Äidin syli

Herman Eurasto

Joka ikinen, joka oli vielä elossa, olisi otettava mukaan. Näky oli suorastaan saatanallinen ja haju vielä sitäkin pahempi. Oli ymmärrettävää, että ihmisillä, jotka eivät osanneet käsitellä jotakin vaikeaa ja traumaattista kokemusta, oli tapana täyttää tyhjiö keräämällä tavaroita. Olin nähnyt useita sellaisia tapauksia. Suurin osa sillä tavoin sairaista keräsi roskaa. Rikkinäisiä tarvikkeita, alennusmyynneistä ostettuja vaatteita tai elektroniikkaa, joista ei oltu viitsitty poistaa edes hintalappuja, kasoittain vanhoja lehtiä, ja sitten ihan vain roskaa roskaa. Muovia, vanhoja pyyheliinoja, ruokapurkkeja, aivan kaikenlaista. Mutta että eläimiä. Puolustuskyvyttömiä eläimiä, jotka olivat omistajastaan riippuvaisia. Talossa oli monta kymmentä kissaa ja koiraa, joista suurimmasta osasta näki jo kauas, ettei niistä huolehdittu asianmukaisesti. Koirat olivat ulkona häkeissään, ilman vettä, ilman liikuntaa. Kissat, joita ei oltu leikattu, liikkuivat vapaasti talossa, ulostivat minne tahtoivat, ja tappelivat keskenään. Talosta oli löytynyt jo useampi kuollut kissa, joita oli ollut enää vaikea edes tunnistaa kissoiksi. Ulkohäkeissä oli yksi kuollut koira. Minä kysyin, miten tällaista oli saattanut tapahtua, mutta rouva Ahokivi oli silmin nähden häpeissään eikä suostunut vastaamaan. Minun vatsaani väänsi. Minulla oli itsellänikin kotona kaksi koiraa; saksanpaimenkoira Chili ja sekarotuinen Bumba, joka oli basenjin ja suomenpystykorvan risteytys.

Siivoustiimi aloitti heti, kun eläimet oli lastattu autoihin ja valmiit lähtemään. Kaikki eläimet tarvitsivat eläinlääkärin tarkastuksen, ja minä olin melko varma, että moni niistä joutuisi lopetettavaksi. Kissoista nuorimmat eivät olleet tottuneet ihmisten käsittelyyn, osa oli täysin villejä. Koiristakin muutama vaikutti aivan liian aggressiiviselta, että niille voisi etsiä uuden kodin. Minua sapetti oikein kamalan paljon eläinten puolesta. Tällainen menisi kenellä tahansa tunteisiin. Minä tiesin varsin hyvin, ettei minulla ollut psykologina varaa olla puolueellinen tai näyttää rouva Ahokivelle miten paljon puhdasta raivoa tunsin tätä kohtaan, mutta ihmisiä mekin olemme. Minun täytyi seisoa ulkona hetki ja rauhoittaa ajatuksiani ennen kuin saatoin palata takaisin sisään.

”Selvän teki rouva Ahokivi. Saanko sanoa Ilmi? Pitäisikö meidän nyt puhua vähän? Tämän täytyy olla sinulle äärimmäisen raskasta.” Nainen pyyhi silmiään lohduttomasti nukkavierun paitansa hihaan ja nieleskeli kovaäänisesti.

”Haluaisitko sinä kertoa minulle, miltä sinusta tuntuu nähdä eläinten lähtevän?”

