Jumalan pelko

Rikoskomisario Ilmari Aittakallio

Nelivuotiaan Aleksandra Rannon tapaus järkytti koko laitostamme. Suurin osa meistä ei ollut koskaan edes kuullut eksorkismista tai manaamisesta. Saati että kukaan meistä kuvittelisi sellaista tapahtuvan oikeasti. Mutta siinä me tuijotimme rikospaikalta otettuja valokuvia ja selostusta tapahtumien kulusta. Tapaus oli niin ainutlaatuinen, että minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Minä en ollut tippaakaan uskovainen mihinkään suuntaan, ja minua hirvitti ajatella, miten joku saattaisi tehdä jotakin sellaista jumalan nimessä. Tai että joku todella uskoi lapsensa olevan demonien riivaama. Eihän sellaista voinut kukaan uskoa todeksi.

Aleksandra Rannon vanhemmat oli tuotu asemalle kuulusteltaviksi, kuten myös papiksi itseään kutsunut mies, joka oli kyseisen rikoksen suorittanut. Kuulusteluissa oli pian selvinnyt, ettei mies ollut minkäänlainen pappi, vaikka oli niin Aleksandran vanhemmille väittänytkin. Kaikkia epäiltyjä epäiltiin murhasta. Aleksandralla oli kuitenkin ollut henkivakuutus, joka auttaisi mukavasti lapsen vanhempia. Nämä kun selvästi kärsivät taloudellisista vaikeuksista. Siinä olisi motiivi. Mutta minua kuitenkin kummastutti, miten joku voisi tappaa oman lapsensa, ja miksi juuri sellaisella tavalla. Eivät he voineet olla niin tyhmiä, että olisivat kuvitelleet jatkavansa elämäänsä tällaisen jälkeen ilman rikostutkintaa ja valtakunnallista huomiota. Minä olin jo kuumeisesti rustannut paperiin, mitä sanoisin toimittajille, joille minun olisi annettava jonkinlainen lausunto ennen pitkään. En kuitenkaan ollut tyytyväinen puheeseeni, joten rypistin paperin rutuksi ja heitin sen sitten roskikseen, jonka pohjalla olikin jo kasa hylättyjä ruutupaperitolloja.

Sitä paitsi, vanhemmat vaikuttivat vilpittömiltä. He todella kuulostivat siltä, että uskoivat lapsensa olleen riivattu. Tai sitten he olivat aivan erityisen hyviä valehtelijoita. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä uskoa. Päätäni särki ja pöydällä seisonut kahvi oli jo kylmää ja katkeranmakuista. Minä hautasin kasvot käsiini ja hengitin raskaasti ulos. Nostin pääni ja katsoin edessäni olevaa kuvaa, joka esitti pientä, ruhjottua vartaloa sängyllä makaamassa. Mitä ihmettä me tämän kanssa oikein teemme?

Manaus oli kutakuinkin alkanut sillä, että siihen osallistunut valepappi ja lapsen vanhemmat olivat sitoneet nelivuotiaan Aleksandran sänkyynsä kiinni paksulla, palmikoidulla polyesterinarulla. Ensin valepappi oli rukoillut ja lapsi oli tuolloin rimpuillut niin kovin, että köysi oli aiheuttanut hiertymiä käsiin ja jalkoihin. Aleksandra oli vanhempiensa mukaan sylkenyt papin päälle, huutanut ja kironnut paholaisen nimeen. Hänen silmänsä olivat vanhempien mukaan muuttuneet mustiksi ja tyttö oli nauranut ja pitänyt eläimellisiä ääniä. Sitten he olivat pitäneet tytön silmäluomia väkisin auki ja kaataneet tämän silmiin ja suuhun heidän mukaansa siunattua vettä hukuttaakseen demonin. Tämän jälkeen tilanne oli karannut käsistä. Tyttöä oli lyöty useita kertoja puisilla kepeillä ja lopuksi kaikki kolme aikuista olivat peitelleet lapsen peitolla, kasvot mukaan lukien, ja istuneet tämän päälle. Lopulta tytön rintakehä oli antanut periksi ja romahtanut, mikä oli johtanut hänen kuolemaansa. Tuolloin huone oli vanhempien mukaan ollut täynnä savua ja sänky oli tärissyt. He eivät olleet tajunneet mitä oli tapahtunut. He olivat niin järkyttyneitä tapauksesta, että lapsen isä oli itse soittanut paikalle poliisit. Vanhemmat pitivät kivenkovasti kiinni siitä, että heidän tyttärensä oli todella ollut demonin riivaama. He syyttivät osaamatonta pappia manauksen epäonnistumisesta ja tytön kuolemasta. Pappina esiintynyt mies ei ollut missään vaiheessa kertonut vanhemmille, ettei hänellä ollut minkäänlaista kirkon tunnustusta tai kokemusta manauksen suorittamisesta.

