Konna

Lisbet, 1979

Seiniä koristivat pienet kalat liikkumattomina ympärilläni. Eivät ne oikeita kaloja olleet vaan puun oksakohtia, jotka kesäyön harmaus maalasi pieniksi ahveniksi minun silmissäni. Sillä minä olin odottanut koko päivän, kun isäni ja veljeni olivat olleet kalassa, ja olin itsekin halunnut kalastaa niin kovin, että olin maannut hiljaa paikoillani rantavedessä ja koettanut pyydystää liian lähelle uskaltautuneita kaloja käsilläni. Olin saanut kiinni ainoastaan yhden rupikonnan, löytänyt jonkun pois heittämän viilipurkin kannen sekä kaksi simpukkaa, joista kumpikaan ei ollut lanttia isompi, ja polttanut paljaat olkapääni sekä niskani auringossa. Tämä oli vasta toinen päivämme rannikolla ja äiti oli vihainen siitä, miten olin onnistunut polttamaan ihoni niin pahasti. Hän pelkäsi, että hankkisin tätä vauhtia ihosyövän ennen kuin ehtisin kasvaa aikuiseksi. Minun olisi määrä pysytellä loppuviikko poissa auringosta ja käyttää takkia ulkona ollessani, vaikka ilma oli jo muutenkin tukahduttavan kuuma. Inhosin sitä miten takki liimautuisi käsivarsiin ja selkää vasten hiestä. Olin sitä paitsi tahtonut mukaan piknikille, jota perheeni oli suunnitellut huomispäiväksi. Nyt joutuisin jäämään kotiin ja isosiskoni Tina, olisi todella vihainen, sillä hän joutuisi jäämään retkeltä pois myös, vain minua vahtiakseen. Päivästä tulisi kaikkea muuta kuin hauska. Luultavasti hän istuisi kuistilla ottamassa aurinkoa ja kuuntelemassa musiikkia pienestä, kirahvinkeltaisesta matkaradiostaan ja minun täytyisi leikkiä yksin sisällä tai lukea jotakin mukaani ottamista kirjoistani, jotka kaikki olin lukenut jo useasti aiemmin. Koetin varovasti vaihtaa asentoani sängyssä, mutta palaneet olkapääni eivät sallineet minun nukkua muuta kuin vatsallani. Leukaani särki ja tyyny tuntui tukahduttavalta enkä saanut jalkojani mieluisaan asentoon. Katsoin huoneen poikki nukkuvaa siskoani, joka puhisi jo uhkaavasti. Kohta hän alkaisi kuorsata enkä minä sitten ainakaan voisi nukkua. Puuttuvien oksien seinille maalaamat kalat näyttivät huojuvan yön pimeydessä kuin olisivat lipuneet veden pinnan alla pakoon käsieni merenpohjaan heittämiä varjoja. Nousin ylös ja päätin käydä katsomassa vielä merta ennen kuin yrittäisin saada unta uudelleen. Jos olisin tiennyt, että se kerta oli jäävä viimeisekseni, olisin jäänyt sänkyyni kuuntelemaan sisareni kuorsausta.

Rikoskomisario Hans Kaira

Lisbet Jännesin kuolemasta oli tullut kuluneeksi jo melkein neljäkymmentä vuotta. Lisbet hukkui vuonna 1979, vain kaksitoistavuotiaana, perheensä kesämökin rantamatalikkoon. Paikalle sattunut, naapurimökissä asuva, seitsemäntoistakesäinen poika, Otto Gren, kertoi olleensa nukkumassa verannan sohvalla, sillä yö silloin oli ollut kuuma ja meren ääni helpotti hänen untaan. Hän heräsi naapurista kantautuvaan meluun, joka kuulosti vesirajassa räpiköivältä linnulta. Otto kertoi, ettei hän sijoiltaan kyennyt näkemään naapurin rantaa, sillä edessä kasvoi syreeni- ja omenapuita. Ääni lakkasi. Poika kuitenkin uteliaisuuttaan hiipi syreenipuiden lomaan vain vilkaistakseen mikä äänen oli aiheuttanut. Silloin hän näki oksien lomasta vedessä lojuvan pienen ihmishahmon, joka hänen sanojensa mukaan näytti isolta nukelta. Vaaleat hiukset levittäytyivät veden pinnalla kasvojen ympärille kuin kruunu. Otto kertoi juosseensa hädissään puiden poikki rantamatalikkoon ja nostaneensa tytön käsivarsilleen. Sitten hän kompuroi Lisbet sylissään Jännesien mökkiin sisään, apua huutaen. Tytön isä yritti turhaan elvyttää tytärtään.

