Askeleet yläkerrassa

Sofia

Minä makasin suuressa parisängyssämme ja kuuntelin kevätaamun herättämiä lintuja, jotka laulelivat toisilleen ikkunan alla kasvavassa pihlajapuussa. Auringon säteet osuivat huoneeseen paljastaen lipaston päälle kerääntyneen pölyn, joka leijaili ilmassa kuin hitaasti tanssahdellen. Saatoin haistaa hiljaisuuden talomme sisällä ja se teki oloni kovin levottomaksi. Minulla oli aina levoton olo, kun Nicolas oli poissa. Hänen sukunsa perintökalleus; valtava vanha talo ja sen ympärille levittäytyvä tila, henkivät pysähtynyttä aikaa, ja nurkissa uinui menneisyyden löyhkä, joka ei lähtenyt pois pesemälläkään. Olin sisustanut talossa aika rankalla kädellä meidän mentyämme naimisiin, mutta talo ei senkään jälkeen suostunut luopumaan ikänsä tuomasta mäntypuun ja raskaiden tekstiileiden hajustaan. Se teki minut levottomaksi. Silloin kun olimme muuttaneet taloon, Nicolas oli kertonut tarinoita siitä, miten talossa kummitteli. Olin kuitenkin vakuuttunut, että kyseessä olivat vain vanhat rakenteet, jotka narisivat, ja putket, jotka paukkuivat öisin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö minusta olisi tuntunut hieman jännittyneeltä talossa. Minulla oli aina yksin ollessani ikävä tunne, että jokin talossa seurasi minun tekemisiäni.

Muistutin itseäni, että en kuitenkaan ollut tällä kertaa talossa yksin. Painoin käteni valtavalle vatsakummulleni ja odotin tuntevani sen heräävän, mutta palleroinen taisi vielä nukkua. Minä kutsuin lasta palleroiseksi, vaikka tiesinkin hyvin, että se tulisi saamaan Nicolaksen äidin nimen, Sylvia, kun se syntyisi. Minusta nimi vain ei sopinut pienelle lapselle, saati sitten sellaiselle, joka oli vielä äitinsä vatsassa. Niinpä lapsi saisi toistaiseksi olla palleroinen. Minä nousin sängystä vaivalloisesti. Raskaus alkoi olla viimeisillään ja tunsin oloni suorastaan valtavaksi. Kaikki liikkuminen oli kömpelöä ja hidasta, ja nivustaipeitani jomotti aamuisin. Lisäksi minua oli raskauden myötä alkanut huimaamaan kovin helposti ja nytkin seisoin hetken paikoillani odottaen, että pyörivä huone ympärilläni pysähtyisi. Kävelin vaatekomeron luo ja avasin sen oven. Joka aamu minä katselin haikeasti vanhoja vaatteitani; tummanharmaita suoria housuja, kauniita kauluspaitoja, hempeitä ja liehuvahelmaisia hameita ja viininpunaista yömekkoani. Minä tahdoin jo kovasti mahtua niihin vaatteisiin. Sieppasin kuitenkin rekistä joustavalla vyötärökappaleella varustetut, mustat verkkahousuni ja suuren äitiystunikani, jossa oli keltaisia kukkia ruskealla pohjalla. Vaatteet näyttivät kammottavilta, mutta tuntuivat hyviltä, eikä sillä muutenkaan olisi väliä minun yksin ollessani. Aina kun Nicolas oli kotona, yritin panostaa ulkonäkööni enemmän, mutta nyt kun hän oli työmatkalla, ei sillä olisi väliä, millaisissa vaatteissa vietin päiväni. Toisinaan olin pysynyt koko päivän pelkässä kylpytakissa ja kuljettanut mukanani torkkupeittoa lisälämmikkeenä, kun en jaksanut vaivautua pukeutumaan.

Minä tallustin alakertaan valmistamaan itselleni aamiaista. Sitten minä asettauduin olohuoneen sohvalle syömään, jotta voisin samalla katsoa televisiosta aamu-uutiset. Silloin kuulin askeleita yläkerrasta. Kummitukset ne siellä vain kävelivät yläkerran huoneesta toiseen, mutta minun käsivarsieni karvat nousivat aina pystyyn, vaikka miten monta kertaa kuulisin sen äänen. Ensimmäisen kerran, kun olin ollut kuulevinani askeleita yläkerrassa, olin pelästynyt suunniltani. Olin kiertänyt koko talon tarkistaakseni, ettei kukaan ollut murtautunut sisään, ja kun Nicolas oli palannut kotiin, tämä oli nauranut minulle ja kertonut, että kyseessä olivat talon kummitukset. Minä tiesin, että vanhan talon lattialankut ne vain narahtelivat, mutta en voinut olla tuntematta oloani levottomaksi. Minulla oli jatkuvasti haluton olo mennä yläkertaan, sillä kaikki haamutoiminta tuntui keskittyvän sinne. Alakerrassa ei koskaan kuulunut ääniä, mutta yläkerrasta kuuluivat milloin askeleiden kopina, toisinaan pauketta kuin joku availisi ja sulkisi ovia tai ikkunoita ja joskus jopa kammottavaa kirkunaa ja pihinää, joka oli kuin joku yrittäisi huutaa puhkotuin keuhkoin. Tuuli se vain oli. Mutta minulla oli inhottava tunne, joka pakotti minut pitämään katseeni olohuoneen oviaukosta näkyvään portaikkoon. Minusta tuntui aina, että joku seisoi portaiden yläpäässä ja odotti minun menevän yläkertaan. Niinpä yksin talossa ollessani nukuin useimmiten olohuoneen sohvalla, kasvot oviaukkoon päin, jotta voisin pitää silmällä portaikkoa. Vasta kun yö kääntyi aamuun, minä kiipesin portaat ylös yläkertaan ja torkuin vielä hetken makuuhuoneessamme.

Koko talo oli minun mielestäni aivan liian iso. Talossa oli suuri ullakko, joka oli kylmätilaa nyt, mutta josta saisi remontin avulla ainakin kolme lisähuonetta. Yläkerrassa oli neljä makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta ja alakerrassa oli kaksi kylpyhuonetta lisää, olohuone, takkahuone ja tilava keittiö. Sitten talossa oli vielä kamalan kokoinen kellari, mutta sinne oli säilötty kaikki vanhat huonekalut, joten siellä ei mahtunut edes kävelemään. Alakerran toisen kylpyhuoneen yhteydessä oli vielä pieni sauna, jota me emme käyttäneet kovinkaan usein. Lastenhuone palleroiselle tulisi yläkertaan, pieneen makuuhuoneeseen, joka oli lähimpänä minun ja Nicolaksen makuuhuonetta. Minua huoletti hieman, että vauva joutuisi nukkumaan yksin, mutta ajattelin, että siirtäisin alkuun pinnasängyn meidän makuuhuoneeseemme, sänkymme viereen, sillä palleroinen tarvitsisi minua öisin.

Nicolas

Sofian äänestä paistoi tuttu levottomuus, kun me puhuimme puhelimessa. Minä tiesin tunteen hyvin, sillä minä koin oloni itsekin samanlaiseksi aina ollessani yksin talossamme. En minä sitä Sofialle myöntäisi, mutta talo pelotti minua. Se oli aina pelottanut. Sofialle minä kiusoittelin vitsikkäästi, että talossamme kummitteli, mutta sisimmässäni minä todella uskoin siihen. Aikuinen mies, joka uskoi kummituksiin, mitä vielä! Eihän sellaista saattanut kenellekään myöntää. Olin kuitenkin asunut kyseisessä talossa koko elämäni ja minä olin nähnyt ja kuullut sellaista, että minun olisi ollut vaikea kiistää kummitusten läsnäolo. Siksi minua harmitti, että Sofia joutui olla talossamme aivan yksin. Tai ei sentään, oli hänellä Sylvia turvanaan, mutta minusta kyllä tuntui, että Sofia huolehtisi vain enemmän olostaan vauvan takia. Minulla oli kamalan paha tunne siitä, että minun vanha huoneeni, jossa olin nukkunut lapsena, oli nyt muutettu lastenhuoneeksi. Minä en tahtoisi oman tyttäreni nukkuvan siinä huoneessa, mutta en kehdannut sanoa mitään vastaankaan. Sofian mielestä se olisi hyvä ajatus.

