Tuomiontekijä

Mino

Minä heräsin oudossa huoneessa. Seinät olivat valkoista ja vihreää, edessäni oli ikkuna, josta avautui sumun nielaisema aamumaisema. Ikkunasta näkyi puu, jossa roikkui oranssinvärisiä marjoja suurissa tertuissa niin, että oksat notkuivat alaspäin raskaasti. Minä tunsin sen puun, mutta en saanut millään mieleeni sen nimeä. Minä katselin ympärilleni vuoteessa, jonka saatoin lopulta päätellä olevan sairaalavuode. Minä en muistanut mikä päivä oli tai koska olin mennyt nukkumaan. Minä tuijotin hiljaa ikkunaan ja mietin. Miksi minä olen täällä?

Pian paikalle saapui mies valkoisessa takissa.

”Hyvää huomenta, herra Alonen.” Hän sanoi. Hän siis tunsi minut. Minulla ei ollut muistikuvaa miehestä.

”Huomenta vain. Olemmeko me tavanneet?” Esitin kysymyksen ja tarkkailin miestä uteliaana. Hänellä oli pieni, harmaa parransänki ja suuret, ruskeat silmät, joissa oli ystävällinen katse.

”Kyllä vain Mino. Me olemme tavanneet. Sinä olet ollut täällä minulla vieraana jo kolme viikkoa”, mies vastasi.

”Kolme viikkoa! Voi kauhistus, minä en muistanut yhtään!” Huudahdin. Mies hymyili minulle lempeästi ja esitteli itsensä Raafaeliksi. Minä pahoittelin unohdustani, mutta hän ei näyttänyt siitä loukkaantuvan. Hän kyseli minun vointiani ja minä kerroin, että suutani kuivasi kovasti. Silloin Raafael toi minulle ison lasin jääkylmää vettä, ja se maistui oikein virkistävältä. Lopulta minä huomasin jälleen ikkunan ja sen takana kasvavan puun.

”Raafael. Voisitko sinä kertoa, mikä tuon oranssimarjaisen puun nimi olikaan? Minä en millään muista sitä.”

”Se on pihlajapuu, Mino. Se on oikein kaunis näin syksyllä, kun se on täynnä marjoja. Sanotaan, että tulee pitkä ja kylmä talvi, kun pihlaja tekee paljon marjoja. Siten linnuilla riittää ruokaa kevääseen saakka.” Minä olin tyytyväinen vastaukseen. Pihlaja, niinpä tietenkin. Miksi minä en sitä muistanut.

Raafaelin lähdettyä suljin silmäni hetkeksi ja mietin, miltä pihlaja näyttäisi talven lumisen maiseman keskellä. Havahduin kun kuulin vaimeaa koputusta ovelta. Huoneeseeni astui sievä, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen nainen, jonka tunnistin heti. Kateriina, minun vaimoni! Minä nousin samassa istuma-asentoon, vaikka selkääni särki nopea liike. Kateriina puhkesi suureen hymyyn ja hänen silmänsä kostuivat.

Mino, kultaseni! Miten sinä jaksat tänään?”

”Ihan hyvin. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, miksi olen täällä. Oletko sinä käynyt katsomassa minua aikaisemmin?” Kysyin ja hymyilin takaisin. Kateriina istuutui sänkyni vieressä olevaan tuoliin ja kumartui suutelemaan minun kämmenselkääni.

”Joka päivä.”

Me rupattelimme tovin kaikenlaista. Minä osoitin Kateriinalle pihlajaa ikkunan takana ja toistin Raafaelin sanat talvesta ja linnuista. Kateriina hymyili minulle oudosti. Hänen suupielensä kaartuivat alaspäin, mutta se oli silti selvä hymy.

”Sepä oikein mukavaa pihlajalta, eikö vain?” Hän sanoi ja minä nyökkäsin. Me pysyimme hetken vaiti. Minua alkoi väsyttää ja heikottaa aivan kamalasti. Minä pyysin, voisiko Kateriina kertoa minulle jonkin tarinan ennen kuin nukahtaisin. Muistin äitini tehneen niin joskus.

”Oletko sinä koskaan kuullut tarinaa kahdesta huumeidenkäyttäjästä, jotka matkustivat ajassa?” Kateriina kysyi minulta ja kallisti päätään odottavasti oikealle. Minä mietin tovin, mutta aihe ei kuulostanut tutulta. Pudistin päätäni.