Koko tapaus oli yksinkertaisesti uskomaton.

Isä Salomon Salmio

Minä olin sinä aamuna istunut tavalliseen tapaani aamiaispöydässä juomassa mustaa kahvia ja syömässä kanavoileipiä, rahkaa ja tuoreita mansikoita. Iiris, minun vaimoni, oli hakenut aamun lehden ja jättänyt sen pöydälle lepäämään. Etusivun kirkuvansuurin kirjaimin painettu otsikko kiinnitti katseeni ja tunsin kylmänväreet selässäni. Minä tiesin heti, mistä oli kysymys.

Aada ja Ohto Ranto. Olin tavannut pariskunnan vain muutama viikko sitten. He olivat ottaneet minuun yhteyttä hyvin erikoisen asian vuoksi. He nimittäin uskoivat, että heidän nelivuotias tyttärensä Aleksandra oli riivattu. En ollut alkuun uskonut koko asiaa, niin uskomattomalta se oli kuulostanut, mutta Aada ja Ohto eivät olleet antaneet periksi. Minä olin lopulta suostunut kuuntelemaan heitä ja tapaamaan heidän tyttärensä.

Minä en ollut koskaan aiemmin elämässäni kuullut sellaisesta. Tai tottahan minä olin kuullut, mutta vain tarinoissa. Emme me oikeasti suorittaneet manauksia, vaikka minä olin toki oppinut sellaisesta. Minulta ei kuitenkaan kukaan ollut koko kolmekymmentävuotisen pappeuteni aikana tullut kysymään apua demonien pois karkottamisesta. Ja totta puhuakseni, uskostani huolimatta, demonisiin riivauksiin minä en ollut koskaan uskonut.

Mutta suostuin tapaamaan Aadan ja Ohton sekä heidän tyttärensä kuitenkin. Heidän kodissaan vieraillessani huomasin, etteivät he olleet kovinkaan varakkaita tai siistejä ihmisiä. He elivät köyhyydessä, vaikkakin näyttivät tulevan jotenkuten toimeen. Aleksandran tavatessani minä en tuntenut mitään pahaenteistä tai normaalista poikkeavaa. Tyttö vaikutti hyväkäytöksiseltä, joskin hieman ujolta. Hänen huoneensa oli pieni ja siellä haisi likaisilta vaatteilta. Nurkissa viihtyi villakoira, jos toinenkin. Tytöllä oli yllään farkkuhaalari, jota ei hajusta päätellen oltu pesty viikkoihin. Tyttö oli kalpea kyllä, mutta minusta se johtui enemmänkin huonosta ruokavaliosta. Lisäksi Aleksandra oli vaalea luonnostaan, kuten vanhempansakin. Ohrankeltainen polkkatukka oli vedetty pienelle poninhännälle, johon etumaiset hiukset eivät yltäneet. Niinpä ne roikkuivat tytön silmillä.

Koko minun vierailuni ajan, Aleksandra leikki itsekseen, enkä huomannut tytön käytöksessä mitään erityistä. Vanhemmat vaikuttivat kunnollisilta, mutta selvästikin pelokkailta. He kertoivat minulle, miksi he kuvittelivat Aleksandran olevan riivattu.

”Hän on nyt oma itsensä, mutta hän muuttuu välillä aivan toiseksi. Silloin hän kutsuu itseään Elviraksi. Hän kiroilee ja sanoo sellaisia asioita, joita hänelle ei ole opetettu. Hän kävelee öisin makuuhuoneeseemme ja toisinaan öisin, hänen silmänsä muuttuvat aivan mustiksi. Minä olen nähnyt sen!” Ohto selitti ääni väristen.