Kun minä olin pieni, minä pelkäsin sitä huonetta ihan hirveän paljon. Tahdoin aina nukkua yövalo päällä, mutta en siten saanut tarpeeksi unta yön aikana. Niinpä omat vanhempani jättivät yläkerran eteiseen valon yöksi päälle ja minun huoneeni oven raolleen niin, että saatoin juuri ja juuri nähdä, ettei huoneessani ollut mitään pelättävää. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä toisinaan öisin eteisen valo värisi ja minä olin varma, että joku käveli lampun edestä peittäen sen valon hetkeksi. Minä en saattanut sulkea silmiäni, sillä pelkäsin, että kun avaisin ne, joku seisoisi minun ovensuussani ja tuijottaisi sisään kasvot ovenrakoon painettuina, yksi tarkkaavainen, suuri silmä minuun leimattuna, mustien varjojen peittämien kasvojen ympäröimänä. Lapsen mielikuvitus se vain taisi olla. Mutta kun eteisessä kävivät myös askeleet. Eivät ne olleet pelkkää lattian ratinaa, vaan aivan selkeät askeleet, jotka kuuluivat ensin lähempää ja loittonivat ja tulivat sitten takaisin ja pysähtyivät aivan huoneeni oven taakse. Toisinaan askeleet kuuluivat myös ullakolta. Ne kumisivat huoneeni kattoon aivan minun yläpuolellani. Joskus, kun kävin öisin vessassa, kylpyhuoneen ovi oli suljettu, vaikka saatoin vannoa, että olin jättänyt sen auki. Äidillä oli vielä tapana jättää kylpyhuoneeseen valokin palamaan. Isä valitti siitä koko ajan: ”Sylvia kulta, täytyykö tuon valon palaa päivin öin, eikö sitä voisi sulkea, kun kylpyhuonetta ei käytetä.”

Minä tiesin hyvin, että Sofia tunsi samaa levottomuutta talossamme kuin minäkin. Se tuntui aivan siltä kuin joku katselisi koko ajan, seuraisi ja pitäisi silmällä. Se tunne tuntui kuitenkin vain yläkerrassa ja ullakolla, ei alakerrassa. Niinpä minä tiesin, että Sofia nukkuisi minun poissa ollessani olohuoneen sohvalla. Minä olin itse tehnyt samoin lapsena joskus, kun en tahtonut mennä yläkertaan. Ja minä tiesin myös, että Sofiakin pitäisi silmällä olohuoneen oviaukosta näkyvää portaikkoa, sillä talossamme tuli aina vahva tunne, että joku seisoi portaiden yläpäässä. Minä olin vuosien aikana huomannut, että jokainen joka tuli taloomme vieraaksi, vilkuili olohuoneessa istuessaan tuon tuosta portaikkoon. Minä en siis ollut ainoa, joka saattoi aistia jonkun seisovan portaiden yläpäässä. Kummitukset olivat ainut asia, jonka muistin. Minulla ei ollut paljon muistoja lapsuudestani, mutta sen muistin, että kummitukset olivat kiusanneet minua ihan pienestä saakka.

Sofia

Minä olin soittanut vanhemmilleni, jos he voisivat tulla käymään minun luonani Nicolaksen poissa ollessa. He olivat luvanneet matkustaa melkein 500 kilometrin pituisen matkan heti huomenissa, jotta he olisivat perillä huomenillalla. Ajatus siitä, että en enää kohta joutuisi olemaan kaksin palleroisen kanssa tässä talossa, lohdutti minua ja mieleni tuntui pirteämmältä kuin päiviin. Olin jaksanut vetää ylleni ulkovaatteet ja käydä tervehtimässä kevätauringosta nauttivia lehmiämme. Samassa olin myös saanut nauttia tilamme työntekijöiden seurasta, joka oli toivottua ihmiskontaktia yksinäisyyteeni. Tosin illan tullen pikku kävelyni kostautui, sillä jalkojani särki aivan mahdottomasti. Ne eivät oikein tahtoneet jaksaa suuren vatsani painoa ja lumihangessa liikkumista.

Minun vanhempani olivat minulle aivan erityisen rakkaita, ja juuri siksi minun olikin ollut vaikea muuttaa tilalle. He olivat ihan liian kaukana vieraillakseen niin usein kuin olisin toivonut. Nicolaksen vanhemmat olivat kuolleet jo kauan sitten tilalla syttyneessä tulipalossa eikä Nicolas ollut puhunut heistä sen koommin. Minua oli alkuun ihmetyttänyt, miksi talossa ei ollut ainuttakaan kuvaa Nicolaksesta tai tämän vanhemmista. Nicolas ei tuntunut muistavan lapsuudestaan paljonkaan. Oli kuin kaikki heitä koskeva olisi vain kadonnut tai pyyhitty pois.