”Kaksi kaverusta, kummatkin valmiita kokeilemaan mitä tahansa saadakseen päänsä sekaisin, saivat eräänä päivänä käsiinsä uutta huumetta. Sellaista, jota kukaan muu ei ollut aiemmin kokeillut. He olivat riskeistä huolimatta valmiita testaamaan kyseistä ainetta, vaikka eivät tietäneet siitä yhtikäs mitään. Huume paljastuikin aikakoneeksi, joka vei kaverukset ajassa eteenpäin, kaukaiseen tulevaisuuteen”, Kateriina kertoi ja katseli sylissään lepääviä käsiään. Sormenpäät hipoivat varovasti toisiaan. Minäkin jäin tuijottamaan niitä. Kateriina jatkoi:

”Tulevaisuudesta he löysivät uudenlaisen maailman: taivas oli revennyt, maailma näytti kummalliselta. Se oli täynnä outoja rakennuksia, joista silmiinpistävin oli valkea, vuorenkokoinen laitos. Sieltä he löysivät uudenlaista teknologiaa, joista jännittävin oli Tuomiontekijä. Se oli erään tiedemiehen keksimä laite, jota käytettiin kuolemantuomion täytäntöön panijana. Mutta laite ei vain tappanut sitä, joka sen sisään laitettiin. Tuomiontekijä kykeni muuttamaan itse aikaa, pyyhkimään pois jotakin, joka siihen oli kerran kirjoitettu. Se ei ainoastaan tappanut tuomittua, vaan pyyhki tämän pois olemassaolosta. Näin ollen todellisuus, sellaisena kuin se tunnettiin, muuttui kokonaan ja rikollinen ei ollut koskaan syntynytkään. Kaikki jäljet tämän olemassaolosta pyyhkiytyivät pois ja kaikki rikokset katosivat, kuten myös ne asiat, jotka olivat muuten kyseisen ihmisen elämästä seuranneet. Hyvätkin. Maailma muutti muotoaan jokainen kerta, kun joku tuomittiin. Mutta sitä laitetta käytettiin vain äärimmäisissä tapauksissa. Sellaisissa, jossa joku oli aloittanut sodan tai murhannut suuria määriä viattomia. Tuomiontekijän luoja selitti tämän kaiken kahdelle aikamatkaajallemme.”

”Minä en nyt ymmärrä. Mitä sitten?” Kysyin rauhattomana. Nostin katseeni Kateriinan käsistä ja tuijotin avonaiseen ikkunaan. Sumu ei ollut vieläkään antanut periksi, mutta näin sen läpi piirtyvän laskevan auringon hahmon. Oloni oli levoton.

”He palasivat omaan aikaansa, ja päättivät, etteivät koskaan enää käyttäisi kyseistä huumetta. Kuukaudet vaihtuivat vuosiksi, ja he jatkoivat elämäänsä, mutta sitten tapahtui jotakin. Todellisuus alkoi vääristyä. Yhtäkkiä he kokivat olevansa menneessä tai tulevassa tai jossakin muualla. Taivas maan yllä muuttui rakoilevaksi kuin suuri verta vuotava haava. Taivas oli sellainen kuin se oli ollut tulevaisuudessa, mutta siihen tulevaisuuteen olisi aikaa tuhansia vuosia. Kaverukset tekivät päätöksen: he ottivat kiellettyä huumetta ja matkasivat jälleen ajassa eteenpäin. Heitä vastassa oli kaaos, maailmanlopun maailma ja sama taivas kaikkialla. He löysivät takaisin suureen, valkoiseen laitokseen ja löysivät sieltä vanhan tiedemiehen istumassa Tuomiontekijän sisällä. Tämä selitti, että laitteen käyttäminen oli repinyt aukkoja itse aikaan ja heidän tuntemansa universumi oli täynnä reikiä kuin kermajuusto. Rei’istä valui menneisyys ja tuleva, kaikki sekoittuivat toisiinsa. Tiedemies kuitenkin kertoi keksineensä ratkaisun. Hän itse käyttäisi Tuomiontekijää itseensä, joka sitten pyyhkisi hänet pois olemassaolosta. Tämä tarkoitti, että koko laitetta ei olisi koskaan keksittykään, eikä menneeseen olisi koskaan koskettukaan. Kaverukset katsoivat tiedemiestä epäilevänä ja odottivat hyvästejä, mutta mies vain painoi nappia ja kaikki katosi.”

Minä tuijotin mietteliäänä sumuun ja pohdin, ettei tarinassa ollut minkäänlaista järkeä. Tarinalla täytyi olla jokin toinen merkitys, jota minä en muistanut.

”Miksi sinä kerroit tämän minulle?” Kysyin ja katsoin nyt Kateriinaa suoraan tämän taivaansinisiin silmiin.

”Minä en tiedä itsekään.”

Sinä yönä minä uneksin olevani leikkauspöydällä. Minun päälakeni oli leikattu keskeltä auki ja sisältä pulppusi verta. Sen alla aivomassa oli kadottanut värinsä ja muuttunut valkeaksi kuin ensilumi. Yhtäkkiä näky muuttui. Minä seisoin talvisessa maisemassa, ja lumi notkui ympäröivien pihlajapuiden oksilla. Koko maanpinta oli peittynyt hentoon, läpinäkyvään utuun. Taivaalla näkyi aivojeni yläpuolelle leikattu aukko, josta lääkärit kurkistivat sisään. Yhtäkkiä näin myös Kateriinan katsovan alas minuun. Hän näytti siltä kuin ei olisi kyennyt näkemään minua. Minä hymyilin hänelle rohkaisevasti. Sitten huomasin edessäni suuren kopin, jossa oli mahdottoman paljon nappeja ja johtoja. Sen ovi oli raollaan ja se kutsui minua astumaan sisäänsä. Minä asetuin varovasti sisään istumaan nojattomalle tuolille, joka pyöri joka suuntaan. Minusta tuntui kuin kaikki se olisi tapahtunut kerran enemminkin.