”Pahalta. Ne ovat minun eläimiäni. Miten joku voi tulla ja ottaa ne minulta pois? Tiedänhän minä, että en ole ehkä pystynyt huolehtimaan niistä kunnolla, mutta ne ovat minun. Jos valtio maksaisi minulle hieman enemmän. Ei minun eläkkeeni oikein riitä aina kaikista huolehtimiseen, mutta ne ovat silti minun lapsiani.” Näinkö sinä pidät huolta lapsistasi, ajattelin, mutta vastasin:

”Miltä sinusta tuntui, kun me löysimme sen yhden kissan kuolleena seinänvälistä? Sen täytyi järkyttää sinua? Tai entäpä se toinen, joka oli kuollut kellariin? Tai se koira, joka oli nääntynyt tuolla ulkona.” Mielessäni vilahti karmeita kuvia eläinten puoliksi mädäntyneistä, pienistä ruumiista.

”No minua nolotti aivan kamalasti. En halunnut, että kukaan näkisi sellaista. En minä tarkoittanut mitään pahaa.”

”Mutta etkö ole sitä mieltä, että jos et kykene huolehtimaan niistä kaikista, niin ainakin osa niistä olisi parempi antaa uuteen kotiin. Johonkin, missä niistä pidettäisiin hyvää huolta.”

”Ei, ei, ne ovat kaikki minulle tärkeitä, ne ovat minun lapsiani. En minä osaisi päättää kenet antaisin pois. Enkä minä halua antaa niitä pois, en yhtäkään.” Rouva Ahokivi niiskutti kuuluvasti ja kyyneleet vierivät naisen punaisille, paksuille poskille. Hänen rasvaiset hiuksensa tarttuivat hien kastelemaan otsaan. Hän on aivan tavattoman rumannäköinen, ajattelin.

Minulle soitettiin keskipäivällä, juuri kun olin lähdössä lounaalle. Heitin naulakosta nappaamani päällystakin tammisen työpöytäni päälle ja istuuduin tuolille. Nostin kuulokkeen ja vastasin. Odotin tovin ennen kuin toisesta päästä alkoi kuulua puhetta.

”Sieltä löytyi vielä yksi yllätys. Rakenteita tarkistaneet työmiehet löysivät kellarin lattian alta mukavan pikku yllätyksen.” Lisää kuolleita kissoja, arvelin harmissani ja hieroin otsaani.

”Nimittäin kuollut vauva. Kuolleena syntynyt. Itse asiassa jäljellä ei oikeastaan ollut paljoakaan, joten tunnistamiseen meni tovi. Vauva oli ollut siellä pitkän aikaa. Se oli kääritty isoon pyyhkeeseen ja pakattu muovipussiin.” Paidankaulus tuntui kiristävän niin, että oli vaikea saada henkeä. Lounas saisi jäädä sikseen.

”Poliisit ovat pyörineet siellä jo aikansa ja Ahokivi on viety laitokselle. He tahtoisivat kovasti, että sinä jututtaisit naista. Jospa sinä saisit hänestä enemmän irti. Toistaiseksi ei ole sanonut juuri mitään. Käyttäytyy kuin hysteerinen ja väittää, ettei hän tiennyt asiasta mitään.”

”Minä lähden sinne saman tien. Perun vain ensin iltapäivän aikani.” Huokaisin syvään. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä ihmettä sen naisen päässä oikein liikkui, enkä minä ollut lainkaan varma, että saisin asiaa selville.

Ensimmäinen puolituntia kului rauhoittumiseen. Ilmi Ahokivi oli täysin sekavassa mielentilassa. Toisteli jotakin, mistä ei itkulta voinut mitenkään saada selvää, ja ravasi kiihtyneesti huoneessa edestakaisin. Minä istuin paikoillani ja odotin, että nainen lopulta istuutui minua vastapäätä, pyyhi kasvonsa tarjoamaani paperinenäliinaan ja veti henkeä syvään, ääni väristen. Sitten nainen jäi odottamaan, että minä sanoisin jotakin, mutta pysyin vaiti. Se oli usein helpoin tapa painostaa ihminen avautumaan; odottaa vain niin kauan, että toiselle tulisi epämukava olo ja hänen olisi sanottava jotakin. Ahokivi väänteli paperimyttyä käsissään ja puri huultaan. Minä odotin.

