Eivät edes enkelit

Mikel

Kadut olivat tahmeita poissulaneen lumen alta paljastuneesta hiekoituksesta ja koko päivän kestäneestä, kylmästä tihkusateesta. Ilta lepäsi hämäränkosteassa harmauden hunnussaan ja koko maailma muistutti unista elokuvamaisemaa. Lenkkitossujeni ripeät askeleet kaikuivat tyhjässä korttelissa kuin seinistä kimpoilevat kumipallot. Lämmin ja syvä huokaus karkasi huuliltani huuruna viilenneeseen ilmaan juuri kun astuin kotitaloni ulkoportaille. Liiketunnistimella toimiva ulkovalo ei syttynyt. En tiennyt miksi. Haparoin valon puutteessa avainta lukkoon pidempään kuin tavallisesti.

Sisälle päästyäni huomasin, ettei ulkovaloa oltu painettu päälle. Se tarkoitti, ettei Anelma ollut käynyt kotona sen jälkeen, kun hän oli aamulla lähtenyt töihin. Hänellä siis oli venynyt päivä pitkäksi, mutta nainen ei ollut viitsinyt soittaa minulle kertoakseen asiasta. Se oli Anelmalle hyvin tyypillistä. Hän oli kerrassaan mahdottoman huono keskittymään moneen asiaan samaan aikaan, ja oli yksinkertaisesti unohtanut ilmoittaa minulle. Luultavasti Anelma juoksenteli pitkin kaupunkia asiakkaiden toiveiden perässä eikä lainkaan ollut vilkaissut kelloa. Hän toimi juhlasuunnittelijana. Pian kaikki liikkeet olisivat kuitenkin sulkeneet ovensa ja Anelman olisi tultava kotiin. Minä sytytin valoja pimeisiin huoneisiin, heitin kosteat ja likaiset vaatteeni kylpyhuoneen nurkkaan, ja tilasin lähipizzeriasta kaksi pizzaa. Olin niin nälkäinen, että saatoin melkein nähdä reiän vatsassani.

Olin odottanut jo pitkään ja oli aivan liian myöhä. Anelma ei koskaan tullut kotiin sellaiseen kellonaikaan. Seinäkellon iso viisari osoitti nyt jo yhtä, ja ulkona oli säkkipimeää. Minä en saanut unta, sillä vatsaani väänsi liika rasvainen ruoka ja jännitys siitä, että jotain oli ehkä tapahtunut. Samassa puhelin soi ja nostin luurin sellaisella vauhdilla, että se melkein lipsahti kädestäni. Puhelimen toisesta päästä kuului poliisikonstaapelin matalankarkea ääni, kun hän esittäytyi. Silloin minä tiesin, että jotakin pahaa oli sattunut.

Ylikonstaapeli Luukka Aarrekangas

Ampujalla ei ollut kerrassaan minkäänlaista motiivia. Miehellä ei ollut yhteyttä uhriin tai ainakaan me emme olleet sellaista löytäneet. Miehellä ei myöskään ollut minkäänlaista rikostaustaa. Hän oli koditon alkoholisti, mutta muuten mies ei ollut koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään. Jotkut miehen tunteneista, joita kuulustelimme, kertoivat, että tällä oli tapana lukea raamattua kadunkulmassa, ja keskustella ystävällisesti ihmisille, jotka kiinnostuivat jäädä kuuntelemaan. Mies oli rauhallinen ja hyväntahtoinen eikä ollut koskaan osoittanut aggressiivisia taipumuksia. Kenelläkään miehen tunteneista ei ollut ollut käsitystä siitä, että tämä olisi omistanut aseen. Mies itse ei ollut avannut suutaan, vaikka olin henkilökohtaisesti yrittänyt kuulustella häntä jo kahden tunnin ajan. Sinä aikana mies ei ollut edes kertonut nimeään.

Uhri, Anelma Urmas, oli ollut kolmekymmentäkaksivuotias, urasuuntautunut nainen, jolla oli aviomies, mutta ei lapsia. Anelma Urmas oli sinä iltana tehnyt töitä pitkään ja käynyt ennen kotiin lähtemissä vielä toimistonsa kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevalla kuntosalilla. Nainen oli juuri ollut suihkutiloissa, kun ampuja oli yllättänyt tämän. Kenellekään ei ollut tietoa siitä, miten mies oli päässyt sisään, sillä rakennuksen kaikki ovet olivat olleet lukittuina ja kuntosali oli yksityinen. Mikään tapauksessa ei juuri tuntunut käyvän järkeen. Anelmalla ei tuntunut olevan mitään likaisia salaisuuksia tai yhteyksiä mihinkään kyseenalaiseen toimintaan, jonka vuoksi tämä olisi saattanut joutua vaikeuksiin.

Työnsin kahviautomaattiin jo kolmannen kolikon, sillä se oli nielaissut kitusiinsa kaksi aiempaa yritystäni. Painoin nappia ja tällä kertaa laiha kahvi valui laiskasti kupin pohjalle. Minä tartuin pahvimukiin, joka ei tuntunut lainkaan niin kuumalta kuin olisin tahtonut, ja laahustin sitten takaisin kuulusteluhuoneeseen. Sillä kertaa minä vain istuin tuoliin ja jäin tuijottamaan koditonta miestä. En puhunut mitään ja kellon viisarit vaihtuivat hitaasti. Kului kymmenen minuuttia, vartti, kaksikymmentä minuuttia. Kahvi oli loppunut ja minä vain odotin. En tiennyt mitä sanoa. Lopulta nousin lähteäkseni, mutta juuri silloin mies kohotti katseensa ja kuiskasi:

”Oletko sinä koskaan nähnyt enkeleitä?”

Menin kysymyksestä hämilleni. Palasin hitaasti takaisin tuoliin ja istahdin siihen niin, että jalat kitisivät lattiaa vasten. Olin hyvin tietoinen viime vuosina kertyneestä ylipainosta ja nyrpistin naamaani ikävän äänen kuullessani.

”Enkeleitä? Alastomia, pulleita, kiharapäisiä lapsia, joilla on siivet?” Kysyin ja mieleeni tulvivat kuvat viime joulun näytelmästä, jonka viidesluokkalaiset olivat esittäneet juhlassaan, ja jota minun oli täytynyt mennä katsomaan, sillä oma tyttäreni esitti pääosaa.

”Ei. Eivät enkelit oikeasti ole sellaisia. Oletko sinä koskaan lukenut mitä raamatussa sanotaan enkeleistä?” Mies kysyi ja nojautui nyt eteenpäin tuolissaan. Minä nojauduin sitä vasten taaksepäin ja nostin leukaani. Pudistin päätäni.

”Eivät enkelit ole lainkaan sellaisia. Enkelit ovat pelottavia. He olivat olemassa jo ennen kuin ihmiset luotiin. Minä näin enkeleitä sinä iltana.”

”Vai niin. Millaisia enkeleitä sinä sitten näit?”

”Ne saapuivat luokseni kirkkaan valon saattamina. Aluksi minä en saattanut nähdä mitään. Sitten kun silmäni tottuivat kirkkaaseen valoon, minä kykenin näkemään ne. Ja minä tiesin heti, että ne olivat enkeleitä. Niillä oli neljä siipeä ja allaan liekehtivät pyörät, joilla ne liikkuivat. Ja niillä oli neljät kasvot. Ne näyttivät kerrassaan hirmuisilta”, mies selitti ja minä nojauduin nyt eteenpäin häntä vastaan. Saatoin nähdä suurista silmistä heijastuvan oman kuvani. Näytin väsyneeltä.

”Ja mitä nämä enkelit tahtoivat?”

”Ne puhuivat minulle avaamatta suutaan. Ne olivat pääni sisällä, ja samassa minä tiesin, mitä minun tulisi tehdä. Ne käskivät minua ampumaan sen naisen. Naisen sisällä kasvoi paholaisen lapsi. Niin ne minulle kertoivat. En minä tahtonut ketään satuttaa, mutta yhtäkkiä oli kuin en olisi kyennyt vastustamaan. Jokin johdatti minua vahvemmin kuin minun omat ajatukseni."

”Mistä sinä sait sen aseen?” Kysyin ja mietin, mitä mies mahtoi paholaisen lapsella tarkoittaa.

”Minä sain sen enkeleiltä”, hän vastasi. Miehen katseessa näkyi vilpittömyys. Hänen täytyi olla täysin hullu.

Ylikonstaapeli Luukka Aarrekangas: viisi päivää myöhemmin

Mielenterveysarvioinnissa mies todettiin täysjärkiseksi eikä hän siis voisi välttyä tuomiolta. Koko enkelitarina oli naurettava, ja minä olin alkanut uskoa, että mies oli kertonut sen vain koska ei tahtonut myöntää oikeaa syytä. Ruumiinavauksessa oli selvinnyt, että Anelma Urmas oli tosiaankin ollut raskaana. Hän ei luultavasti ollut tietänyt itsekään asiasta, sillä raskaus oli hyvin tuore. Sikiössä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Se ei siis ollut paholaisen lapsi. Minä epäilin enemmänkin, että Anelmalla oli kenties ollut salasuhde tai jotakin sellaista, mutta mitään todisteita siihen suuntaan ei löytynyt. Tapaus jäi kaihertamaan mieltäni kovasti. Minä olin koko elämäni ollut tapakristitty: olin käynyt kirkossa jouluisin, pitänyt kuvaa Jeesuksesta olohuoneeni seinällä, ja kastanut lapseni kirkkoon, mutta muuten uskonnollisuus ei juuri näkynyt elämässäni millään tavalla. En ollut koskaan sen koommin lukenut raamattua, eikä minulla ollut käsitystä siitä, mitä siinä kerrottiin enkeleistä. Minulle ne olivat olleet vain pulleita lapsia ja kirkkaita valo-olentoja, jotka suojelivat ihmisiä. Tai olisivat olleet, jos olisin uskonut enkeleiden olevan todellisia.

Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Minun yksitoistavuotias tyttäreni Moona alkoi kertoa kummia. Hän sanoi, että joku seisoi hänen huoneensa oven takan öisin ja oven alla olevasta raosta tulvi sisään silmiä raastavan kirkas valo. En ollut puhunut tapauksen yksityiskohdista mitään perheelleni, minulla kun oli tapana pitää työni ja perhe-elämäni tiukasti erossa toisistaan. Ajattelin alkuun, että tyttäreni näki vain painajaisunia. Sitten tämä kuitenkin alkoi kertoa, miten se jokin oli eräänä yönä avannut hänen ovensa. Alkuun valkea valo oli ollut niin voimakas, että hän oli tuntenut sokeutuvansa. Sitten hän oli kuitenkin nähnyt. Ja hän kuvaili minulle:

”Se oli ihmisenkaltainen olento, jolla oli kuusi siipeä selässä, ja se peitti kasvonsa kahdella niistä. Sillä oli pyörät jalkojen tilalla, ja ne pyörät olivat kuin tulessa. Ja kun se laski kasvojaan peittävät siipensä, minä näin, että sillä oli silmiä ympäri päätä. Se ei puhunut minulle, mutta minä tiedän, että se on tulossa takaisin ensiyönä.”

Minä olin hyvin järkyttynyt kuulemastani, mutta ajattelin, että Moonan oli täytynyt lukea minun työkansioitani, jotka olin huolimattomasti jättänyt keittiön sivupöydälle. Tämä ei myöntänyt tekoaan, mutta ajattelin, ettei hän uskaltaisi myöntää, koska uskoisi minun suuttuvan kamalasti. Ja tiesin sen olevan totta. Minä olisin varmasti huutanut, jos olisin saanut tietää.

Päätin valvoa sen yön ja istuin olohuoneen nojatuolissa, josta saatoin nähdä tyttäreni huoneen oven. Siinä minä istuin koko yön ja taistelin luomissa painavaa väsymystä ja silmissä kirvelevää unihiekkaa vastaan. Ja kun aamu tuli kaikki oli hyvin. Minä en ollut nähnyt ketään tai mitään talossa, eikä Moona puhunut, että olisi nähnyt ketään yön aikana. Minä lähdin töihin rättiväsyneenä ja nukahdin työpöytäni ääreen paperitöitä tehdessäni.

Havahduin, kun joku koputti huoneeni oveen. Pyysin tulijan sisään. Huoneeseeni asteli Mikel Urmas, Anelman aviomies. Minä hämmennyin hieman, mutta korjasin rypylle vetäytyneet paidan kaulukseni ja nousin kätelläkseni miestä. Sitten pyysin häntä istuutumaan vastapäiseen tuoliin, mutta mies jäi kehotuksesta huolimatta seisomaan.

”Minäkin olen nähnyt ne. Enkelit. Ne tulivat minun luokseni viime yönä”, Mikel sanoi rauhallisella äänellä. Mies vaikutti aivan liian tyyneltä, transsinomaiselta. En osannut vastata hänelle mitään. En keksinyt tapahtuneelle selitystä ja se kiusasi minua.

”Ne puhuivat siitä, että sinulla on tytär. Ne tahtovat sinun tyttäresi. Niin ne sanoivat.” Samassa selkääni hiipi kylmähiki ja tunsin sydämeni hakkaavan kuin se puristuisi rintakehän sisällä ilman tilaa hengittää. Mistä oli kysymys?

”Minä kävin teillä tänään. Minä sain osoitteenne eräältä ystävälliseltä konstaapelilta, kun soitin tänne eilen illalla. Te ette olleet silloin paikalla. Te ette olleet myöskään enää kotona, kun minä kävin siellä tänä aamuna. Teidän tyttärenne oli. Hän avasi oven ja kertoi, että te olitte jo lähtenyt”, Mikel selitti tarinaansa täysin rauhallisena. Minulle nousi epäilys. Miehellä oli tietenkin yhteys vaimoonsa, mutta ei kodittomaan mieheen, joka oli tämän ampunut. Nyt Mikel oli kuitenkin tavannut myös tyttäreni, joka oli hänkin väittänyt nähneensä enkeleitä. Pyörät aivoissani raksuttivat valtavaa vauhtia ja minulle tuli sellainen tunne, että enkeleille löytyisi sittenkin vielä jokin järkeenkäyvä selitys. Minä ponkaisin tuolistani, ja juoksin ulos laitokselta harmaaseen, sateiseen iltapäivään. Nousin autooni ja lähdin ajamaan kotiani kohti. Minulla oli sellainen tunne, että nyt olisi kiire.

Kiitokset mallilleni Moonikalle.

Mutta minä saavuin liian myöhään. Huoneensa ikkunaa vasten roikkui tyttäreni eloton ruumis köyden päässä. Kasvot olivat muuttuneet sinisiksi ja kieli pullotti turvonneena ulkona. Huoneessa olevan kampauspöydän päälle oli jätetty lappu, jossa luki Moonan käsialalla: Eivät edes enkelit meitä kykene pelastamaan. Ei kukaan.