Kun heräsin, huomasin olevani sairaalassa. Miksi minä olen täällä?

Kateriina

Minä hieroin hellästi toisella kädellä vatsaani ja toisella otsaani. Hikoilin jostain syystä kovasti. Istuin olohuoneen sohvalla ja taustalla television saippuaoopperan hahmot näyttivät järkyttyneeltä jonkin uuden paljastuksen johdosta. En ollut hetkeen enää kyennyt seuraamaan, mitä ohjelmassa oli tapahtunut. Ulkona myöhäisillan pimeys oli nielaissut maailman kitaansa ja kaikki näytti mustalta. Viime päiviä kiusannut sumu roikkui vieläkin matalalla maanpäällä, minä tiesin sen, vaikka en sitä pystynytkään näkemään. Naapurin koira haukkui ulkohäkissään, saatoin kuulla sen, vaikka matkaa välillämme olikin melko paljon. Sillä koiralla oli tapana haukkua kaikille ohikulkijoille. Kenties siellä oli joku myöhäinen lenkkeilijä, josta koiran täytyi ilmoittaa. Minua huimasi, joten suljin silmäni.

Päivä päivältä sairaalaan meneminen alkoi olla yhä raskaampaa. Mino ei muistanut enää juuri mitään uutta. Hän esitti joka päivä saman kysymyksen ikkunansa alla kasvavasta pihlajasta, ja hän pyysi joka päivä minua kertomaan jonkin tarinan. Minä olin kertonut saman tarinan aina. Mino oli aikoinaan itse kertonut minulle kyseisen tarinan ja väittänyt, että hän oli nähnyt sen kaiken unessa. Minä siis kerroin saman tarinan aina, ja jokainen kerta oli kuin Mino kuulisi sen ensimmäistä kertaa. Minä toivoin, että kunhan toistaisin sitä tarpeeksi monta kertaa, joku päivä mies muistaisi sen. Tiesin sen kuitenkin olevan turhaa. Hän ei enää muistaisi. Ajan myötä hän tulisi unohtamaan myös minut. Oli helpompaa ajatella, että hän kenties nukkuisi pois ennen sitä. Hän vaikutti toisinaan pirteältä, toisinaan hän käyttäytyi täysin tunnistamattomasti ja sai melkoisia kiukkukohtauksia. Minä tiesin, että se kuului sairaudenkuvaan, mutta se ei helpottanut sitä tuskaa, joka seurasi tutun ihmisen katoamisesta. Toisinaan Mino kuuli tai näki harhoja, ja hänen puheensa oli alkanut sammaltaa tuon tuosta. Lääkärit eivät olleet antaneet Minolle enää paljonkaan aikaa.

Ikävä kyllä Creutzfeldt-Jakobin tauti pystytään useimmiten huomaamaan vasta kun oireet ovat jo melko pitkällä. Kului kuukausia ennen kuin Mino suostui lääkäriin. Kaikille läheisille oli ollut selvää, että mies oli käyttäytynyt poikkeavasti, ja alkanut unohtaa enemmän asioita kun saattoi stressin tai unettomuuden syyksi laittaa. Kun diagnoosi tehtiin, aika oli jo kulunut hukkaan. Lääkärit antoivat viikoista kuukauteen. Vaikka eihän toki aiemmin tehty diagnoosi olisi muuttanut mitään, sillä sairaus johti aina kuolemaan.

Me olimme ehtineet olla naimisissa vasta pari vuotta. Me olimme nuoria, ja meillä oli ollut koko elämä edessämme. Elämä, jollaista ei voisi olla enää. Kirvelevät kyyneleet valuivat poskilleni polttaen kuivaa ja rikkinäistä ihoa. Ne eivät ottaneet loppuakseen, vaikka minusta tuntui, että olin viimeiset viikot itkenyt joka aamu ja joka ilta. Minun kävi vaikeaksi hengittää ja tunsin paniikkikohtauksen tekevän tuloaan. Se tuli aina kun ajattelin sitä, että Minon kohdalla kyse oli familiaalisesta taudista. Se vei minulta sen viimeisenkin ilon, jota olin alkuun tuntenut, kun olin saanut tietää olevani raskaana. Vatsani ei ollut kasvanut paljonkaan raskaudesta huolimatta, ajattelin sen johtuvan kaikesta siitä uupumuksesta, unettomuudesta ja ruokahaluttomuudesta. Pian tulisi aika, jolloin minun olisi viimeistään tehtävä päätös siitä, pitäisinkö lapsen vai en. Painoin kättäni vatsaani vasten lujemmin.

Minä olin kertonut Minolle lapsesta, mutta en saanut häneltä kaipaamaani tukea, sillä Mino ei kyennyt muistamaan asiaa enää. Enkä minä tahtonut kertoa sitä joka päivä uudelleen. Minun täytyisi siis yksin päättää meidän lapsemme tulevaisuudesta. Siitä, olisiko hänen olemassaolonsa päättyvä jo ennen kuin se alkaisikaan.