Aluksi me luulimme, että tapaus oli tapaturma, mutta Lisbet oli vanhempiensa ja sisarustensa mukaan erinomainen uimari ja varsinainen vesipeto. Lisbetin veli oli jo tämän pienenä ollessa sanonut, että pisamanaamainen tyttö oli varsinainen rupikonna. Mokoma lempinimi oli jäänyt elämään ja lasta kutsuttiin Konnaksi vielä sinäkin kesänä, kun tyttö oli hukkunut. Lisäksi tytön ruumiista löytyi jälkiä pahoinpitelystä. Joku oli painanut tyttöä voimakkaasti pitääkseen tämän pinnan alla. Perheenjäseniä haastatellessa, oli selvää, ettei tytön isä, Albert Jännes kertonut kaikkea. Sitä olisiko hän kyennyt hukuttamaan oman tyttärensä, en osannut sanoa, mutta jotakin mies salasi. Mitään todistusaineistoa Albertia vastaan ei kuitenkaan löytynyt. Kun kaksi vuotta oli kulunut Lisbetin kuolemasta, Albert Jännes löydettiin kotoaan kuolleena. Hän oli ampunut itseltään hengen vanhalla metsästyskiväärillä. Osalle laitoksella juttu tuntui päättyneen siihen: Albert oli riistänyt itseltään hengen, koska ei ollut kyennyt sietämään syyllisyyden tuomaa tuskaa enää kauempaan. Vain vähän myöhemmin Albertin vaimo, Marta Jännes kärsi aivoinfarktin ja menetti sekä puhe- että liikkumiskykynsä. Lisbetin kuolema työnnettiin johonkin takahuoneen arkistolaatikoista. Nyt, melkein neljäkymmentä vuotta kaikista niistä tapahtumista, Lisbetin sisko, Tina, soitti ja kertoi, että Marta Jännes on lopulta nukkunut pois.

Tina

Päivällä jokin oli saanut ajatukseni pakenemaan lapsuuteeni, jota niin suuresti olin viimeiset vuodet oppinut välttelemään. Istuin nyt kuistilla kesäsateen hiljaa hyräillessä puun lehdillä. Sylissäni lepäsi valokuva-albumi, jonka olin löytänyt äitini kuoltua hänen makuukammarinsa suljetusta komerosta. Kuvat oli otettu vanhalla kesämökillämme noiden monen monien kesien aikana, jotka olimme siellä viettäneet. Ensimmäisissä kuvissa olin hyvin pieni ja isoveljeni kiusasi minua lakkaamatta. Myöhemmissä kuvissa olin pikkusiskoni kanssa. Leikimme laiturilla tai soudimme kumiveneellä, seisoimme mökin parvella yöpuvuissa tai siskoni piti kädessään isän nappaamaa ahventa, joka oli vielä liian pieni syötäväksi. Viimeisimmältä kesältä minusta ei ollut kuvia lainkaan, sillä olin ollut jo kuudentoista enkä enää kiinnostunut leikkimään siskoni kanssa. Noilta kahdelta päivältä oli ainoastaan kuva veljestäni ja isästäni kalaan lähdössä sekä siskostani, kun hän oli polttanut olkansa ja niskansa todella pahasti. Muistan, että olin siskolleni tuolloin vihainen ja toivoin aina sen yön jälkeen, että en olisi ollut. Palaminen auringossa tuntui niin pieneltä ja mitättömältä kaiken sen jälkeen, mitä sinä yönä oli tapahtunut.

Muistan heränneeni huutoon ja kaaokseen, kun Otto, jonka perhe silloin lomaili meidän naapurimökissämme, juoksi sisään sisareni käsivarsillaan, vettä valuvana ja apua huutaen. Minä seisoin portaiden yläpäässä ja tuijotin, kun isäni ja veljeni laskivat sisareni lattialle ja isäni koetti elvyttää häntä. Muistan miten äitini huusi minulle ja yritti patistaa minut pois paikalta. Lopulta hän kuitenkin unohti minut ja pudottautui maahan kuolleen sisareni ylle itkien. Seuraavana päivänä illan tullen lähdimme mökiltä emmekä koskaan palanneet takaisin.

Jostain kumman syystä minulle tuli sinä iltana valokuva-albumia selatessani halu nähdä meidän vanha kesämökkimme uudelleen. Otto, joka nykyisin on aviomieheni, lupasi vievänsä minut sinne, jos olisin varma haluavani. Hän oli kuitenkin varoittanut minua, ettei mökki luultavasti näyttäisi enää lainkaan samalta, ja kun saavuimme paikalle, huomasin ikäväkseni, että hän oli ollut oikeassa. Omistajat olivat ehtineet vaihtua jo kolme kertaa meidän jälkeemme. Vesiraja oli noussut, ja se missä me aikoinaan pidimme rantakalusteita ja illalliskatosta sekä pikkuvajaa, oli nyt kaikki vettä. Vanhat syreenipensaat, jotka minun äitini isomummi oli aikoinaan tahtonut kahden mökin väliin istuttaa, sekä niiden lomassa värjöttelevät omenapuut, oli kaikki kaadettu. Vanha mökkimme oli lisäksi saanut sekä lisäosan, että uutta maalia pintaan, mutta myös sisätilat olivat täysin muuttuneet. Mökki oli varustettu uusimmilla teknologisilla laiteilla eikä se oikeastaan enää edes muistuttanut kesämökkiä. Huone, jossa me siskoni kanssa sinä kesänä nukuimme, oli nyt työskentelytila, jossa oli tietokone ja tamminen kirjahylly ja kaikki kotitoimiston tarpeet.

Minä seisoin kasvot merta kohti käännettyinä ja tuijotin nyt vieraalta näyttävää rantamatalikkoa. Maisema ei herättänyt minussa mitään tunteita. Luulin tavoittavani kauan sitten menneen sisareni hahmon leikkimässä vesirajassa tai haistavani syreeninkukkien tuoksun merituulessa, mutta turhaan. Ainoa liike hiljaisessa maisemassa oli piharuohikossa kurnuttava rupikonna. Silloin minä hymyilin, sillä ajattelin, että sisareni saattoi sittenkin olla läsnä. Istuuduin ruohikolle konnan viereen ja avasin mukaan ottamani valokuva-albumin selatakseni kuvat jo kenties sadannen kerran läpi. Silloin katseeni osui johonkin. Etukannen sisäosa oli peitetty reunoista päälle liimatulla kultapaperilla, joka oli repsottanut kulmastaan jo albumin löytäessäni, mutta nyt paperi oli rypistynyt irti toisestakin kulmasta. Paperin alta pilkotti tavallinen, taiteltu ruutupaperi, joka oli kenties peräisin jonkinlaisesta muistivihosta. Ujutin ruutupaperin ulos ja se putosi kostealle ruohikolle. Ilta-aurinko hykerteli taivaanrannan punassa, kun taittelin paperin auki. Se oli isäni kirjoittama itsemurhaviesti.

Rikoskomisario Hans Kaira

Käänsin vanhan maasturini pihatien sepelille. Kun nousin autosta, silmäni osuivat kuistilla kyhjöttäviin hahmoihin. Tina oli kietoutunut aviomiehensä Otto Grenin, miehen, joka vuosia sitten löysi hänen siskonsa kuolleena rantamatalikosta, syliin ja painanut itkuiset kasvonsa tämän rintaa vasten. Mies istui kädet hellästi Tinan ympärille kiedottuina kevyesti keinahdellen ja piti silmänsä suljettuina. Hän avasi ne kuullessaan minun astelevan kuistin rappuja ylös. Mies nyökkäsi päällään hitaasti kohti pöydällä lepäävää lappua, sulki sitten silmänsä uudelleen ja jatkoi keinumista.

Viesti oli kipeätä luettavaa. Albert Jännes, Lisbetin isä, kertoi olleensa tyttärensä kuoleman aikaan ongelmissa. Parikymmentä vuotta aikaisemmin, silloin kun Marta ja Albert olivat juuri menneet naimisiin, Albertilla oli ollut suhde toisen naisen kanssa. Viestissä vakuuteltiin, että suhde oli jatkunut vain muutaman viikon. Siitä huolimatta nainen oli tullut raskaaksi ja synnyttänyt lapsen, mutta vasta keväällä 1979 Albert oli saanut tietää olevansa isä. Nainen tahtoi kiristää häneltä rahaa. Lapsi oli silloin jo melkein aikuinen. Isä ja lapsi tapasivat joitakin kertoja, yleensä nuhjuisissa kahviloissa kaupungin ulkopuolella. Jo alkuun Albert sai tietää, että hänen lapsensa osoitti merkkejä henkisestä epävakaudesta ja empatiakyvyn puuttumisesta. Kerran tämä saapui vihanpuuskassaan Albertin kotiin. Mies yritti rauhoitella lastaan. Kesken kaiken Lisbet yllätti heidät puhumasta. Albert oli kysynyt Lisbetilta myöhemmin, mitä tyttö oli kuullut ja vakuuttunut, ettei tämä nuoren ikänsä vuoksi ollut käsittänyt, että meneillään oli jotakin outoa. Albertin ei kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan äkkipikaista lastaan asiasta. Ja niinpä sinä yönä, kun Otto Gren kantoi meriveden kylmäksi kasteleman Lisbetin käsivarsillaan mökkiin, Albert oli jo sydämessään tiennyt, mitä oli tapahtunut. Albert kuitenkin kirjoitti viestissään, ettei koskaan ilmiantaisi omaa lastaan poliisille. Lopulta hän kirjoitti, ettei syyllisyys anna rauhaa. Naisen, jonka kanssa Albertilla oli ollut suhde tai Albertin lapsen, Lisbetin murhaajan, nimeä ei viesti kertonut.

