torstai 29. maaliskuuta 2018

Polttavan kuuma meri

Valdemar

En kyennyt muistamaan milloin olin viimeksi nukkunut. Olin samaan aikaan väsynyt ja täysin valveilla. Minusta tuntui, että kaikki unettomuus sai minut hallusinoimaan, sillä en oikeastaan saanut selvää siitä, missä olin tai miksi olin siellä, missä olin. Kaikkialla ympärilläni oli pimeys, kuin musta verho, joka laskeutui silmieni eteen estäen minua näkemästä. Tuntui, että vaikka miten ponnistelin nähdäkseni, pimeys muuttui ainoastaan mustemmaksi. En ollut varma edes siitä, olivat minun silmäni auki vai olivatko ne suljettuina. Tunsin olevani jonkinlaisessa huoneessa, mutta vaikka koetin sen seiniä käsilläni, en löytänyt ovea ulos. Unettomuus painoi minua, ja tunsin oloni heikoksi. Liikkuminen oli työlästä. Tuntui kuin jokin pimeydessä pistäisi vastaan, kun koetin kävellä suljetussa huoneessani.

Minua kiusasi hirveä näläntunne. En saattanut muistaa, milloin olin syönyt viimeksi. Miten minä olin mahtanut päätyä tänne? Oliko tullut kuluneeksi muutama tunti vai muutama päivä, sitä minä en tiennyt. Muistini oli täynnä aukkoja. En muistanut, mitä oli tapahtunut ennen tänne joutumistani. Muistin kyllä nimeni tai ainakin minä luulin niin. Minulla oli myös jonkinlainen käsitys siitä, kuka minä olin. Yritin muistaa, mitä olin tehnyt viimeksi tai milloin olin viimeksi nukkunut, mutta turhaan. Minä istuin pienessä, pimeässä huoneessani yksin, saamatta lepoa.


Olin varma, että oli kulunut useampi päivä. Silloin minä aloin kuulla puhetta huoneeni ulkopuolelta. Outo ääni jylisi ja kumisi seinien läpi. Minä en tuntenut sitä. Oloni oli turvaton. Minä pelkäsin, että joku oli tullut hakemaan minua, mutta samaan aikaan toivoin pelastusta vankilastani. Minä kuuntelin ääntä, mutta en saanut selvää sanoista. Tuntui, että ääni huoneeni ulkopuolella puhui jotakin omituista kieltä, jota minä en tuntenut. Minä pysyin vaiti ja kuuntelin. Ääneen yhtyi joinakin päivinä muitakin ääniä, kaikki tuntemattomia. Minä kuuntelin ja koetin pinnistää saadakseni sanoista selvää. En ollut vieläkään saanut unta.

Sitten eräänä päivänä seinien takaa kuuluviin ääniin yhtyi tuttu ääni, turvallinen ääni. Minä tunsin sen jostakin. Kesti vähän aikaan ennen kuin muistin, mutta sitten se iski mieleeni kuin olisin aina tiennyt vastauksen. Kyseessä oli äitini ääni. Saatoin kuulla tämän puhuvan, mutta en vieläkään tiennyt, mitä sanottiin. Jos minun äitini puhuisi niiden muiden kanssa, heidän täytyi yrittää auttaa minua. Minä painauduin seinää vasten ja yritin vastata. He eivät tainneet kuulla minua. Minä kiersin seinältä toiselle ja huusin minkä keuhkoistani pystyin. Vastasivatko he? Minä kuulin äitini ääneen ja nyt se kuului selvästi ja kirkkaasti:

Kuuleeko hän?”

Minä kuulen, minä kuulen kyllä. Sitten puhe muuttui jälleen vaikeaksi ymmärtää.

Puhe toistui päivittäin. Kaksi ääntä, joskus kolme. Äitini puhui paljon. Joinakin päivinä saatoin kuulla hänen laulavan. Minä en vieläkään nukkunut. Nälkä kasvoi kasvamistaan, minusta tuntui, että kehoni oli painoton, heikko, kepeä kuin vastakuoriutuneen kananpojan untuvainen höyhen ja toisinaan raskas kuin lyijy. Minun täytyisi kohta nukkua, mutta uni ei tullut. Minun täytyisi kohta saada jotakin syötävää. Ihoani kutitti vähän väliä, eikä kutina loppunut vaikka raavin niin kovin kuin pystyin. Kauanko aikaa oli kulunut?


