Tuli jalkojeni alla

Maaria

Sanotaan, että ei koskaan saisi mennä nukkumaan vihaisena, ja että riidat tulisi sopia heti riitelyn päätyttyä. Sitä neuvoa minä kehottaisin jokaisen kuuntelevan. Minun oli opittava se vaikean kautta. Saatoin vieläkin tuntea kuumuuden jossakin alapuolellani, ja tyttäreni pelokkaiden sormien painautuvan käsivarteeni pitkien, punaisiksi maalattujen kynsien upotessa ihooni. Saatoin maistaa savun suussani ja tuntea rikotun ikkunan lasin reunojen raapivan paljaita reisiäni, kun kiipesin ulos. Palomiehet olivat ottamassa meitä vastaan, minua ja seitsemäntoistavuotiasta tytärtäni, mutta ei miestäni. Minä en silloin vielä tiennyt, että hän oli yhä talossa. Minä luulin hänen olevan turvassa. Kaikki kävi niin äkkiä. Minä en olisi koskaan suostunut tulemaan ulos talosta, jos olisin tiennyt mieheni jäävän sisään loukkuun. Kun kuulin niin olevan, palomiehet joutuivat pitelemään minua, jotta en juoksisi takaisin liekehtivään taloon, joka oli kuin kesäistä yötaivasta vasten palava juhannuskokko.

Eniten minua vaivasi, että viimeiset sanani miehelleni olivat olleet minä vihaan sinua. Me olimme riidelleet niinkin arkisesta asiasta kuin kotitöistä. Kaikkihan sellaisesta joskus riitelivät. Tom oli jäänyt alakertaan, olohuoneen sohvalle nukkumaan, kun minä olin mennyt yläkerran makuuhuoneeseen. Muistan, miten vaikeaa minun oli ollut saada unta vihaisena. Olin käynyt kiukkuista keskustelua itseni kanssa, mutta lopulta kuitenkin nukahtanut. Kello oli ollut varmaankin yksi yöllä. Niin minä kerroin poliiseille.

Olin herännyt vain tuntia myöhemmin, kun tyttäreni, Reeta, oli rikkonut yläkerran ikkunan. Särkyvän lasin ääni oli pelästyttänyt minut suunniltani, ja olin rientänyt katsomaan, mistä se oli kuulunut. Minua vastassa oli ollut paksu savu ja saatoin nähdä liekkejä alakerrassa. Ne kiipesivät tuhannen käärmeen tavoin seiniä ylöspäin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että koko yläkerta romahtaisi hetkenä minä hyvänsä liekkeihin. Palohälyttimet eivät olleet lauenneet. Niitä ei oltu tarkistettu vuosiin. Silloin minua kadutti. Reeta tarttui käteeni ja kiskoi minua pelokkaana ikkunasta ulos. Sireenien ääni kuului jossakin. Se kasvoi koko ajan voimakkaammaksi.

Helvetti alkoi kun palon syy selvisi. Palo oli sytytetty tahallaan. Alakerran olohuoneesta löytyi jäämiä bensiinistä. Minä olin pyörtyä ajatuksesta, että Tom olisi tehnyt itsemurhan sellaisella tavalla. Minun olisi ollut mahdotonta uskoa sellaista. Vielä vaikeampaa minun oli kuitenkin uskoa, mitä seuraavaksi selvisi. Poliisit nimittäin selittivät minulle, että minä olin sytyttänyt palon.

Enhän minä mitenkään ollut voinut tehdä sellaista. Ensireaktioni oli puhdas, hysteerinen naurahdus ja epäusko, mutta se vaihtui pian järkytykseksi. Paloa tutkittaessa saatiin nimittäin selville, ettei Tomin ollut ollut mahdollista sytyttää paloa itse. Lisäksi minun suurimmaksi kauhukseni oma tyttäreni kertoi nähneensä minut alakerrassa kulkemassa bensiinikanisteri käsissäni. Sitä paitsi minulla oli motiivi. Me olimme mieheni kanssa riidelleet silloin paljon ja kaikesta. Minä olin ollut hänelle vihainen. Ja minä olin myöntänyt sen myös poliisille.

Minä en muistanut siitä mitään. En muistanut silloin, enkä nytkään. Minä en millään voinut uskoa sellaista todeksi. Minä olin tullut hetkellisesti hulluksi, valellut bensiiniä kaikkialle, sytyttänyt sen palamaan ja kiivennyt takaisin yläkertaan nukkumaan. Sitten olin havahtunut rikkoutuvan ikkunan ääneen ja herännyt tilastani. Oikeus julisti minut syylliseksi ja sain elinkautisen tuomion siitäkin huolimatta, että vetosin tilapäiseen mielenhäiriöön. Kun tuomio luettiin, minä tunsin huonovointisuutta, jota on mahdotonta kuvailla. Tuntui kuin maailma lipuisi jonnekin kauas ja minä muuttuisin varjokuvaksi. Todellisuus ei ollut enää minun ulottuvillani.

Joka ikinen päivä siitä lähtien olen yrittänyt muistaa. Todisteet eivät valehtele, mutta minä en kyennyt millään muistamaan vaikka miten kovasti pinnistin. Minä en koskaan saisi takaisin tekoani. Olin menettänyt kaiken maailmassa: mieheni, kotini ja tyttäreni, joka ei koskaan tullut vankilaan katsomaan minua. Miten olin saattanut tehdä jotakin sellaista omalle tyttärelleni. Minä olin menettänyt ystäväni, elämäni, joka oli ollut keskinkertaista, mutta sitäkin arvokkaampaa. Minä oli riistänyt myös mieheltäni oikeuden elämään. Vankilassa tuijotin suljettuja seiniä ja rukoilin joka ilta, että joku ottaisi minut pois maanpäältä. Helpotusta ei suotu, vaan minut jätettiin yksin kamppailemaan itseni kanssa siitä, olinko minä todella tehnyt jotakin sellaista tietämättäni vai olinko minä sittenkin syytön. Joka päivä huomasin uskovani eri tavoin.

Helmi

Minua kuvotti ja oksetti koko tapaus. Ihminen on eläin, julma peto ja ruma olento, mutta osa meistä enemmän kuin toiset. Ihmisyyttä on vaikea määritellä, mutta minusta teko ei edustanut sitä tippaakaan. Maaria oli ollut minun naapurini. Minä olin tuntenut hänet ja hänen miehensä kummatkin. He vaikuttivat aivan normaaleilta, mukavilta ihmisiltä. He tervehtivät pihatiellä iloisesti ja saatoinpa minä vaihtaa heidän kanssaan kuulumisiakin aina, kun sellaiselle oli aikaa. Minä suostuin muutaman kerran lapsenvahdiksi Reetalle, silloin kun tämä oli ollut paljon pienempi. Minä olin pitänyt lapsesta kovasti. Hän oli iloinen ja rohkea, eläväinen ja puhelias pikkuneiti. Reetan saavuttaessa teini-iän, hän alkoi riidellä vanhempiensa kanssa toistuvasti. Huuto kuului kadulle asti. Minä en tiennyt mistä he riitelivät. Minun kävi tyttöä sääliksi. Minusta hän vaikutti kunnolliselta. Joskus hän pysähtyi kadulla minut nähdessään ja tuli juttelemaan. Minä pidin siitä, sillä olin ollut hyvin yksinäinen eläkkeelle jäätyäni. Aviomieheni oli kuollut jo parikymmentä vuotta sitten. Minä pidin siitä, että Reetalla oli aikaa rupatella tällaisen vanhan mummelin kanssa. Harvoin nuoriso kohteli vanhempiaan sillä tavoin.

En siis voinut uskoa, kun kuulin, että Maaria oli polttanut talonsa ja miehensä elävältä. He olivat kyllä riidelleet ja olin odottanut heidän eroavan, mutta murhaa en saattanut odottaa. Eihän sellaista tapahtunut kuin elokuvissa. Sanotaan, ettei haukkuva koira pure, mutta tässä tapauksessa puri kuitenkin. Minä juhlin innoissani, kun kuulin Maarian saaneen ansionsa mukaan ja joutuvan kiven sisään. Samaan aikaan säälin kuitenkin Reeta-raukkaa. Mahtaisiko tyttö ikinä elää normaalia elämää.

Reeta: kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin

Aurinko paistoi ja viimeiset lumet olivat sulaneet. Sinä päivänä menisin ensimmäistä kertaa kahden vuoden tauon jälkeen rullaluistelemaan, jos tiet olisivat kuivuneet kokonaan keskipäivään mennessä. Oli korkea aika aloittaa taas uusia harrastuksia, jotta saisin aikani kulumaan ja pidettyä itseni hyvässä kunnossa. Talvisin tuli helposti repsahdettua treenirutiineista. Eipä se paljon haitannut. Minä olin aina ollut luonnostani hoikka ja huonommassakin kunnossa tiesin näyttäväni paremmalta kuin suurin osa kollegoistani ja ystävistäni.

Minä olin elämääni melko tyytyväinen. Minulla oli töitä kirjanpitäjänä vaikutusvaltaisessa yrityksessä, aviomies, jolla oli hyvä maine ja loistava taloudellinen kyvykkyys, ja meille oli tulossa lapsi. Raskaus oli onneksi kuitenkin vasta ihan alussa. En kamalasti piitannut lapsista tai raskaana olemisesta, mutta se kuului kuitenkin hyviin tavoitteisiin. En olisi millään tahtonut jäädä äitiyslomalle, kun sen aika koittaisi, mutta toistelin itselleni, että palaisin töihin heti kuin suinkin mahdollista. Kaikki tuntui menevän aivan kuin itsestään, eikä minun tarvinnut liiaksi huolehtia mistään.

Sellaista elämä oli minun kaltaisillani. Minä en ottanut huolekseni muiden ongelmia, vaan keskityin itseeni. En piitannut kritiikistä ja minulle oli helppoa yrittää kunnes onnistuin. Mitään ei koskaan tulisi jättää kesken. Minun oli helppo olla ylpeä ja ottaa kunnia työstäni, vaikka monet työtovereistani käyttäytyivät täysin päinvastoin. Vaatimattomuudella ei minusta kukaan voinut edetä huipulle. Minä olin rohkea ja itsevarma, ja siksi pärjäsin elämässäni hyvin.

Mutta kyse oli muustakin. Minä olin siitä hyvin tietoinen. En tahtonut liiaksi keskittyä sellaiseen tai ajatella, että minussa olisi jotakin vikana. Siitä huolimatta tunsin hyvin sisälläni vellovan pimeyden. Arvet, jotka elämä oli jättänyt tai ei ollut jättänyt. Se oli eräänlainen tyhjyys, nälkä, joka murisi sisälläni uhkaavasti. Mikään ei riittänyt. Minun täytyisi koko ajan olla enemmän, parempi, uhmakkaampi, voimakkaampi. Se oli kuin kissapeto, leijonaäiti, joka vaati tulla kuulluksi. Minun olisi oltava parempi kuin muut. Uskaliaampi kuin muut. Eikä vähempi tyydyttänyt minua. Elämäni oli helppoa, hyvää joka mittapuulla, mutta tylsää, pehmeää, pitkästyttävää. Kaipasin jotakin veret seisauttavaa jännitystä, joka tuntuisi kaikkialla kehossa.

Minä olin tuntenut sellaista kihelmöintiä vain kerran elämässäni. Sinä yönä, kun tuli oli niellyt meidän talomme ahnaaseen kitaansa. Äiti ja isä olivat ennen sitä riidelleet vuosia. He huusivat ja haukkuivat toisiaan riidellessään. He riitelivät minunkin kanssani toistuvasti, yleensä juomisestani tai siitä, että olin jäänyt kiinni huumeiden kokeilemisesta. Kaikki sen ikäiset tekivät sellaista. Sitä paitsi he joivat itsekin hirvittävän paljon. Oli tekopyhää asettaa sääntöjä, joita ei itse noudattanut. Se sai minut vihaiseksi. Viimeisen kuukauden ajan ennen tulipaloa, he olivat riidelleet jokainen päivä, jokainen hetki. Se oli ollut kamalaa.

Kiitokset rakkaalle silmämallilleni Marjaanalle.

Minä olin ollut vihainen ja sen jälkeen peloissani siitä, että voisin jäädä kiinni. Siksi minä olin sytyttänyt sen tulipalon, ja siksi minä olin todistanut äitiäni vastaan oikeudessa. Ja minä olin jollakin tavoin tuntenut oloni hyväksi. Voimakkaaksi. Se oli se pimeys, jonka saatoin tuntea sisälläni.