”Sitten hän pitää ääntä, joka muistuttaa koiran murinaa. Hän on rikkonut tavaroita huoneessaan ja minä olen nähnyt hänen levitoivan. Hän vain ikään kuin leijuu ilmassa. Minä todella pelkään häntä. Hän puhuu saatanasta ja hän on lyönyt ja tukistanut vaimoani. Hän on huoritellut tätä. Kaikki viha tuntuu kohdistuvan vaimooni”, mies jatkoi ja kääntyi puhuessaan Aadan puoleen. Hän tarttui naista kädestä ja siveli peukalollaan sen selkää.

”Minä tosiaan pelkään häntä aivan kamalasti”, Aada kuiskasi ja purskahti itkuun. Tyttö ei kiinnittänyt mitään huomiota, vaikka olikin kuuloetäisyydellä. Minä olisin mieluummin käynyt sen keskustelun aivan vain aikuisten kesken.

”Ja kun hän taas muuttuu normaaliksi, ei hän muista tehneensä mitään. Voitko sinä auttaa meitä?” Ohto kysyi surullisesti. Minun sydämeni särkyi tämän perheen vuoksi, mutta minä kerroin heille sen, mitä mieltä minä olin asiasta. Sanoin, että minä en uskonut lapsen olevan riivattu. Minä kehotin heitä käyttämään lasta psykologilla, sillä olettaen, että heidän kertomansa olisi totta, minä uskoin, että lapsiraukka kärsisi skitsofreniasta tai jostakin muusta mielenterveydellisestä sairaudesta. Aada ja Ohto vaikuttivat silmin nähden pettyneiltä ja epätoivoisilta, ja koettivat inttää, että kyseessä täytyi olla demoni. Minusta tuntui, että he jättivät kertomatta jotakin, minkä vuoksi he niin kovasti uskoivat tarinaansa. Valitettavasti minä en uskonut sellaiseen, enkä minä suostunut järjestämään manausta. Jeesuksen nimeen, minä olin aivan varma, että kyseessä oli sairaus eikä paha henki. Minä rukoilin perheen kanssa ja minä rukoilin pitäen Aleksandraa kädestä eikä tyttö tuntunut kaihtavan kosketusta. Minä en tuntenut mitään pahaa lapsessa.

Ja nyt, viikkoja myöhemmin minulle selvisi, etteivät Aada ja Ohto Ranto olleet ottaneet minun neuvoani vastaan. He olivat löytäneet jonkun toisen papin, joka ei edes ollut oikeasti pappi, ja olivat suorittaneet manauksen, jonka kulun tarkasta kuvauksesta minulle mikään ei kuulostanut oikealta. Lapseen ei olisi saanut koskea. Jos minä olisin suorittanut manauksen, minä olisin rukoillut Jeesusta ja pyhää arkkienkeli Mikaelia, jonka tehtävä on taistella paholaista vastaan. Minä en olisi koskaan kajonnut lapseen. Ehkä, jos minä olisin suostunut manaukseen, lapsi olisi vielä elossa. Minun silmäni kostuivat ja sanomalehden paperisivut muuttuivat märiksi putoavista kyyneleistä. Herra, teinkö minä oikein kieltäytyessäni? Minä olin varma, ettei se lapsi ollut riivattu. Olisiko minun silti pitänyt uskoa ja auttaa? Yrittää enemmän ohjata vanhempia? Mitä minä olen tehnyt.

Aada Ranto: Kuusi vuotta myöhemmin

Minä olin istunut vankilassa jo viisi vuotta lapseni murhasta, mutta minä uskoin olevani syyllinen ainoastaan siihen, että olin uskonut vierasta ihmistä, joka esittäytyi pappina. Minä olin luottanut siihen, että hän tiesi, mitä tulisi tehdä, ja uskonut siihen, että me emme oikeasti satuttaneet Aleksandraa vaan demonia, joka olisi saatava ulos tytöstä. Minun oli ollut vaikea olla osallisena manauksessa. Minä olin tahtonut monta kertaan lopettaa kesken, mutta olin kuitenkin luottanut siihen, että kaikki mitä teemme on oikein. Olin luottanut, että saisimme paholaisen ulos lapsestamme ja saisimme tyttäremme siten takaisin. Minun olisi pitänyt kuunnella itseäni ja lopettaa se kaikki kesken. Minä istuin vankilassa eri syystä kuin minut oli tuomittu, mutta syytön minä en ollut. Tämä rangaistus oli aivan oikein minulle ja miehelleni. Minä en koskaan pääsisi yli siitä traumasta, jonka koko manaus ja kuolleen tyttäreni ruumiin näkeminen olivat aiheuttaneet.

Siitä minä olin kuitenkin yhä vakuuttunut, että Aleksandra oli ollut riivattu. Kukaan muu ei kyennyt ymmärtämään, mutta minä tiesin, että se oli ollut todellista. Eikä sitä voinut mikään mielisairaus selittää. Ei kukaan ihminen kykene leijumaan ilmassa tai osoittamaan sellaisia voimia, joita minun nelivuotias tyttäreni oli osoittanut. Ja sitten oli vielä se nimi, Elvira.

Aleksandra oli väittänyt nimensä olevan Elvira. Muille nimi ei ehkä sanonut mitään, mutta minulle se sanoi. Kun minä olin ollut aivan pieni, olin aiheuttanut sisareni kuoleman. Minä en ollut tehnyt sitä tahallani, mutta olin vahingossa työntänyt sisareni kaksikerroksisen omakotitalomme toisen kerroksen parvekkeelta alas. Tämä oli kuollut heti. Minä olin elänyt sen syyllisyyden kanssa koko elämäni. En ollut kertonut osallisuudestani vanhemmilleni tai kenellekään muulle koskaan. Sisareni kuoleman jälkeen vanhempani sulkeutuivat. Tämän nimeä ei enää koskaan mainittu perheessämme. Aleksandra ei ollut eläessään kuullut tuota nimeä tai kuullut, että minulla oli ollut sisar. Silti hän puhumaan opittuaan alkoi väittää nimensä olevan Elvira. Hän alkoi osoittamaan väkivaltaisia taipumuksia juuri minua kohtaan ja eräänä yönä hän oli kävellyt makuuhuoneeseemme, sänkymme viereen, tuijottanut minua ja kun avasin silmäni ja hätkähdin, oli hän sanonut:

”Sisko, miksi sinä pelkäät minua? Haluatko sinä tappaa minut, sisko?”

Minä olin hämärässäkin huoneessa nähnyt, että tytön silmät olivat mustat kuin mustekalan muste. Hänen jalkansa eivät koskettaneet lattiaa. Sitten tyttö käänteli päätään puolelta toiselle ja sanoi:

”Sinä maksat tästä hengelläsi.”

Sinä yönä minä olin todella vakuuttunut, että kyseessä oli demoni. Se ei voisi olla mitään muuta. Minä olin pelännyt henkeni puolesta. Me olimme mieheni kanssa pyytäneet apua isä Salmiolta, joka oli ollut hyvin tunnettu ja hyvämaineinen katolisen kirkon piirissä. Tämä ei ollut auttanut meitä. Sen jälkeen olimme löytäneet sen valepapin. Sinä yönä, kun me suoritimme manauksen, minä olin pelännyt enemmän kuin koskaan. Minä olin ollut epävarma. Ja kun aamuhämärä kajasti ikkunasta sisään ja me nousimme tytön päältä, vedimme peiton pois tämän kasvoilta ja minä saatoin heti nähdä, että tyttö oli kuollut jo vähän aikaa sitten, sellaista kauhua ei voi kukaan käsittää sitä kokematta. Me emme koskaan saisi peruttua, mitä olimme sinä yönä tehneet.

Vankilassa minulla oli aikaa miettiä tekoamme loputtomiin. Eikä kulunut päivääkään, etteikö se olisi ollut minun mielessäni. Minä en saattanut kuin rukoilla Jumalaa. Mutta minä pelkäsin, ettei Jumala vihassaan antaisi minun syntejäni anteeksi.