänpohjalla
ja melkein nyrjäytti nilkkansa sammaleen alla piileksiviin koloihin.
Rebekka ei tiennyt miten kauan oli kulunut, kun hän kuuli etäisesti
sireenien kirkuvan. Hän itki ja tarpoi eteenpäin. Hän tiesi
kuitenkin pakomatkansa päättyneen, kun kuuli koirien haukkuvan
jossakin kaukana takanaan.
Aurora
Poliisit olivat saaneet kiinni likaisen otuksen, viikkoja metsissä
piileskelleen, luisevan naisen, jonka hiukset olivat muuttuneet
pölystä ja mudasta harmaiksi ja rastamaisiksi. Naisen, jonka
vaatteet olivat olleet kuivuneen veren peitossa, ja joka oli ollut
hysteerinen, suorastaan eläimellinen. Tämä oli kantanut mukanaan
jo pitkään kuolleena ollutta, haisevaa, mädäntyvää pikku
tyttöä. Rose. Rebekka oli ollut harhainen, anoen apua
sairaalle tyttärelleen, ymmärtämättä, että tämä oli ollut
kuollut koko ajan. Lisäksi nainen oli väittänyt, että hänellä
oli mukanaan poikansa, vuosi sitten kuollut ja haudattu Noel.
Poliisit eivät olleet nähneet mitään poikaa, tätä ei tietenkään
ollutkaan. Rebekka oli kuitenkin kantanut repussa mukanaan kahden
lapsen vaatteita veren tahrimien omien vaatteiden kanssa. Miten
sekaisin Rebekka oli saattanut olla.
Kului viikko ennen kuin asia alkoi selviämään todella. Rebekka oli
hyvin, hyvin sairas ja veljeni oli tiennyt sen. Tämä oli uhannut
lähteä ja viedä Rosen mukanaan, ellei Rebekka hankkiutuisi
hoitoon. Samaan aikaan he olivat kuitenkin koettaneet selvittää
välinsä, korjata rikkoutuneen perheen. Muutto uuteen kotiin oli
ollut osa yritystä, telttaretki kai myös. Mutta retkellä he olivat
ajautuneet riitaan, ja paniikissa Rebekka oli iskenyt veljeäni
kuusitoista kertaa puukolla. Se ei ollut itsepuolustusta, ei hätää
tai pelkoa siitä, että Rebekka saattaisi menettää tyttärensä.
Se oli silkkaa hulluutta, sairautta, hirveyttä. Ainakin minun
silmissäni.
Rose oli herännyt riitelyyn. Hän oli nähnyt, mitä äiti oli
tehnyt, hän oli ollut todistaja. Niinpä Rebekka oli kuristanut
tyttärensä hitaasti. Hän ei ollut kuitenkaan tajunnut tekemäänsä,
vaan kantanut kuollutta lastaan mukanaan metsässä. Hän oli
kuvitellut tytön nukkuvan, olevan sairas eikä kyennyt näkemään,
miten tämän ruumis hiljaa mureni hänen käsivarsillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti