Tanssiva hirviö

Jonas

Vielä ensimmäiset kymmenen vuotta Matiaksen katoamisesta meillä oli ollut tapana kokoontua yhteen katoamisen vuosipäivänä, muistelemaan lapsuuttamme ja pitämään toisistamme huolta. Niin ettei meitä jokaista painava syyllisyys kävisi liiaksi kenenkään meistä omatunnollemme. Aikuisikä ja elämä olivat kuitenkin ajaneet meidät erillemme. Olin kuullut vasta viime vuonna, että Kari oli kuollut johonkin suolessa esiintyvään syöpään. Lena oli muuttanut ulkomaille jo kauan sitten. Aurelian ja Leevin kanssa en ollut ollut yhteydessä vuosiin ilman mitään sen painavampaa syytä. Eikä minulla kiireisessä elämässäni ollut aikaa miettiä lapsuuden ystäviäni muuta kuin sinä yhtenä päivänä. Nyt oli Matiaksen katoamisen kolmekymmentävuotispäivä ja minä istuin tuttuun tapaan aasialaisen lähikapakan baaritiskillä viskilasi kädessäni. Katossa luikertelivat lohikäärmekuvat ja pieni lyhty valaisi tiskiä vain sen verran, että saatoin painaa kasvoni varjoon ja olla rauhassa. Minä en koskaan ollut ollut erityisesti suuri alkoholin ystävä, mutta joka vuosi tähän aikaan tarvitsin sen tuomaa hämäräntunnetta, utua, joka kietoutui aivojeni ympärille sumentaen ne syyttävät ajatukset ja sen tarpeen pohtia, mitä todella oli tuona kohtalokkaana loppukesän päivänä tapahtunut. Sillä minä tiesin hyvin, kuten kaikki muutkin, ettemme me koskaan tulisi tietämään totuutta.

Tanssiva hirviö. Sen nimen olivat sanomalehtien uutisotsikot Matiakselle antaneet. Hän oli nimittäin kärsinyt neurofibromatoosista. Hän oli ollut aivan tavallinen lapsi yksivuotiaaksi asti, mutta sitten hänen ihoonsa oli ilmestynyt kesakoita ja kahvinvärisiä läiskiä. Pian seurasivat ikävät kasvaimet, jotka tuntuivat kuin ilkeilläkseen keskittyvän kasvoihin. Vaiva oli kuitenkin pääasiassa kosmeettinen, eikä se vaikuttanut juurikaan Matiaksen kykyyn selviytyä arkipäiväisistä asioista samaan tapaan kuin kaikki me muutkin. Matiaksen ollessa viisivuotias, joitakin kasvaimia leikattiin, mutta itse operaatio paljastui paljon traumaattisemmaksi kokemukseksi kuin kasvaimet, joten Matiaksen vanhemmat päättivät, että ne saisivat riittää. Matias oli ollut hyvin rujonnäköinen niin kauan kuin muistin. Kasvoissa oli pulleita kasvaimia, enkä ollut varma, että Matias pystyisi näkemään piiloon painuneella vasemmalla silmällään mitään. Suu roikkui vinossa ja hänen puheensa kuulosti hyvin epäselvältä. Sitä kuitenkin oli tottunut nopeasti kuuntelemaan ja ymmärtämään. Suurin osa ihmisistä tuntui yksinkertaisesti pelkäävän pientä poikaa. Hän todella näytti hirviöltä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö Matias ollut myös rakastettu. Vaikka ihmiset kaduilla pysähtyivätkin tuon tuosta tuijottamaan tai osoittamaan sormella poikaa, ja vaikka tämä saikin usein osakseen avointa vihaa ja kuvotusta, hänellä oli siitä kaikesta huolimatta myös tärkeä paikka monen sydämessä. Sairaus teki Matiaksen selvästi ikäistään vanhemman oloiseksi. Hän vaikutti viisaalta ja empaattiselta, ja joillekin se oli helppo huomata jo kaukaa. Matiaksen äiti kohteli poikaansa kuin ihan vain tavallista poikaa. Tai erityistä kyllä, mutta kaikella muulla tavalla kuin sairautensa takia. Matiaksen isäkin oli pojalle läheinen. Tämä antoi lapselleen kaikki samat mahdollisuudet kuin mitä me muutkin elämässämme saimme, ja opetti pojalle tärkeitä taitoja, siirsi siis oppinsa sukupolvelta toiselle kuten isän kuuluukin tehdä. Ja olihan Matiaksella meidät. Me viisi kaverusta, jotka rakastimme hirviöystäväämme kovasti. Hän oli osa meidän pientä porukkaamme ihan siinä missä kaikki muutkin meistä. Lisäksi meitä kaikkia yhdisti yhteinen intohimo tanssimiseen. Me kävimme kaikki samaa tanssikoulua ja Matias oli meistä paras tanssija. Hänen sairautensa ei millään tavoin estänyt häntä tanssimasta, vaikka lääkärit olivatkin varoittaneet, että tulevaisuudessa se ei ehkä tulisi olemaan niin. Silloin Matias kuitenkin liikkui kauniisti ja puhtaasti ja vaivatta. Hän oli notkea kuin kissaeläin, ja hänen askeleensa olivat pehmeät kuin hiljaisten tassujen kosketus lattianpintaa vasten. Hän todella oli meistä taitavin. Hänen sairautensa ei haitannut hänen liikkumistaan, mutta hänen epämuodostuneet kasvonsa haittasivat hänen menestymistään.

Me nimittäin kilpailimme joka toinen viikko alueellisissa kilpailuissa. Eivät ne mitään isoja kilpailuja olleet, mutta hauskoja. Minä kilpailin milloin soolona ja milloin ryhmässä, toisinaan jonkun kanssa parina. Matias ei saanut osallistui kisoihin ulkonäkönsä takia. Hän kyllä koetti kovasti muuttaa tanssistudiomme johtajan mieltä. Jopa hänen äitinsä puhui naiselle. Johtaja oli melko vanha, kireähermoinen ja juuttunut omaan menneeseen menestykseensä. Mutta nainen kuitenkin lopulta heltyi ja antoi Matiakselle luvan esiintyä kilpailuissa. Pojalle tehtiin selkäpiitä karmiva esitys Lenan kanssa. Sen nimi oli kaunotar ja hirviö, ja siinä Lena puettiin kauniiksi prinsessaksi ja Matias tanssi ihan vain itsenään, ilman erityistä asua. Matias oli kuitenkin siitäkin innoissaan. Ne kisat jäivät hänen viimeisikseen. Hän oli tuolloin yksitoista ja Lena oli kolmentoista. Heidän tanssinsa oli huumaavaa katsottavaa, niin kauniisti kummatkin liikkuivat. Lena oli hyvä näyttelemään kasvoillaan, mutta Matiaksen kasvot pysyivät liikkumattomina. Tai kenties ne liikkuivatkin, mutta sitä oli vaikea nähdä tai tulkita tunteeksi kasvaimien alta. He eivät ainoastaan voittaneet omaa sarjaansa tuolloin. Matias palkittiin koko kilpailujen parhaasta asusta. Tuomarit eivät olleet tajunneet, että kyseessä ei ollut naamari, vaan Matiaksen oikeat kasvot.

Tanssiesityksestä puhkesi kamala myrsky. Sanomalehdet kirjoittivat ”tanssivasta hirviöstä”. Toimittajat kärkkyivät saadakseen haastattelua ja Matiaksen vanhemmat koettivat parhaansa pitää poikansa poissa otsikoista siinä kuitenkaan onnistumatta. Matias, vastoin kaikkia odotuksia, tuntui nauttivan huomiosta. Ei tietenkään siitä negatiivisesta, mutta niistä kannustavista sanoista, joita jotkut lehtiin kirjoittivat, ja niistä kiinnostuneista katseista ja huomiosta. Matias puhui minulle tuolloin haluavansa liittyä sirkukseen sitten, kun olisi tarpeeksi vanha. Minua ajatus kummastutti. Että hänkö aivan tietoisesti tahtoi olla friikki? Mutta Matias vastasi minulle:

”Silloin minä saisin olla erilainen. Ei, minun odotettaisiin olevan erilainen. Eikä minua koko ajan pakotettaisi yrittämään olla niin kuin kaikki muut. En minä ole niin kuin kaikki muut, minä olen minä. Ja ihmiset tulisivat aivan vain minua katsomaan. Minä voisin tanssia heille. Minä olisin taidetta, kaunis omalla tavallani. Ja minulla olisi ympärilläni muitakin sellaisia ihmisiä. Tanssiva hirviö. Minusta se kuulostaa vallan mainiolta. Sellainen minä voisin olla.”

Voi Matias, miten kaipaankaan sellaista kykyä rakastaa itseäni, kuten sinä rakastit itseäsi, vaikka kaikki oli niin vaikeaa ja ihmiset olivat usein ilkeitä. Voi miten kaipaankaan sinua ystäväni. Annathan anteeksi.

Kolmekymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä. Sinä päivänä me olimme olleet yhdessä kaikki kuusi. Sinä päivänä me olimme jättäneet polkupyörämme metsänrajaan, nostaneet ne tieltä ojan yli ruohikolle odottamaan. Minun päärynänvihreä tunturipyöräni nojasi yhteen suurista männyistä, sillä siinä ei ollut jalustaa. Päivä oli lämmin ja tyyni eikä meistä kenelläkään ollut takkia yllämme. Metsässä tuoksui sammaleelta ja puunkaarnalta. Matias keräsi farkkushortsiensa taskuihin männynkäpyjä. Kukaan meistä ei tullut kysyneeksi mihin tämä aikoisi niitä käyttää. Liekö sellaisella väliä. Vaikka päivä oli kuiva ja pilvetön, oli edellispäivänä satanut vettä ja metsänpohja oli imenyt itseensä kosteutta niin, että se oli yhä märkä. Minun lenkkitossuni kastuivat läpi asti upotessaan pehmeään sammaleeseen. Saatoin tuntea, miten jaloissani olevien tennissukkien kärjet muuttuivat vetisiksi ja narskuivat minun kävellessäni.

Me pyörimme metsässä aikamme. Asuimme kaikki aika lähellä sijaitsevan kadun varrella, paitsi Leevi, joka asui hieman kauempana. Katu oli taajama-alueella ja kaikki talot siellä olivat melko uusia ja suuria. Talot, joissa minun perheeni ja Matiaksen perhe asuivat, olivat vierekkäin. Kadun ympärillä oli useita metsiä ja kaksi järveä. Me emme saisi kulkea tällä tavoin metsissä ilman lupaa ja järvelle emme saaneet mennä ilman aikuista. Kumpikin järvistä oli nimittäin likaisia, rehevöityneitä ja täynnä sameaa vettä ja kasvillisuutta. Meidän ei edes tehnyt mieli mennä järvelle, mutta metsissä tykkäsimme kulkea kuitenkin. Lena tunnisti hyvin kasveja ja oli auttanut meitä kaikkia aikoinaan kasvistojemme kanssa, kun meidän koulun puolesta oli sellaiset täytynyt tehdä.

Aurelia oli alkanut valittaa, että hänen jalkoihinsa sattui jo kävelemisestä. Iltakin alkaisi kohta hämärtää ja aurinko paistoi puiden runkojen lomasta alhaalla roikkuen. Meidän oli tarkoitus lähteä kotiin, kun metsästä alkoi kuulua ääniä. Oksien rasahtelua ja havinaa. Me pysähdyimme sijoillemme.

”Hyss… Siellä on karhu”, Aurelia huusi kuiskaten. Me pelästyimme kaikki kamalasti. Kävimme kiivasta keskustelua kuiskutellen siitä, miten meidän olisi toimittava. Oksien rasahtelu alkoi nyt kuulostaa tasaiselta. Se ei tullut siitä, että joku käveli kuivien, maahan pudonneiden oksien päältä, ei lainkaan. Joku katkoi oksia käsillään, tasaiseen tahtiin kuin ilmoittaakseen läsnäolostaan. Lisäksi havina alkoi kuulostaa askeleilta. Kengiltä, joita vedettiin pitkin märkää sammalta.

”Ihmisiä.” Matias totesi ääneen meidän kaikkien ajatukset.

Me emme oikeasti olisi saaneet mennä metsään ilman lupaa, joten emme tahtoneet kenenkään tietävän, että olimme siellä. Niinpä lähdimme ripein askelin poispäin. Silloin äänet voimistuivat hirveäksi rytinäksi. Joku juoksi perässämme. Heitä taisi olla useampi. Äänet tuntuivat kuuluvan kaikkialta ympäriltämme. Me ampaisimme kauhuissamme kunnon juoksuun, jolloin takaamme jylisi miehen ääni:

”Saatanan paholainen!”

”Hajaannutaan”, Lena huusi ja samassa kaikki olivat kadonneet näköpiiristäni jonnekin metsäpuiden sekaan. Minä pingoin niin paljon eteenpäin kuin pienistä jaloistani pääsin. Jokin vaisto käski minun pelätä. Ympäriltäni kuului rusahtelua, kahinaa ja kiljahdus. Minä jatkoin juoksemista, vaikka jalkojani särki, ja koetin löytää takaisin pyörillemme. Yhtäkkiä metsä katosi ympäriltäni ja talot tulivat esiin. Minä en ehtinyt hidastaa ja mätkähdin kasvoilleni ojan pohjaan. Tunsin, miten vaatteeni kastuivat läpimäriksi.

Nousin seisomaan hoiperrellen ja haukoin henkeäni. Tuijotin hiljaiseen metsään näkemättä mitään. Maisema katosi puunrunkojen väliin iltahämärän nielaisemana. Minä odotin jonkin aikaan, en osannut sanoa, oliko kulunut viisi minuuttia vai viisi tuntia. Kun muita ei kuulunut, minä tartuin pyörääni, joka nojasi yhä männyn kehoa vasten, raahasin sen ojan yli tielle ja poljin kotiin. Lopun iltaa istuin eteisen puhelinpöydän tuolissa ja koetin soitella muille. Toivoin, ettei kukaan joutuisi kotiarestiin meidän pikku retkemme takia. Myöhemmin arestinpelko tuntui kovin lapselliselta. Illan mittaan selvisi, että kaikki olivat päässeet koteihinsa, paitsi Matias, jota ei kuulunut. Me kerroimme vanhemmillemme, mitä oli tapahtunut ja he huolestuivat kovasti. Monet kadullamme asuvista aikuisista etsivät sinä yönä metsänlaidalla taskulamppujen kanssa jotain merkkiä pojasta. Minä istuin nenä kiinni ikkunassa, kun minua oli kielletty auttamasta. Poliisit olivat sanoneet, että he eivät voisi tehdä mitään ennen aamua ja valoa. Kun aamu vihdoin saapui, he kävivät jututtamassa meitä kaikkia, minua, Lenaa, Aureliaa ja Leeviä. Minua pelotti kamalasti, sillä minulla oli syyllinen olo ja pelkäsin joutuvani vankilaan. Poliisit etsivät usean päivän ajan Matiasta ja löysivät joitakin, mutta lopulta jäljet katosivat aina.

Leonora

Katselin ulos keittiön ikkunasta alkutalven iltapäivän laskevan auringon kajoon, joka maalasi oranssillaan loskaisen maan. Kaikki se loska tulisi jäätymään ensiyönä liukkaiksi uriksi kävelykaduille ja jäisiksi kasoiksi tienpientareille. Minä tuijotin vaitonaisena kaukaisuuteen ja toivoin näkeväni tutun hahmon pyöräilevän tietä pitkin kotiin. Olin odottanut poikaani takaisin jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei tulisi tänäänkään.

Minä olin rakastanut poikaani enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Hän oli ollut minun silmissäni kaunein näkemäni lapsi, sillä minä näin suoraan hänen sydämeensä. Se oli ollut kovin samanlainen kuin omani. Minä olin toivonut voivani tarjota lapselleni kaiken maailmassa ja enemmän, sellaisenkin, mitä muut väittivät, ettei hänen kaltaisensa voisi koskaan saada. Minä ikävöin niin, että se sattui kaikkialle kehooni. Tule kotiin, ole kiltti.

Minun poikani oli kadonnut vain kaksitoistavuotiaana. Poliisi oli alkuun epäillyt, että poika olisi karannut omasta tahdostaan, mutta sitä minun oli ollut mahdotonta uskoa. Sitä paitsi, kaikki mitä poikani ystävät kertoivat siltä päivältä, puhui täysin toisenlaista tarinaa. Joku tai jotkut olivat jahdanneet heitä tuona päivänä metsässä. Tai niin he olivat kuulleet, mutta he eivät olleet varsinaisesti nähneet ketään, mikä saikin poliisin alkuun epäilemään lapsien puheita. Lähipäivinä metsät haravoitiin poliisin toimesta. Silloin kävi selväksi, että joku oli todellakin jahdannut lapsia. Koirat löysivät jälkiä ja johdattivat poliisit metsäaukealla, jossa oli selvästi kamppailtu. Mitään sen enempää meille ei kuitenkaan koskaan kerrottu eikä mitään löydetty. Vapaaehtoiset sukeltajat yrittivät tutkia läheisiä järviä, ihan vain varmuuden vuoksi, mutta vesi oli liian sameaa ja toinen järvistä oli hirvittävän suurikin. Etsintä ei tuottanut tulosta.

Minä jaksoin odottaa, kun en muuta osannut. Mitä ikinä olikaan tapahtunut sinä päivänä kolmekymmentä vuotta sitten, minä uskoin, että poikani oli vielä elossa jossakin. Kenties kyseessä oli äidinvaisto. Minusta tuntui, että minun täytyi pitää kiinni uskosta, sillä muuta minulla ei ollut.

Matias: Kolmekymmentä vuotta sitten

Kaikki olivat kadonneet ympäriltäni jonnekin puiden lomaan ja oli tullut kovin hiljaista. Minä seisoin metsäaukealla ja pidätin hengitystäni, ettei kukaan voisi kuulla minua. Minulla oli hyvä kunto, enkä ollut juossut kovinkaan pitkälle, joten minua ei hengästyttänyt. Sydämeni kuitenkin pamppaili korvissani ja pääni tuntui raskaalta. Kuka oli kiljunut? Mietin minne jatkaisin nyt ja missä muut olivat. Kenties he olivat jo löytäneet tielle. Hengitin raskaasti ja pitkään ulos ja ihoni meni kananlihalle. Minulla ei ollut mukanani takkia ja alkoi tulla viileä.

Yhtäkkiä metsästä tuli esiin kolme hahmoa. He olivat minua paljon vanhempia, mutta eivät silti aikuisia. He kävelivät minua kohti hiljaisella metsäaukealla ja minä seisoin paikoillani odottaen. Pitäisikö minun juosta? Yksi pojista oli meidän koulustamme, minä tunnistin. Minä olin nähnyt hänet. Minä tiesin, että hänen isänsä oli poliisi.

”Paholainen”, poika mutisi ja saatoin nähdä, että tämän täytyi olla huumepäissään. Pupillit olivat laajentuneet ja silmät lasittuneet. Katseessa oli kauhua. Hän pelkäsi minua enemmän kuin minä häntä. He olivat jo ihan kohdallani ja tarttuivat minuun kiinni. Sitten se tuttu poika löi minua. Muut liittyivät mukaan. He löivät useita kertoja ja muistan kaatuneeni maahan. Shortsien taskuihin keräämäni männynkävyt lentelivät ympäriinsä. Minun oli ollut tarkoitus viedä ne äidille. Äiti teki männynkävyistä erilaisia hauskoja eläimiä, maalaamalla niitä ja liimaamalla niihin kaikenlaista. Suussani maistui veri ja kylkiluihin pisti niin, ettei henki tuntunut kulkevan. He kirosivat ääneen. Paholainen. Olinko se minä? Sain kovan tällin päähäni. Luulen, että se tappoi minut. Minä tiesin, että he aivan tosissaan tahtoivat satuttaa, mutta minä tiesin myös, ettei heidän aikeenaan ollut, että minä kuolisin. He joutuivat melkoiseen paniikkiin, kun viimein tajusivat, mitä olivat tehneet.

Lopulta he kietoivat minun ruumiini yhden pojan siniseen fleecehuppariin. Sitten he kantoivat minut hirveän pitkän matkan järvelle ja heittivät ruumiini veteen. Virta kuljetti minua hetken kohti järveen liittyvää jokea, mutta sitten rehevä kasvillisuus tarttui minun ruumiiseeni ja painoi minut pohjaan. Minun rujot kasvoni mätänivät tunnistamattomiksi.

Sukeltajat kävivät lähellä, mutta eivät löytäneet minua.

Ja vielä minä odotan vetisessä haudassani, jotta joku veisi minut taas kotiin. Täällä minä tanssin veden alla. Tanssin kuin tanssiva hirviö.