Lisbet, 1979

Meri oli hiljainen ja meluisa samaan aikaan. Se hengitti syvin huokauksin keveinä aaltoina rantaa vasten ja siniharmaan taivaan rannassa aurinko teki jo nousuaan. Se maalasi alimmat yöpilvet kepeällä punallaan. En saisi lainkaan nukuttua tänä yönä ja äitini olisi vihainen, kun nuokkuisin aamiaispöydässä ja pyörittelisin lusikkaa haluttomasti sokerimuroissani. Mitäpä tuo haittaisi, kaikki tuntuivat olevan minulle muutenkin vihaisia. Veljeni oli minua liiaksi vanhempi eikä siskoni tahtonut enää viettää aikaa kanssani tänä kesänä. Oloni tuntui kovin yksinäiseltä. Rantavesien kalat ja linnut tuntuivat pitävän minulle eniten seuraa. Jopa kumivene, jolla olimme siskoni kanssa vielä viime kesänä soudelleet, oli yhä varastossa ja tuskin kukaan täyttäisi sitä vain minua varten. Jossain kaukana lokki naurahteli hiljalleen liplattavan veden yllä. Istuuduin rantaruohikolle, vähän matkan päähän vedenrajasta.

Jostakin olin kuullut askeleet ja havahtunut siihen, että Otto, naapurissamme asuva poika, seisoi takanani. Pelästyin, sillä hänellä oli silmissään hurja katse. Hän tuli lähelleni ja hänestä huokui vienosti syreeninkukkien makea tuoksu. Minulle tuli äkkiä tarve päästä karkuun. Nousin ja loikkasin muutamalla askeleella matalikkoon. Merivesi tuntui viileältä säärissäni ja pohjamuta kylmältä varpaissani. Kahlasin pidemmälle karkuun ja hän seurasi. Jokin tuntui olevan pahasti vialla. Minä muistin, että Otto oli vieraillut isäni luona vain pari viikkoa aiemmin. Hän oli tuolloin vaikuttanut kumman kiihtyneeltä, vaikka en tiennyt miksi. Kävelin takaperin syvemmälle ja kompastuin kiveen lentäen selälleni veteen. Äkkiä vesi velloi ympärilläni kaikkialla ja koetin kauhoa itseäni pystyyn, kun tunsin kädet olkapäilläni. Kosketus sattui sanoinkuvaamattoman paljon palaneeseen ihooni ja ähkäisin kivusta vetäen vettä henkeeni. Se maistui suolalta ja mieleeni palautui suolakeksit, joita äiti oli minulle syöttänyt sairaana ollessani. Kädet hartioillani painoivat minut pohjamutaa vasten eikä minusta ollut taistelemaan itseäni pinnalle. Tunsin pakottavaa painetta keuhkoissani. Oli kuin ne repeäisivät hetkenä minä hyvänsä.

Veden alla oli kumman hiljaista. Hetken minä katselin suoraan Oton kasvoihin lainehtivan pinnan läpi, mutta sitten maailma ympärilläni kääntyi ylösalaisin. Taivas ja maa ja kaikkeus maalautuivat vaalean violetiksi massaksi kunnes en kyennyt enää näkemään mitään. Kehoni tuntui kuumalta ja raskaalta. Lopulta tietoisuus tuntui karkaavan kokonaan ja viimeinen asia, joka mielessäni välähti, olivat oksien kohtien muodostamat kalat puuseinässä. Ne tanssivat kaikkialla kuin kuolleiden kalojen varjot. Voisinkohan minä sittenkin lähteä huomenna mukaan piknikille, jos pitäisin takin ylläni koko päivän? 

Novelli on omistettu rakkaalle ystävälleni Jonnalle.