”Minä en halua puhua,” hän sanoi viimein. Minä en vastannut mitään, jatkoin vain odottamista.

”Kun siitä kaikesta on vain ihan liian kauan aikaa, ei siitä tarvitsisi puhua. En minä mitään pahaa tehnyt, minä en vain tiennyt paremmin. Ja se oli tyttäreni, joka sen kirotun lapsen synnytti. Jaana oli aivan mahdoton, ei sellaista lasta voinut pitää kurissa.” Onnistumisen tunne kävi lävitseni. Hän ei olisi vaikea sittenkään. Hän vaikutti ihmiseltä, jolla oli kova tarve puhua ja kiinnittää huomiota itseensä. Kukaan vaan ei ollut aiemmin kuunnellut naista. Ehkä siksi, että hänestä näki jo kauas, ettei hän ollut kovinkaan älykäs. Hän oli luultavasti ollut aikoinaan hylkiö. Minä naputin sormenpäilläni odottavasti kolme kertaa pöydän kulmaan ja katsoin sitten naiseen. Tämä katsoi minua suoraan silmiin ja tuntui hieman hätkähtävän.

”Niin, tuota. Ehkä minä sinulle voisin kertoa, jos sinä sitten lupaat kertoa poliiseille, että en minä ole mitään pahaa tarkoittanut. Minusta he ovat kovin pelottavia, heti syyttävät ja käyvät päälle.”

”Tottahan minä heille puhun. Kerro nyt vain. Aloita ihan alusta ja kerro rauhassa. Minä olen täällä ihan sinua varten.”

Jaana

Minä en ollut ollut missään yhteydessä äitiini isän kuoleman jälkeen. Olin siis hyvin yllättynyt, kun sain puhelun poliisilaitokselta. Olin varsin tietoinen siitä, että äiti oli syöksynyt melkoiseen pakkomielteiden kierteeseen sen jälkeen kun isä kuoli ja minä olin pistänyt välit poikki. Olin kuullut isäni sukulaisilta, että äiti oli alkanut adoptoimaan kodittomia eläimiä ja niistä oli tullut hirveä ongelma naapureiden kanssa. Äiti oli itse asiassa ollut aina pakkomielteinen, ja pitänyt minuakin aikoinaan otteessaan kovin lujasti. Olin aina ajatellut, että hänen sylinsä oli kuin kuristava hirttosolmu, joka hiljalleen puristui ympärilleni ja tukahdutti minut. Hän oli siis kaiketi tarvinnut itselleen vauvankorvikkeen, kun minä olin lähtenyt. Vaikka enhän minä ollut ollut mikään vauva. Minä olin ollut täysi-ikäinen, kun vihdoin pääsin irti siitä helvetistä. Äiti oli kuitenkin kohdellut minua pakonomaisesti, pitänyt minua otteessaan kuin vauvaa.

Muistan, että minä en saanut lähteä minnekään yksin. Minä olin hänen ainoa lapsensa, joten ymmärsin hyvin, että hän suhtautui minuun hieman suojelevasti. Kyseessä oli kuitenkin paljon muutakin. Minä en saanut käydä edes kaupassa ilman häntä tai isää. Isä olisi kyllä päästänyt minut, mutta äiti ei. Niinpä minulla oli tapana karata ulos. Minä kiipesin alas ikkunasta tai hiivin ulos alakerran takaovesta. Tapanani oli mennä joihinkin kotibileisiin tai toisinaan yökerhoihin. Olin alaikäinen, mutta ikäisekseni hyvin pitkä ja melko tukevarakenteinen, niinpä minä saatoin hyvin mennä täysi-ikäisestä. Pian äiti sai kuitenkin selville puuhani, ja sekä huoneeni oveen että sen ikkunaan ilmestyivät lukot. Rangaistukseksi minut lukittiin huoneeseeni aina, kun en ollut koulussa. Tosin se oli liian myöhäistä, sillä minä olin jo tullut raskaaksi.

Äiti pelotteli minua, että isä heittäisi minut ulos, jos saisi tietää. Hänellä oli kovasti valtaa minuun. Niinpä me yhdessä peitimme raskauden. Minä käytin hirmusuuria vaatteita ja isälle väitin niiden olevan uusinta muotia. En syönyt juuri mitään ja vatsani näytti aivan liian pieneltä siihen nähden, että kannoin lasta. Äiti haukkui ja syytti minua ja lukitsi minut huoneeseeni. Hän toi huoneeseen kasoittain peilejä, niin että saatoin nähdä itseni koko ajan jostakin niistä. Hänen mukaansa minun täytyi katsoa itseäni ja ymmärtää, että minä olin syntinen. Mutta äiti aina lupasi, että hän antaisi anteeksi ja pysyisi rinnallani, vaikka kukaan muu ei. Minä tulin hulluksi itseäni katsoessani. Lopulta minä särjin joka ikisen peilin, istuin huoneeni lattialla, yltä päältä veressä, itkien.

Kun minä synnytin lapsen, se oli kamala kokemus. Äiti oli keittänyt vettä, keittiösakset ja kuminauhan napanuoran sitomiseen. Hän oli tuonut kasan pyyhkeitä ja asettanut ne alleni. Synnytys oli kivulias ja tuntui kestävän kamalan kauan. Kun lapsi syntyi, se oli aivan hiljaa. Minä olin tiennyt, etten saisi pitää lasta, mutta kun se ei hengittänyt syntyessään, minulle iski paniikki. Huusin äidille, että tämän oli tehtävä jotakin, mutta hän vain kietoi kuolleen vauvan yhteen pyyhkeistä, peittäen sen pienet kasvot, ja totesi:

”Se on jo kuollut. Turha sille on enää mitään tehdä.”

Päivät kuluivat ja minä olin hyvin masentunut. Äiti toisteli, että vauva oli syntynyt kuolleena, koska minä olin syntinen. Syytin itseäni murhasta. Sitä mitä äiti lapselle teki, minä en tiennyt.

Minulla ei luonnollisesti sen jälkeen ollut lainkaan kavereita, sillä olin koulusta poissa pitkän aikaa. Eikä äiti ei tuntunut luottavan kehenkään. Minun täytyi tulla suoraan koulusta kotiin sen päätyttyä, useimmiten isä haki minut autolla, vaikka koulumatka oli vain vajaa kaksi kilometriä. Isä oli pitänyt minun puoliani ainoana ihmisenä maailmassa. Sitten isä kuoli auto-onnettomuudessa. Minä tiesin heti, että en jäisi äidin luokse. Hän muuttui yhä pahemmaksi isän kuoleman jälkeen. Minulla oli ainoastaan yksi kaveri ja se oli kissani Miisu, keltaraitainen maatiaiskissa, pullea kuin mikä. Minä olisin ottanut kissan mukaani silloin kun karkasin, mutta äiti ei antanut. Sinä kesäiltana, kun olin lähtenyt, hän oli pidellyt minusta kiinni väkisin, niin että minuun oli sattunut. Olin riuhtonut itseni irti, jättänyt kaikki tavarani ja juossut ovesta ulos, enkä kääntynyt katsomaan taakseni. Kissa oli jäänyt.

Herman Eurasto

Tapauksen selvittämiseen oli uhrautunut jo useita päiviä, jotka olin viettänyt rouva Ahokiven kanssa puhuen. Olin ollut oikeassa siitä, että naisella oli ollut kova tarve ripittäytyä. Hänellä ei ollut koskaan ollut sellaista ystävää, jolle saattaisi avautua. Minusta tuli sellainen tahtomattani. Lisäksi olin puhunut Jaana Ahokiven kanssa. Perheen synkät salaisuudet olivat hiljalleen tulleet päivänvaloon.

Ilmi Ahokivi oli ollut orpo, eikä tiennyt mitään omista biologisista vanhemmistaan. Hän oli kasvanut hoitokodissa, jossa häntä oli pahoinpidelty melkoisesti, niin hoitajien kuin muiden lastenkin toimesta. Naisella oli siis kova tarve tulla rakastetuksi. Avioliiton hän oli solminut miehensä kanssa heti kahdeksantoista vuotta täytettyään, mutta se ei erityisesti ollut tyydyttänyt naisen tarvetta läheiseen suhteeseen. Avioliitto oli hyvin käytännöllinen, mies oli elättänyt naisen eikä tämä ollut tehnyt päivääkään töitä. Näin ollen naisella ei juuri ollut mitään sosiaalista yhteyttä ulkomaailmaan. Ahokivelle selvisi pian, että hän ei voisi tulla raskaaksi. Niinpä he olivat adoptoineet pienen tytön. Paperilla kaikki oli näyttänyt hyvältä, eikä Ahokiven pakonomaiset taipumukset olleet näkyneet ulkopuolelle. Hän piti kuitenkin lapsestaan kiinni sairaasti. Lapselle ei oltu koskaan kerrottu, että tämä oli adoptoitu.

Jaana Ahokivi oli tullut teini-ikäisenä raskaaksi. Hänen äitinsä oli pitänyt tyttöä kammottavissa oloissa, lukittuna ja henkisesti kidutettuna. Ahokiven puheesta kävi ilmi, että tämä oli selvästi kateellinen tyttärensä raskaudesta, ja pelkäsi menettävänsä otteen omasta lapsestaan, jos tämä tulisi äidiksi. Lapsi oli kuitenkin syntynyt kuolleena. Sitä, oliko Ilmi Ahokivellä ollut osuutta asiaan, oli vaikea sanoa. Hän ei koskaan suostunut myöntämään mitään sellaista. Nainen oli käärinyt kuolleen lapsen ja istukan pyyhkeen sisään ja sulkenut ne muovipussiin. Hän oli silloin remontoimassa miehensä kanssa kellaria, ja oli onnistunut piilottamaan likaisen salaisuutensa kellarin lattian alle. Oli kulunut vuosia eikä Ilmi Ahokivi ollut puhunut kenellekään asiasta. Pian hänen miehensä kuoleman ja tyttärensä lähdön jälkeen Ahokivi oli täyttänyt tarpeensa tulla rakastetuksi keräilemällä eläimiä, joita hän aivan tosissaan piti lapsinaan. Hän osoitti kuitenkin samanlaista sairasta ja kieroutunutta käsitystä hoivasta myös eläimiänsä kohtaan, mitä oli osoittanut tytärtäänkin kohtaan.

Paperilla Ilmi Ahokivi sai useita diagnooseja, mutta ne eivät kertoneet koko totuutta. Minun tai kenenkään muun olisi mahdotonta tietää, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia naisen päässä oli todella liikkunut. Tapaus jäi mietityttämään minua kovasti, sillä ensimmäistä kertaa urani aikana minä koin sellaista kuvotusta, että en edes tahtonut ymmärtää potilaani tekoja. Jokin Ilmi Ahokiven tyylissä puhua, ei antanut lainkaan sijaa säälille. Nainen oli itse kokenut kamalia asioita lapsuudessaan, mutta tapa, jolla hän puhui siitä, sai naisen vain vaikuttamaan entistä etovammalta. Hän kuulosti siltä, että oli osasyyllinen siihen, miksi häntä oli kohdeltu kaltoin. Naisessa oli selvästi esiintynyt joitakin vastenmielisiä piirteitä jo pikkulapsena. Jokin oli ollut pielessä jo alun perinkin. Vaikka enhän minä saisi ajatella sillä tavoin.

 

 Tapauksen jälkeen päätin, että olisi aika jäädä eläkkeelle, olihan minulla jo ikääkin sen verran.