Minun mielessäni pyöri usein se, miten kauan ihmisen olisi mahdollista valvoa ilman, että todellisuudentaju katoaisi. Minä kuulin ne äänet yhä, mutta yritin vastata nyt vain harvemmin, sillä ääneni tuntui kadonneen kaikesta huutamisesta. Minä en tiennyt pystyivätkö he kuulemaan minua. Olin alkanut epäilemään, että kaikki se puhe olisi vain mielikuvitukseni tuotetta, joka johtuisi unettomuudestani. Ihoani kutisi ja poltti aina vain enemmän ja minä raavin sitä, niin että siitä lähti paloja irti. Minun oli yhä nälkä, enkä ollut saanut ruokaa. Minä söin omaa ihoani, joka irtosi kasvoistani ja kyljistäni. Minä söin omaa kehoani, ja saatoin tuntea sen heikentyvän päivä päivältä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kauan olin ollut täällä. Minä en vieläkään muistanut miksi minä olin tänne joutunut. Minä aloin unohtaa senkin, kuka minä olin. Aina kun kuulin äitini puhuvan seinän takana, minut valtasi lämpö ja toivo siitä, että näkisin vielä ulkomaailman. Mutta millainen maailma huoneen ulkopuolella odotti? Minä en muistanut.


Sitten tuli kylmyys. Minä tärisin huoneessani ja minua huimasi. Äänet huoneeni ulkopuolella kuulostivat kiireisiltä, hätäisiltä, surullisilta jopa. Minusta tuntui, että seinien takana liikehdittiin rauhattomasti. Minä painauduin seinää vasten ja koetin puhua. Minä vastailin kysymyksiin, joista en saanut selvää, mutta jatkoin puhumista, sillä kuvittelin sen auttavan. Saatoin nähdä värejä tai niin minä ainakin kuvittelin. Punaista ja sinistä ja valoa. Valoa, joka kasvoi ympärilläni kunnes huoneen seinät olivat kadonneet ja minä seisoin keskellä merta.

Meri oli täynnä jäälauttoja, jotka kimmelsivät auringonvalossa. Saatoin nähdä rannat ja niillä komeilevat lumivuoret. Minun oli kylmä, hyvin kylmä. Minulla ei ollut vaatteita ylläni ja pakkasta oli varmasti ainakin kolmekymmentä astetta. Maisema oli kaunis. Se toi mieleeni jonkin uuden muiston. Muiston lapsuudesta. Me olimme matkanneet pohjoiseen perheen kanssa joskus minun ollessani kuusivuotias. Minä tunnisti sen meren, jota pitkin laivamme oli lipunut saareen, joka oli ollut jäisen kauneuden koskettama. Hengitykseni muuttui päivänvalossa pehmeäksi huuruksi ympärilläni. Oli hyvin kylmä. Rikkinäistä ihoani pisteli sitä vasten painautuva jäävaippa. Minä makasin jäälauttojen keskellä meressä. Oloni oli samaan aikaan tyyni ja rauhaton. Ihoni tuntui polttavan kuumalta kylmässä meressä.

Minä en vieläkään muistanut nukkuneeni.


Vivi

Silmien avaamiseen ei vastetta, puhe pelkkää ääntelyä, ei sanoja, ja paras liikevaste ekstensio kivulle. Luin lääkärin paperille kirjoittamia sanoja, mutta ne eivät kertoneet minulle mitään muuta kuin, että toiveet heräämisestä valuivat hukkaan päivä toisensa jälkeen.

Oli kulunut jo kuusi päivää eikä Valdemarin tila ollut juuri muuttunut. Minä tiesin, että poika saattoi kuulla minun ääneni ja reagoi siihen, sillä melkein aina kun minä puhuin, hän alkoi äännellä. Ne olivat alkeellisia äännähdyksiä, ja lääkärit vakuuttivat minulle, ettei Valdemar sanonut mitään, mutta toisinaan minä uskoin kuulevani jotakin, jonka tunnistin. Minusta poika tuntui sanovan minun nimeäni, mutta se oli varmaankin vain toiveajattelua.