Sinä yönä minä päätin rohkaista itseni ja nukkua yläkerrassa. Asettauduin sängylle makaamaan. Vedin peitokseni ainoastaan lakanan, sillä minulle tuli öisin aivan liian kuuma nukkuessani enkä siksi saattanut käyttää oikeaa peittoa. Sytytin yöpöydällä olevan lampun ja otin pöydän laatikosta esiin keskenjääneen kirjan, jota olin yrittänyt lukea loppuun jo viikkoja. Palleroinen ei tahtonut vielä nukkumaan ja saatoin tuntea miten se tanssi vatsassani. Laskin kirjan alas ja painoin käteni kevyesti vatsalleni: ”olisi jo aika mennä nukkumaan, kultaseni.” Silloin kuulin sen taas. Askeleet.

Sylvia: muistelmat

Poikaraukkaa kävi sääliksi. Me riitelimme mieheni kanssa toistuvasti, pikkuasioista. Tällä kertaa Erik oli hermostunut siitä, että minä olin mennyt vaihtamaan takkahuoneessa olevan hyllyn paikkaa. Enhän minä tiennyt, että siitä niin suuri riita kehkeytyisi. Mies oli niin tuohtunut, ettei hän tänä yönä tullut nukkumaan. Minä kuulin miten hän ensin ravasi yläkerran eteisessä edestakaisin. Olin jättänyt eteiseen yöksi valot poikaparkaa varten, ja nyt saatoin nähdä oven alla olevasta raosta, miten melkein kaksimetrisen Erikin raskas olemus peitti eteisen kattovalon aina, kun tämä käveli sen ohi. Minä rukoilin mielessäni, että mies tulisi tänä yönä sänkyymme nukkumaan, mutta minä tiesin jo paremmin. Tämä ei ollut mitenkään uutta. Ja totta tosiaan, hetken päästä saatoin kuulla, miten hän käveli portaat ylös ullakolle hakemaan metsästysasunsa ja -kiväärinsä. Pian askeleet tulivat takaisin ja jatkoivat alakertaan. Saatoin kuulla miten ulko-ovi paiskattiin vihaisesti kiinni. Minä nousin sängystä ja katsoin ulos ikkunasta. Näin pitkän ja suuren hahmon katoavan talviyön lumenvalaisemassa maisemassa metsänrajaan. Minä tiesin, että menisi päiviä ennen kuin Erik palaisi.

Seuraavat päivät olivat hyvin rauhallisia, ja minä pidin siitä, että sain olla poikani kanssa kahden kesken. Tunsin oloni kuitenkin levottomaksi, sillä minä tiesin myös sen, että tämä olisi vain tyyntä myrskyn edellä.

Minulla oli selittämätön kyky tietää heti aamulla herätessäni, että tänään Erik palaisi. Minä seisoin yläkerran portaissa ja tuijotin olohuoneeseen. Kun ovi kävi, minä juoksin Nicolaksen huoneeseen ja pyysin poikaa menemään alakertaan leikkimään, ettei tämä kuulisi, mitä seuraavaksi tapahtui. Sitten menin makuuhuoneeseemme ja istuin sängylle odottamaan.

Minä valelin kasvojani kylmällä vedellä. Ne tuntuivat tunnottomilta. Kyyneleet olivat jo loppuneet. Toinen silmä oli paisumassa umpeen ja olin hyvin tietoinen siitä, miten pelottava näky minä olisin pienen lapseni silmissä. Koetin peittää nousevia mustelmia meikillä ja puin ylleni pitkät housut ja pitkähihaisen paidan, jossa oli korkea kaulus. Ne peittivät kaiken muun paitsi kasvot. Kasvoja minä en voisi peittää. Laskeuduin portaat alas alakertaan ja näin Nicolaksen leikkivän olohuoneen lattialla tinasotilaillaan. Minä kävelin varovasti oven suulle.

”Äiti? Miksi sinä olet taas kipeä?” Poika kysyi ja saatoin nähdä miten paljon hän pelkäsi minua.

”Ei äidillä ole mitään hätää. Tule tänne kultaseni. Äiti oli vain vähän kömpelö ja satutti itsensä. Tulisitko auttamaan minua keittiössä? Voisimme valmistaa isän nappaamaa jänistä?” Nicolas tuli luokseni varovasti. Minä halasin häntä ja saatoin tuntea, ettei hän pitänyt kosketuksesta. Minä puristin kipeillä käsivarsillani poikaa rintaani vasten ja pidättelin kyyneleitä. Kaikki muuttuisi vielä paremmaksi.

Sofia

Askeleet. Ne kuuluivat yläkerran eteisestä. Ensin ne tuntuivat tulevan lähemmäksi ja sitten ne loittonivat jälleen. Minä kuuntelin hiljaa ja muistutin itselleni, ettei kummituksia ole olemassakaan. Nostin kirjan päättäväisesti takaisin käsiini ja aloin lukea. Pian askeleet loppuivat. Ehdin lukea jo melkein kokonaisen luvun, kun ne alkoivat jälleen. Nyt ne kuuluivat ullakolta, ja ne todella kuulostivat aivan askeleilta! Yhtäkkiä ullakolta kuului rapinaa, kuin joku olisi kaivanut tavaroita. ”Hiiriä.” En pystynyt keskittymään kirjan sisältöön lainkaan. Huomasin, että en muistanut mitään viimeisistä lukemistani sivuista ja niiden sanat näyttivät vierailta. Askeleet ullakolla jatkuivat. Minulle tuli kamalan paha olo. ”Ne eivät mitenkään voi olla hiiriä.” Minä ponnistauduin vaivoin ylös sängystä. Minulla oli vielä ylläni valkoinen, suuri miesten teepaita, joka kiristi vain vähän vatsan kohdalta ja ulottui melkein puoleen reiteen. Sujautin jalkoihini valkeat aamutohvelini ja lähdin sitten eteiseen. Eteisessä oli hiljaista, eikä missään näkynyt merkkiäkään ihmisestä tai haamusta. Minä tassutin eteisen perällä olevalle ovelle, josta pääsisi ullakolle vieviin portaisiin. Oven eteen oli asetettu suuri kasvipurkki, jossa kasvoi jukkapalmu. Sen vieressä oli eteisenpöytä, jossa oli koristepatsaita. Ullakolla ei ollut käynyt kukaan, ainakaan minun tietääkseni, sinä aikana, jolloin olin asunut talossa. Minä en itsekään ollut käynyt ullakolla aikaisemmin. Nicolas oli sanonut, että siitä saisi lämpöeristeillä sopivasti lisää lapsille tilaa sitten, kun meillä olisi useampi. Siirsin vaivoin palmun pois tieltäni ja riuhtaisin auki oven, joka oli selvästi käytönpuutteessa jäykistynyt. Sen saranat narisivat uhkaavasti. Vasta silloin tajusin, että äänet, joita olin kuvitellut ullakolta kuuluneen, olivat loppuneet. Minä käännyin kannoillani ja vilkaisin alakertaan vievään portaikkoon. Minulla oli taas sellainen tunne kuin joku katselisi minua.

Kuljin narisevat portaat ylös vaivalloisesti, sillä ne olivat liian kapeat minun pyöristyneelle vartalolleni. Ullakolla hapuilin tovin valokatkaisijaa, mutta löysin sen sitten. Kaikkialle tulvi keltainen valo, ja saatoin nähdä pölynpeittämän, suuren tilan. Siellä ei ollut kuin muutama laatikollinen tavaraa ja metsästysvarusteita. ”Ei ketään. Ei ihmistä, ei haamua, ei hiiriä. Sinä olet aivan hupsu, mene takaisin nukkumaan.”

Yksi laatikoista oli auki. Minä istuuduin kankeasti alas lattialle ja minusta tuntui samassa, että ylös pääseminen tulisi olemaan vaikeaa. Aloin tutkia laatikon sisältöä. Se oli täynnä valokuvia. Minä olin löytänyt kadonneet perhekuvat. Ensimmäisessä kuvassa oli äiti, isä ja lapsi. Kuvassa isä oli pitkä ja suurikokoinen, hänellä oli pistävä katse ja ilme, jota oli vaikea lukea. Äidillä oli harteillaan vihreä huivi, jonka päälle vaaleat kiharat valuivat. Ne näyttivät hieman punertavilta. Äidin kasvot olivat puoliksi varjossa, ja omituisennäköiset. Keskellä oli onnettoman näköinen lapsi. Alakulmassa luki: Erik, Sylvia ja pikku-Nicolas. Kuvan alle oli taiteltu sanomalehdestä leikattu uutisartikkeli, jossa luki suurin kirjaimin: Nainen sytytti tulipalon tappaakseen perheensä – Vain kuusivuotias poika pelastui.