Minä olin koettanut puhua Valdemarille aina kun vain jaksoin. Joskus minä lauloinkin, vaikka en ollutkaan hyvä laulamaan. Minulla oli hirvittävän huono sävelkorva ja tiesin, että ääneni kuulosti liian kimittävältä, mutta ei se haitannut. Valdemar tunnistaisi minun ääneni ja se olisi tärkeintä. Minä lauloin kehtolauluja, joita olin laulanut silloin, kun Valdemar oli ollut vauva. Siitäkin tulisi ensikuussa kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Vaikka Valdemar oli jo aikuinen, hän olisi aina minun vauvani. Hän oli nimittäin minun ainoa lapseni. Minä olin kasvattanut pojan yksin, ja pärjännyt kaikista niistä vaikeuksista huolimatta. Oli ollut vaikea katsoa, miten oma poika vaipui koomaan, eikä herännyt. Joka päivä olin toiveikas, että juuri sinä päivänä tapahtuisi tarvittava parannus, jokin merkki siitä, että poika olisi tulossa takaisin. Asiat kuitenkin muuttuivat vain huonompaan suuntaan.

Kahdeksantena päivänä Valdemarille nousi infektion aiheuttama korkea kuume. Lääkärit koettivat saada kuumeen laskemaan vuoraamalla pojan pedin jääpusseilla. Valdemar tuntui pian alkavan äännellä tavallista enemmän. Minä en tiennyt johtuiko se kuumeesta vai jääpusseista. Minä pidin poikaa kädestä ja hyräilin hiljaa. Toivoin voivani rauhoittaa häntä. Toivoin, että poika jollakin tasolla tietäisi olevansa turvassa.

Minä mietin usein, mahtoiko Valdemar nähdä unia vai oliko tämä täysin tiedostamattomassa tilassa. Miltä se kaikki mahtoi tuntua? Jos Valdemar ei koskaan heräisi, mitä sitten tapahtuisi? Jos hän vaipuisi vegetatiiviseen tilaan, tuntisiko hän kuolevansa? Kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua ajattelemaan sellaista.

Kuume laski kymmenentenä päivänä ja minä tunsin oloni helpottuneeksi. Sairaalavuoteen viereen asetetusta tuolista oli tullut minun toinen kotini. Olin löytänyt varastosta vanhoja Pupu Tupuna -kirjoja, joita olin tavannut lukea Valdemarille silloin, kun tämä oli ollut sairaana. Minä olin ottanut niistä sairaalaan mukaani muutaman, joita ajattelin lukea ääneen sinä iltana. Lääkärit olivat kehottaneet minua yrittämään kaikkea mahdollista, joka voisi herättää Valdemarissa jonkinlaisia muistoja. Aloitin kirjasta, jonka nimi oli ”Pupu Tupunan Leikkimökki”.


Valdemar

Jäätikkö oli kadonnut, kuten aurinkokin, mutta pimeys ei ollut tullut takaisin. Minä saatoin nähdä liikettä jossakin, suttuisia hahmoja kuin vesivärimaalauksessa. Siitä minä tiesin, että minun silmäni olivat kiinni. Minä näin silmäluomieni lävitse. Saatoin kuvitella hahmojen ympärille erilaisia maisemia, kuten metsää, niittyjä, jokia ja puroja. Minulla oli yhä levoton olo, nälkäinen. Ihoani särki ja tunsin oloni hetki hetkeltä heikommaksi, mutta samaan aikaan minun mieleni tuntui pirteämmältä. En ollut hetkeen kuullut ääniä ollenkaan, tuntui, että olin vain värjötellyt kylmissäni. Outo tyyneys oli kuitenkin vallinnut jäälauttojen peittämän meren luota asti, eikä se ollut kadonnut, vaikka olinkin siirtynyt toisaalle. Minä pidin siitä.

Sitten minä kuulin äitini äänen jälleen. Puhe kuului lempeänä ja siinä oli jotenkin tuttu tahti. Minä istuin viljapellolla jalat ristissä ja kuuntelin tarkkaavaisena. Yhtäkkiä mieleeni tulvi tuttuja mielikuvia punaisesta maalista ja puulaudoista, vaikka en ollut varma siitä, mistä äiti puhui. Minä olin tunnistavani vieraan kielen seasta sanan ”puputupa”. Minä en tiennyt miksi, mutta se kuulosti tutulta. Jokin sisälläni tuntui heräävän ajatukseen. Punaista maalia. Maailma muuttui punaiseksi ja lempeäksi. Tunsin lämpöä kädessäni, kuin olisin koskettanut jotakin. Sitten kaikki katosi. Äänet, valo, kosketus hävisivät.  


Tuntui, että ympäröivä maailma, jossa olin ollut vankina hyvin pitkään, lakkasi olemasta. Olinko minä nukahtamassa vai heräämässä? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti